CONCORDIA

”Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat.” (Ps. 23:4)
Rakas Herra Jeesus, minä tiedän, että KUN OLEN PARHAITEN ELÄNYT, niin olen elänyt kuin se, joka on kadotuksen ansainnut. Kuitenkin lohdutan itseäni sillä, että sinä olet kuollut minun edestäni ja olet vihmonut minut haavojesi verellä. Sillä olen kastettu sinuun ja olen kuullut sanaasi, jonka kautta olet kutsunut minut ja luvannut minulle armon ja autuuden. JA SINÄ KÄSKET MINUA USKOMAAN SEN. Siihen luottaen tahdon täältä eritä enkä epävarmassa ja tuskallisessa epäilyksessä ja näissä ajatuksissa: oi, ken tietää, millaisen tuomion Jumala taivaassa minulle antaa?
Bernhard Clairvauxlainen (1090–1153), ARMOA ARMOSTA, s. 126, Sley, 1966.

”Olkoon siis teille tiettävä, miehet ja veljet, että hänen kauttansa julistetaan teille syntien anteeksiantamus.” (Ap. t. 13:38)
Jos nyt tämä on varmaa ja totta, että meillä syntisillä, sinulla ja minulla, on syntien anteeksiantamus Kristuksen veren kautta, kuinka synnit sitten voivat kadottaa meidät? Jos ne on sovitettu ja anteeksi annettu, niin eihän niitä enää oteta ensinkään lukuun, aivan kuin niitä ei enää olisikaan, ei taivaassa eikä maan päällä. Niin, sanot, mutta minulla on syntejä tänäkin hetkenä? Vastaus: varmasti kyllä, se on totta, mutta sinulla on myös syntien anteeksiantamus vielä tänäkin hetkenä ja joka hetki.
Fredrik Gabriel Hedberg (1811–1893), ARMOA ARMOSTA, s. 10–11, Sley, 1966.

”Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.” (Joh. 10:10)
Vaikka olemmekin Jumalan rakkaimpia lapsia, olemme kuitenkin täällä maan päällä kaikenlaisten kärsimysten alaisia ja lopuksi kuolemme. Mutta me emme jää kuolemaan, vaan nousemme viimeisenä päivänä iankaikkiseen elämään. Tästä puhuu eräs ihana lause 1. Kor. 15:22: ”Niin kuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa.” Aadamilta meillä on synti ja kuolema, mutta Kristukselta vanhurskaus ja elämä. Yhtä varmaan kuin Aadamilta olemme perineet synnin ja kuoleman, yhtä varmaan Kristukselta olemme perineet vanhurskauden ja elämän. Jos meillä on Aadamissa paljon syntiä ja kuolemaa, niin Kristuksessa meillä on sitä enemmän vanhurskautta ja elämää, sillä Kristus on ylen määrin voimallisempi jakamaan meille autuutta kuin Aadam tuomaan meille turmiota. Paavali todistaa tästä oivallisesti Roomalaiskirjeen viidennessä luvussa, jota on ahkerasti luettava. Siinä Paavali kutsuu meidän vanhurskauttamme ELÄMÄN VANHURSKAUDEKSI, koska se tuo mukanaan ei vain rauhaa ja riemua sydämeen, vaan viimein myös iankaikkiseen elämään.
Stefan Praetorius (1536–1603), ARMOA ARMOSTA, s. 66 – 67, Sley, 1966.

”Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5:20)
Laki näytti tehneen meille vahinkoa tehdessään meidät kaikki syntisiksi. Mutta Herra Kristus on tullut ja armosta meille antanut anteeksi synnin, jota ei kukaan voinut välttää, ja ON VUODATTAMALLA VERENSÄ PYYHKINYT POIS sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan. (Ks. Kol. 2:14, sulku allekirjoittaneen lisäys.) Sinun tähtesi on heikko hän, joka itsessään on voima; sinun tähtesi on köyhä hän, joka itsessään on rikkaus. Älä arvostele häntä sen mukaan, mitä näet, mutta näe ja ymmärrä, että hänessä sinä olet lunastettu. Oi Herra Jeesus, sinun köyhyyttäsi, jonka kautta olen lunastettu, on minun enemmän kiitettävä kuin sinun rikkauttasi, jonka kautta olen luotu!
Ambrosius, kirkkoisä, (n. 340–397), ARMOA ARMOSTA, s. 15 – 16, Sley, 1966.

