PARANNUS

Jukka ja Juha Huotari, teol. yo:t, Kirkkonummi

 

Ensimmäinen osa esityksestä on julkaistu numerossa 4/2011

 

Augsburgin tunnustus (CA) XII

 

Yleistä

 

Tunnustuskirjoissa esitetään oikea, Jumalan sanan mukainen oppi parannuksesta. CA samalla torjuu Rooman opetuksen. Kuten parannusartiklasta ja sen paikasta CA:n rakenteessa näkyy, oppi parannuksesta liittyy moneen muuhun opinkohtaan. Parannus liittyy seuraaviin oppeihin: 1. kaste, 2. lain ja evankeliumin erottaminen, 3. vanhurskauttaminen, 4. synti, 5. ihminen, 6. avainten valta.

 

Tästä näkyy, että oppi on kokonaisuus ja että eri opinkohdat liittyvät toisiinsa. Luther opettaa Galatalaiskirjeen selityksessä, että oppi on kuin yhtenäinen kultainen rengas, jossa ei ole halkeamaa. Jos renkaassa on halkeama, se ei ole enää yhtenäinen. Siksi mitään Raamatun oppia ei voida pitää siinä mielessä vähemmän tärkeänä, että siitä voitaisiin olla eri mieltä tai että sitä ei tarvitsisi opettaa ollenkaan.

 

Tähän liittyy oppien erottaminen perustaviin ja ei-perustaviin. Perustavilla opeilla tarkoitetaan niitä opinkappaleita, joissa riippuu koko kristinusko ja joiden tunteminen ja uskominen on välttämätöntä pelastukseen. Siksi esimerkiksi vanhurskauttamisoppia sanotaan pääopiksi. Ei-perustavat opinkohdat ovat siinä mielessä vähemmän tärkeitä, että jos niiden suhteen on tietämätön tai erehtynyt, niin voi pelastua, jos on perusopeissa oikea tieto ja usko. Tämä erottelu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meillä olisi vapaus hyväksyä joitakin Raamatun oppeja ja hylätä toisia, vaan kaikki pidetään. (”…ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.” Matt. 28:20; ”Sillä minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille kaikkea Jumalan tahtoa.” Apt. 20:27 – Paavalin jäähyväispuheesta Efeson seurakunnan vanhimmille) Jokainen opinkohta pitää opettaa ja säilyttää sille kuuluvassa asemassa.

 

Silloin kun opiskellaan ja opetetaan opinkohtia, on syytä muistaa, että meillä on Raamatussa kaikkien oppien lopullinen ilmoitus. Oppi ei muutu tai kehity. Kirkko on apostolien ja profeettojen perustukselle rakennettu ja Jeesus on sen kulmakivi, niin kuin Efesolaiskirje (Ef. 2:20) sanoo. Meitä käsketään seisomaan lujina apostolien ja profeettojen sanoissa ja pitämään niistä kiinni (2. Tess. 2:15). Meille sanotaan myös, että emme saa niistä mitään poistaa tai lisätä. Jos joku poistaa tai lisää jotain, hänelle käy niin kuin Raamattu sanoo: ”Jumala on ottava pois sen osan, mikä hänellä on elämän puuhun ja pyhään kaupunkiin” (Ilm. 22:18–19).

 

C. F. W. Walther sanoo, että oikea puhdas oppi ei ole mitään muuta kuin ”oppi taivaan tiestä”. Väärä oppi taas on ”vaarallista sielun myrkkyä”. Walther esittää toivomuksen, johon on helppo yhtyä: ”Oi jospa Jumala jo nyt antaisi teidän sydämiinne vakavan pelon, jopa oikean kammon väärää oppia kohtaan ja armosta antaisi pyhän kaipuun puhtaaseen, Jumalan itsensä ilmoittamaan, autuaaksitekevään totuuteen!” (Laki ja evankeliumi, v. 2008 painos, s. 31–32) Tähän käskee myös toinen käsky ja tätä rukoilemme Isä meidän -rukouksen ensimmäisessä pyynnössä. (Ks. Vähä ja Iso Katekismus)

 

 

Parannuksen luonne

 

CA opettaa, että oikea parannus koostuu kahdesta osasta: katumuksesta ja uskosta. Vaikka artikla on enemmänkin toteava, se ei tarkoita sitä, että sillä ei olisi tukea Raamatussa. Raamatun esimerkit parannuksen tekijöistä näyttävät tämän artiklan todeksi.

