”Totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana.” (Jes. 53:4)
Saarnattuaan suloisesti rakkaan Herramme Jeesuksen kärsimyksestä pyhä profeetta lisää nyt myös, minkä tähden hänen on täytynyt kärsiä ja mitä hän sillä on saanut aikaan. Tässä hän perustelee uskomme syvällistä ja välttämätöntä, vanhurskautusta koskevaa kohtaa: me uskomme Kristuksen tulleen piinatuksi ja surmatuksi meidän tähtemme, niinkuin Paavali opettaa, että Kristus tuli kiroukseksi meidän edestämme. Ei näet riitä, että tiedät Kristuksen kärsineen, sinun tulee myös tietää sen hyöty. Toisin sanoen: sinun tulee uskoa, niinkuin profeetta tässä vakuuttaa, että hän on kantanut meidän sairautemme, ettei hän ole kärsinyt itsensä tahi omien syntiensä tähden, vaan meidän tähtemme; toisin sanoen, että hän on kantanut kaiken sen vaivan ja sairauden sekä koonnut ja päällensä sälyttänyt kaiken sen kivun, joka meidän, kurjien syntisten, olisi pitänyt kärsiä ja kantaa. Ken siis oikein ymmärtää ja tietää nämä Raamatun sanat, hän on jo oppinut kristillisyytemme ja uskomme ytimen ja sisällön. Katso, tästä rikkaasta ja täydestä lähteestä apostoli Paavali on saanut nuo monet armorikkaat kirjeensä ja ottanut koko virran ja suuren paljouden autuaallisia ja lohdullisia lauseita.
Tästä siis voit päättää ja voimallisesti ja varmasti todeksi osoittaa, että ihmisten kaikki vaiva ja työ itselleen armollisen Jumalan hankkimiseksi on kirottua ja että kaikki viisaus, vanhurskaus ja pyhyys, kaikki hyvät teot ja ansiot, joilla ihmiset pyrkivät etsimään ja ansaitsemaan autuutta ilman rakasta Herraa Kristusta, ovat kirottuja. Kaikki se, minkä ihmiset saavat aikaan, jää syrjään ja syöstään kumoon tällä ainoalla lauseella, jonka tästä luemme: Kristus on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden. Jos siis on totta, että hän on kärsinyt meidän edestämme, niin meidän vanhurskautemme, hyvät tekomme ja ansiomme, joihin uskalsimme, on mitättömänä, jopa roskana pidettävä. Näin meidän täytyy astua ulos omasta itsestämme sekä kaikesta sydämestämme luottaa ja uskaltaa vieraaseen vanhurskauteen, niin että vahvasti uskoen tartumme ja pitäydymme siihen vanhurskauteen, jota ei voida nähdä eikä tuntea ja joka ainoastaan sanassa meille tarjotaan ja lahjoitetaan.
Martti Luther, Hengellinen virvoittaja, s. 152–153. Helsinki 1952. SLEY.