”Mutta vaimo sanoi: ’Niin, Herra; mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat.’” (Matt. 15:27)
Huomaatko tämän vaimon nöyryyttä? Kuule kuinka juutalaiset kerskuvat: ”Me olemme Aabrahamin siementä emmekä ole koskaan kenenkään orjina olleet, ja Jumala on isämme.” (Vrt. Joh. 8:33 – , sulku allekirjoittaneen lisäys.) Mutta niin ei tämä vaimo tee; hän kutsuu itseään koiraksi ja juutalaisia herroikseen. Sentähden hän tulikin lapseksi. Ylpeys olisi vastannut Jeesuksen kovaan puheeseen: ”Ei, Herra, koira en toki kuitenkaan ole, koirien joukkoon en salli itseäni heitettävän.” Mutta vaimon nöyryys sanoo: ”Totta, Herra! Ellen saakaan olla yksi lapsistasi, niin tahdon kiittää sinua, jos kuitenkin saan olla koiran arvoinen ja saan noukkia itselleni muutamia sen pöydän muruja, jotka olet Israelille kattanut.”
Johannes Krysostomus ( = ”kultasuu”), kirkkoisä, (347–407), ARMOA ARMOSTA, s. 257–258, Sley, 1966.

”Katso, maan päälle oli asetettu tikapuut, joiden pää ulottui taivaaseen, ja katso, Jumalan enkelit kulkivat niitä myöten ylös ja alas.” (1. Moos. 28:12)
Täällä alhaalla on monta avutonta syntistä, kuten Jaakob, kivi pään alusena. Tuolla ylhäällä on Jumala itse. Ja lupauksen tikapuita, jotka yhdistävät taivaan ja maan, kulkevat Jumalan enkelit ylös ja alas, hiljaisina ja näkymättöminä, tuoden apua ja mennen ylös noutamaan alinomaa uutta vapahdusta ja pelastusta. Niin, nämä tikapuut ovat Kristus; sillä niitä myöten on Jumala itse kalliin Poikansa persoonassa tullut alas meidän luoksemme. Kristuksessa ovat lupaukset saaneet ruumiillisen muodon ja vihdoin täyttyneet: “Te saatte nähdä taivaan avoinna ja Jumalan enkelien nousevan ylös ja laskeutuvan alas Ihmisen Pojan (Ks. Daniel 7:13, sulku allekirjoittaneen lisäys.) päälle.” (Ks. Joh. 1:51, sulku allekirjoittaneen lisäys.)
Augustinus, kirkkoisä (354–430), ARMOA ARMOSTA, s. 171, Sley, 1966.

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille.” (Joh. 14:27)
Oi, miten antelias onkaan kuoleva Kristus, hän, joka antoi meille ruumiinsa ruoaksi ja verensä juomaksi, sielunsa lunnaiksi, haavansa terveydeksi, sylinsä turvapaikaksi, ristinsä kilveksi, lävistetyn sydämensä rakkautensa takuuksi, veren, joka vuoti hänen kyljestään, pesoksi (tarkoittaa ilmeisesti myös pesua, sulku allekirjoittaneen lisäys), verihikensä lääkkeeksi, orjantappurakruununsa kaunistukseksi!
Bernhard Clairvauxlainen (1090–1153), ARMOA ARMOSTA, s. 74–75, Sley, 1966.

”Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa.” (1. Joh. 4:9).
Eihän sanoilla ”niin Jumala on maailmaa rakastanut” voida muuta tarkoittaa kuin syntien anteeksiantamuksen lahjoittamista maailmalle, joka on turmeltunut ja vajonnut synteihinsä, kauhistuksiinsa ja herjauksiinsa. Jos hän niin voi rakastaa maailmaa, joka on hänen vihollisensa ja häpäisijänsä, ja saattaa sille antaa niin paljon, kuinka hän sitten voisi olla vihoissaan sinulle, joka etsit ja pyydät armoa. Eikö hän tahtoisi antaa sinulle syntejäsi anteeksi.
Martti Luther, ARMOA ARMOSTA, s. 75, Sley, 1966