 

Kuningas Daavid (2. Sam. 11–12; Ps. 51)

 

Kuningas Daavid teki huorin Batseban kanssa. Daavid yritti peitellä tätä syntiään, mutta epäonnistui siinä. Tämä johti lopulta siihen, että Daavid murhautti Batseban miehen Uurian. Jumalalta tämä ei kuitenkaan pysynyt salassa ja profeetta Naatan tuli Daavidin luo ja nuhteli Daavidia. Daavid katui syntiään. Tämä näkyy Daavidin sanoissa: ”Minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan” (2. Sam.12:13). Daavidilla oli siis ”synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa” (CA XII). Daavid ei kuitenkaan jäänyt synnintunnosta johtuvaan epätoivoon, vaan myös uskoi. Usko tuli, kun hän sai kuulla Jumalan sanat profeetan kautta: ”Niin on myös Herra antanut sinun syntisi anteeksi; sinä et kuole”. Hän sai kuulla synninpäästön sanat. Omatunto sai rauhan; helvetin kauhu vaihtui taivaan iloon.

 

Syntinen nainen fariseus Simonin talossa (Luuk. 7:36-50)

 

Sama katumus-usko -jako näkyy myös tässä kohdassa. Syntisen naisen kyyneleet ilmaisivat katumusta. Heti perään hän sai kuulla Jeesuksen sanat: ”Sinun syntisi ovat anteeksiannetut” ja omistaa ne uskolla itselleen. Surun kyyneleet vaihtuivat ilon kyyneliksi.

 

Sama pätee esimerkiksi ristin ryövärin, apostoli Pietarin, Sakkeuksen ja Filippin vanginvartijan kohdalla. Kaikissa on sama katumus ja usko.

 

Näistä muutamista Raamatun esimerkeistä käy ilmi, että parannus on luonteeltaan katumusta ja uskoa. Mikä aiheuttaa katumuksen ja mistä usko syntyy? Tästä päästään Raamatun oman sisäisen jaon äärelle, johon oppi parannuksesta liittyy eli lain ja evankeliumin erottamiseen.

 

Kun tutkii Raamattua, niin huomaa, että esimerkkiemme ihmisten katumuksen sai aikaan Jumalan laki. He kaikki olivat lain satuttamia. Usko taas syntyi evankeliumin sanasta. He saivat synninpäästön. Näin kävi kaikille esimerkkien ihmisille. [Lain ja evankeliumin välisestä erosta voi katsoa erityisesti C. F. W. Waltherin kirjasta Laki ja evankeliumi.]

 

Lain ja evankeliumin välinen ero on tarkoin tunnettava. Tämä ei koske pelkkiä teologeja, vaan jokaista kristittyä. Jos tätä eroa ei tunne, ei ole sitä ”valoa”, jossa Jumalan sanaa jaetaan oikein. (FC, SD 5, 1) Silloin Raamattu ei aukene. Se pysyy suljettuna kirjana. Kun Raamattua ei tunneta, silloin koko teologia vääristyy.

 

Raamatussa kaikki se, mikä käskee ihmistä ja sanoo mitä ihmisen pitää tehdä kelvatakseen Jumalalle, on lakia. Laki vaatii meiltä täydellistä kuuliaisuutta ja pyhyyttä eikä vaatimuksia yhtään lievennetä. ”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä.” Ulkonainen lain täyttäminen ei riitä, niin kuin fariseukset luulivat. Ihmisen on oltava kokonaan täydellinen. Laki kertoo, mitä meidän on tehtävä, mutta ei anna voimaa siihen. Laki paljastaa ihmisen synnit, mutta ei kerro mistä saa avun hätään. Laki ei lohduta. Lain satuttama Daavid sanoi: ”Sillä sinun nuolesi ovat uponneet minuun, sinun kätesi painaa minua. Ei ole lihassani tervettä paikkaa sinun vihastuksesi tähden eikä luissani rauhaa minun syntieni tähden. Sillä minun pahat tekoni käyvät pääni ylitse, niinkuin raskas kuorma ne ovat minulle liian raskaat. Minun haavani haisevat ja märkivät minun hulluuteni tähden. Minä käyn kumarassa, aivan kyyryssä, kuljen murheellisena kaiken päivää.” (Ps. 38:3–7)

 

Tässä psalmissa tulee hyvin esille lain päätehtävä eli lain hengellinen käyttö. Lain tarkoitus on saattaa meidät synnintuntoon ja epätoivoon omista mahdollisuuksista kelvata Jumalan edessä. Näin kävi Daavidille ja syntiselle naiselle. Schmalkaldenin opinkohdat (SO) sanoo tämän asian näin: ”Tällaista on oikean parannuksen alku. Ihmisen täytyy kuulla tämä tuomio: Kenestäkään ei ole mihinkään, olittepa julkisyntisiä tai pyhimyksiä. Teidän jokaisen täytyy muuttua muuksi ja toimia toisin kuin nyt olette ja toimitte, keitä ja kuinka suuria, viisaita, mahtavia ja pyhiä te sitten olettekin. Tässä ei kukaan ole hurskas.” (SO III, 3, 3)

 

Raamattu sanoo lain päätehtävän näin: ”Mutta me tiedämme, että kaiken, minkä laki sanoo, sen se puhuu lain alaisille, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä; sentähden, ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain kautta tulee synnin tunto.” (Room. 3:19–20)

 

Onneksi Raamatussa on myös toisenlainen sana eli evankeliumin sana. Se poikkeaa lain opista. Laki vaatii, mutta evankeliumi näyttää meille lain täyttäjän. Se näyttää mitä Jumala on tehnyt meille Kristuksessa. Evankeliumi ei vaadi, vaan antaa Jumalan armon ja lohdutuksen. Evankeliumi ei nuhtele, vaan lohduttaa ja poistaa kaiken pelon ja antaa rauhan ja ilon. Näin evankeliumi tekee, ”koska Kristus otti taakakseen lain määräämän kirouksen, kantoi sen, sovitti kaikki syntimme ja maksoi velkamme, niin että yksin hänen kauttaan saamme armon ja syntien anteeksiantamuksen, kun uskomme häneen”. (FC, SD 5, 20) Kristuksen täydellinen ja iäti riittävä sovitustyö on syntien anteeksiantamuksen perustana.

 

Toisin sanoen kaikki se, mikä Raamatussa lohduttaa synnintunnossa olevia ja tarjoaa heille armoa ja laupeutta Kristuksessa, on evankeliumia. Vain tällä tavalla lain särkemä omatunto saa todellisen ja kestävän rauhan. Se on syntien anteeksiantamuksen rauha ja Karitsan veren rauha. Tästä Jeesus sanoi: ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille” (Joh.14:27). Samalla tulee myös ilo sydämeen. Näin kävi Daavidille ja syntiselle naiselle. (Syntiselle naiselle Jeesus sanoi: ”Sinun uskosi on sinut pelastanut; mene rauhaan.”) Parannus on sama niin kuninkaalle kuin julkisyntiselle. Laki kauhistuttaa, evankeliumi tuo rauhan. ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” (Room. 8:1)

 

Tämä laki-evankeliumi -jaottelu selittää parannuksen koko luonteen katumuksena ja uskona. Sekä katumuksen että uskon eli koko parannuksen vaikuttaa yksin Jumalan sana. Kumpikaan (katumus ja usko) ei ole ihmislähtöistä. Ihminen ei siten voi ”päättää” tai ”tehdä ratkaisua” Jumalan puoleen. Jumala vaikuttaa koko parannuksen. Ihminen tosin voi estää oman kääntymyksensä. (Matt. 23:37) [Vrt. Rooman kirkon parannus, joka on kokonaan ihmisteko.]

 

Huomautuksena voi sanoa, että edellä kuvatut Rooman harhat johtuvat juuri siitä ettei tunneta lain ja evankeliumin eroa ja yhteenkuuluvuutta sekä siitä, että Raamatun rinnalle on nostettu inhimillinen auktoriteetti. Väärän opin juuret ovat siis syvällä.

 

Apologia tiivistää parannuksen luonteen hyvin: ”Mutta miksi olisi tarpeen esittää monia todisteita, kun me kohtaamme niitä kaikkialla Raamatussa. Psalmissa 117 sanotaan: (Ps. 118:18) ’Herra minua kyllä kuritti, mutta kuolemalle hän ei minua antanut.’ Ps. 118: (Ps. 119:28) ’Minun sieluni itkee murheesta; vahvista minua sanallasi.’ Näissä kohdissa edelliseen osaan sisältyy katumus, kun taas jälkimmäisessä selvästi kuvataan, kuinka me katumuksessa saamme lohdutuksen, nimittäin Jumalan sanan avulla, joka tarjoaa armon. Se on sydämen voima ja tekee sydämen eläväksi. Samoin (1. Sam. 2:6): ’Herran antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen.’ Näissä lauseissa edellinen osa puhuu katumuksesta, jälkimmäinen uskosta. Edelleen: (Jes. 28:21) ’Herra kiivastuu tehdäkseen työnsä, vieraan työnsä, ja toimittaakseen tekonsa, oudon tekonsa.’ Profeetta sanoo Jumalan vieraaksi työksi sitä, että hän kauhistaa, koska Jumalan omaa työtä on eläväksi tekeminen ja lohduttaminen. Mutta profeetta sanoo Jumalan kauhistavan sen tähden, että löytyisi tilaa lohdutukselle ja eläväksi tekemiselle, koska suruttomat sydämet, jotka eivät Jumalan vihaa tunne, pitävät halpana lohdutuksen. Raamattu liittää tavallisesti juuri tällä tavoin toisiinsa nämä kaksi asiaa, kauhistukset ja lohdutuksen siinä tarkoituksessa, että se opettaisi parannuksen olennaisiksi osiksi nämä kaksi asiaa: katumuksen sekä uskon, joka lohduttaa ja tekee vanhurskaaksi. Emme käsitä, kuinka parannuksen luonnetta voitaisiin selkeämmin ja yksinkertaisemmin esittää.

 

Nämä nyt siis ovat Jumalan kaksi tärkeintä tekoa, jotka hän ihmisiin kohdistaa: hän kauhistaa perin pohjin ja taas vanhurskauttaa ja tekee eläviksi kauhistamansa. Koko Raamattu jakaantuu näiden kahden teon mukaan. Toinen osa on lakia, joka tuo ilmi synnit, syyttää niistä ja tuomitsee ne. Toinen osa on evankeliumia, toisin sanoen Kristuksessa lahjoitetun armon lupausta. Tämä lupaus toistuu tavan takaa koko Raamatussa. Ensin se annettiin Aadamille, sitten kantaisille; sen jälkeen profeetat julistivat sitä, ja lopulta Kristus saarnasi sitä ja todisti siitä juutalaisten keskuudessa. Apostolit levittivät sen sitten koko maailmaan. Uskomalla tähän lupaukseen ovat kaikki pyhät tulleet vanhurskaiksi, eivät oman katumuksensa ansiosta, olipa se sitten pinnallista tai täydellistä.” (Apol. XII, 49–54)

 

Tässä kohden täytyy selventää, kuten Apologian sitaatin lopusta kuulimme, että katumus ei ole anteeksiantamuksen syy. Parannusta ei saa ymmärtää niin, että Jumala antaa anteeksi katumuksemme tähden. Ei niin, vaan saamme anteeksi Kristuksen sovitustyön tähden. Tämän anteeksiantamuksen me uskolla otamme vastaan. Muuten sekoitetaan laki ja evankeliumi ja opetetaan Rooman tavoin teko-oppia. Roomahan opetti ihmisiä panemaan luottamuksen omaan katumukseensa. Rooman mukaan Jumala antaa synnit anteeksi ihmisen oman katumuksen ja rakkauden tähden. Tämä on pelkkää teko-oppia, jossa halveksitaan Kristuksen sovintoverta ja asetetaan omat teot Jumalan vihaa ja tuomiota vastaan. Tässä laki antaa anteeksi, evankeliumia ei tarvita.

 

Katumus on kyllä tarpeen, mutta ei syntien anteeksiantamuksen tähden, vaan uskon tähden, joka tarttuu syntien anteeksiantamukseen. Katumus edeltää uskoa. Niin usko kuin sitä edeltävä katumus ovat molemmat Jumalan tekoa, jotka hän vaikuttaa sanallaan. Katumuksessa ihminen on siis Jumalan toiminnan kohteena. Katumus ei ole ihmisen teko.

 

Luther kirjoittaa tästä: ”Varo siis turvautumasta katumukseesi tai luulevasi, että saat synnit anteeksi tuskasi tähden! Jumala ei katso puoleesi niiden, vaan armon tähden, koska olet uskonut hänen lupaukseensa ja uhkaukseensa, joka on aiheuttanut tuskasi”. (Valitut teokset II: Kirkon Baabelin vankeudesta s. 452, v. 1983 painos; katso myös Apol. XII 75–76)

 

Toinen huomioitava seikka, joka koskee parannuksen luonnetta katumuksena ja uskona, liittyy omantunnon kauhistusten (katumus) ja omantunnon rauhan ja lohdutuksen (usko evankeliumiin) keskinäisiin suhteisiin. Raamatun opetuksen mukaan sillä samalla hetkellä, kun katuva uskoo Jumalaan joka on Kristuksessa armollinen, on tapahtunut parannus. Katumuksen ja uskon välissä ei ole mitään katumusharjoituksia tai muita armonjärjestyksiä, jotka katuvan pitäisi tehdä tai käydä läpi ennen kuin saisi uskoa syntien anteeksiantamukseen. Katuva saa heti omistaa Jumalan sanan, jonka mukaan hänellä on Kristuksen veressä anteeksiantamus.¹ Raamattu sanoo tätä ”varmaksi sanaksi”. ”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.” (1. Tim.1:15)

 

Nyt kun on selvinnyt parannuksen luonne katumuksena ja uskona, jotka ovat lain ja evankeliumin vaikutusta, huomaamme että Raamatussa sanaa parannus ei aina käytetä samassa merkityksessä. Tästä ei pidä sekaantua. Joissakin kohdissa sanaa parannus käytetään ihmisen koko kääntymyksestä eli kääntymyksen synonyyminä, jolloin sanaan sisältyy katumus ja usko. Näin on esimerkiksi seuraavissa kohdissa:

 

”…mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” (Luuk. 13:5)

”…samoin on ilo taivaassa suurempi yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse.” (Luuk. 15:7)

”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.” (Matt. 4:17)

”Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Beetsaida! Sillä jos ne voimalliset teot, jotka teissä ovat tapahtuneet, olisivat tapahtuneet Tyyrossa ja Siidonissa, niin nämä jo aikaa sitten olisivat säkissä ja tuhassa istuen tehneet parannuksen.” (Luuk. 10:13)

”…sillä he tekivät parannuksen Joonaan saarnan vaikutuksesta, ja katso, tässä on enempi kuin Joonas.” (Luuk. 11:32)

”Ei, isä Aabraham; vaan jos joku kuolleista menisi heidän tykönsä, niin he tekisivät parannuksen” (Luuk. 16:30)

”En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen” (Luuk. 5:32)

”Niin he lähtivät ja saarnasivat, että oli tehtävä parannus.” (Mark. 6:12)

”… sillä hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen.” (2. Piet. 3:9)

 

Tämän lisäksi sanaa käytetään suppeammassa merkityksessä, jolloin parannus ja usko Kristukseen tai parannus ja syntien anteeksiantamus mainitaan erikseen. Näissä tapauksissa sanalla parannus tarkoitetaan synnin tuntemista, sen katumista ja siitä luopumista, mutta ei syntien anteeksiantamista ja uskoa. Tällä tavoin sanaa käytetään esimerkiksi seuraavissa kohdissa:

 

”Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi.” (Mark. 1:15)

”Hänet on Jumala oikealla kädellänsä korottanut Päämieheksi ja Vapahtajaksi, antamaan Israelille parannusta ja syntien anteeksiantamusta.” (Ap. t. 5:31)

”…ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista.” (Luuk. 24:47)

 

Tämä ero on hyvä huomata, ettei hämmenny Raamattua lukiessaan. Myös sanaa ’evankeliumi’ käytetään kahdessa merkityksessä.

 

 

Parannuksen sisältö

 

Parannuksen sisältö tulee ilmi artiklan alussa, kun sanotaan, että ”ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet…” CA:ssa siis kaste ja parannus kuuluvat yhteen. Parannus on sisällöltään paluuta kasteeseen. Mitä se tarkoittaa, että parannus on paluuta kasteeseen? Tämä selviää, kun tarkastellaan kasteen lahjoja.

 

Kasteessa syntinen ihminen saa Jumalalta suuria lahjoja. Kaste vaikuttaa syntien anteeksiantamuksen, se vapauttaa kuolemasta ja perkeleestä ja antaa iankaikkisen autuuden. Kasteessa ihminen uudestisyntyy, Kristus verhoaa ansiollaan ja Jumala omistaa lapsekseen. Lyhyesti sanoen kasteessa saadaan kaikki taivaan aarteet. Uskon kautta nämä lahjat omistetaan, epäusko kadottaa kasteen lahjat.

 

Jo kasteessa siis tapahtuu ihmisen ”perusparannus”. Tähän kasteessa saatuun armahdukseen langennut ihminen saa palata. Parannus ei ole ”toinen lankku” kasteen rinnalla, niin kuin Rooman kirkko opetti (ja opettaa). Kasteen liitto pysyy Jumalan puolelta aina voimassa. ”Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset, niin minä parannan teidän luopumuksenne.” (Jer. 3:22); ”jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin hän uskollisena; sillä itseänsä kieltää hän ei saata.” (2. Tim. 2:13).

 

Seuraavat kolme lainausta Lutherilta ilmaisevat tämän asian hyvin.

 

”Huomaat siis heti, miten vaarallista, vieläpä pettävää on arvella, että parannus on ’haaksirikkoisen toinen lauta’, ja miten vaarallinen erehdys on ajatus, että kasteen voima vähenee synnin tähden ja laiva alkaa vuotaa. Kaste pysyy ehyenä, lujana ja voittamattomana laivana hajoamatta milloinkaan yksityisiksi laudoiksi. Siinä laivassa purjehtivat kaikki, jotka pyrkivät pelastuksen satamaan. Satama on Jumalan totuus, joka antaa meille lupauksen sakramenteissa. Tosin sattuu sellaista, että moni kevytmielisesti hyppää laivasta mereen ja hukkuu. Nämä ovat niitä, jotka antavat uskon lupauksen mennä menojaan ja syöksyvät syntiin. Mutta itse laiva pysyy ennallaan ja kulkee vahingoittumattomana eteenpäin. Jos syntinen jotenkin voisi armosta palata takaisin laivaan, niin ei häntä kantaisi elämään mikään lauta, vaan laiva kokonaisuudessaan. Nämä ovat niitä, jotka uskon avulla palaavat takaisin Jumalan iäti lujan lupauksen luo.” (Valitut teokset II: Kirkon Baabelin vankeudesta s. 432, v. 1983 painos)

 

”Jos lankeat syntiin, niin muista, että sinulla on tilaisuus palata takaisin kasteeseen. Se on ainoa laiva, johon voimme palata. Ole sen tähden varuillasi niiden suhteen, jotka tahtovat tehdä kaksi väylää, joiden kautta purjehtimalla pääsemme synnin meren yli, nimittäin kasteen ja parannuksen. He sanovat, että meidän täytyy tarttua parannukseen, kun olemme tehneet synnin takia haaksirikon ja menettäneet kasteen armon. Älä usko heitä; se on pelkkää petosta, jolla he viettelevät itsensä ja toiset. Kaste on parannuksen alku. Niin usein kuin lankeat syntiin, pakene takaisin kasteen turviin, niin saat Pyhän Hengen, joka auttaa sinua. Katuminen ei ole mitään muuta kuin oman itsesi ja syntisen elämäsi tuomitsemista ja sen elämän uudistamista, jonka olemme kasteessa saaneet.” (Matkaevästä, 17. kesäkuuta)

 

”Kun siis nousemme synnistä tai teemme parannuksen, emme silloin tee muuta kuin käännymme takaisin kasteen voimaan ja uskoon, josta olimme langenneet, ja palaamme silloin saamaamme lupaukseen, jonka olimme hylänneet syntiemme tähden. Sillä kerran annettu lupaus pysyy totena ja on valmis ottamaan meidät avosylin vastaan palatessamme. – – –

 

Parannuksen tekijän on siis sangen hyödyllistä ensi sijassa muistaa turvallisin mielin kastettaan ja siinä annettua jumalallista lupausta, jonka hän oli hylännyt. Hänen tulee iloiten tunnustaa Herralle saaneensa pitää tallessa niin paljon pelastuksestaan kuin kasteen ja inhota jumalatonta kiittämättömyyttään, joka on saanut hänet lankeamaan pois kasteen uskosta ja totuudesta.” (Valitut teokset II: Kirkon Baabelin vankeudesta s. 430, v. 1983 painos)

 

Kaste on siis äärettömän suuri aarre, johon parannuksessa palataan. Tästä saa myös parannussaarna sisältönsä. Aina on olemassa tie takaisin kasteen armoliittoon. Kaste pysyy aina Jumalan puolelta voimassa. Kasteen armosta langennut ei tarvitse uutta kastetta, vaan uudelleen uskomista. Rovasti K. V. Tamminen on sanonut: ”Meidänkin täytyy jokaiselle langenneelle osoittaa Jeesuksen sovintoverta ja kasteen vettä ja sanoa: katso Jumala on merkinnyt sinut omakseen, on oman nimensä painanut sinuun.” (Ristin ihme, s. 202) Näin sanotaan jokaiselle katuvalle syntiselle.

 

 

Parannuksen hedelmät

 

Artiklassa puhutaan myös parannuksen hedelmistä. Asiallisesti kyse on samasta kuin CA VI, jossa sanotaan että usko tuottaa hyviä hedelmiä. Hyvät teot eli hedelmät eivät ole osa parannusta, vaan ne ovat parannuksen seurausta. Parannus on kaksiosainen, mutta ”hyvä puu tuottaa hyviä hedelmiä”. Hyvät teot ovat Jumalan tahdon mukaisia tekoja, joita uskova tekee mielellään, mutta ei luottaen niihin tai pitäen niitä ansioina Jumalan edessä.

 

Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa sanotaan näistä hedelmistä seuraavasti: ”Moneen kertaan olemme jo osoittaneet, että parannuksen tulee tuottaa hyviä hedelmiä ja Jumalan käskyt opettavat, mitä nämä hyvät hedelmät ovat: Jumalan avuksi huutaminen, kiitos, evankeliumin tunnustaminen, evankeliumin opettaminen, vanhempien ja esivallan totteleminen, uskollisuuden

osoittaminen katumuksessa, se ettemme tapa emmekä ole pitkävihaisia vaan olemme sovinnollisia, annamme tarpeessa oleville varojemme mukaan, pidätymme haureudesta ja aviorikoksesta, hillitsemme lihaamme, pidämme sen aisoissa ja kuritamme sitä. Tätä kaikkea emme tee iankaikkista rangaistusta korvataksemme, vaan jottei lihamme tottelisi Perkelettä ja loukkaisi Pyhää Henkeä. Edelleen kuuluu näihin hyviin hedelmiin totuuden puhuminen.” (Apol. XII, 174)

 

Luther kirjoittaa: ”Mutta kun uskon kautta saamme synnit anteeksi, niin kumpuavat sitten myös sydämestä, aivan kuin puhtaasta lähteestä, puhtaat ja Jumalalle otolliset teot. Ja vaikka pyhissä vielä jäljellä olevan synnin tähden heidän kuuliaisuutensa ei ole täysin puhdas, se on kuitenkin Jumalalle otollinen uskon tähden, joka luottaa Kristukseen. Näitä tekoja sanotaan parannuksen hedelmiksi, ja niistä ensimmäinen on se, jonka profeetta tässä mainitsee, että me tuomme uhrimulleiksi huultemme uhrit, toisin sanoen: että kielemme julistavat Jumalan ylistystä hänen laupeutensa tähden, jonka hän on osoittanut meille Kristuksessa.” (Hengellinen virvoittaja, 495 – Hoos. 14:3 johdosta)

 

Kun kerroimme parannuksen tekijöistä – Pietarista, Daavidista, Sakkeuksesta ja Filippin vanginvartijasta – heidän kaikkien elämässä tapahtui muutos. Heidän tekonsa osoittivat heidät kääntyneiksi. Heidän hyvät tekonsa olivat uskon seurausta, hedelmää. Voimaa hedelmiin he saivat uskosta syntien anteeksiantamiseen. Pietarista tuli väkevä apostoli, jonka koko elämä todisti siitä syntien anteeksiantamuksesta, jonka hän itse oli myös saanut. Daavid vaelsi myöhemmin Jumalan käskyjä noudattaen. Sakkeus lupasi antaa puolet omaisuudestaan köyhille ja nelinkertaisesti takaisin niille, joilta hän oli petoksella rahaa ottanut. Filipin vanginvartija pesi Paavalin ja Silaksen haavat.

 

Kukaan esimerkkiemme henkilöistä ei jäänyt elämään synnissään, vaan kaikki tulivat mielenmuutokseen, jossa ilmenivät parannuksen hedelmät. Se, että hyvät teot eivät ole osa parannusta, näkyy hyvin ristin ryövärin kohdalla. Hän ei voinut tehdä mitään tekoja, sillä hänet oli naulattu käsistä ja jaloista kiinni ristille. Hän vain katui ja uskoi. Hänelle Jeesus sanoi: ”Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.” (Luuk. 23:43)

 

Alustus Concordia-piirissä 25.1.2011. Toinen osa