”Ja löydettyään hän panee sen hartioillensa ja iloitsee.” (Luuk. 15:5)
Lammas ei voi itseänsä kaita eikä varoa eksyksiin joutumistaan, ellei paimen sitä aina neuvo ja johdata. Eksyneenä ei se myöskään itse löydä paimenta, vaan paimenen on mentävä sitä etsimään, kunnes löytää sen. Ja löydettyään kadonneen lampaan, panee hän sen hartioilleen kantaen sitä, ettei se taas tulisi hänen luotaan pelätetyksi, karkotetuksi eikä joutuisi suden suuhun.
Samoin on meidänkin laitamme. Me emme voi itseämme auttaa emmekä neuvoa, miten saavuttaisimme omantunnon levon ja rauhan ja miten pääsisimme vapaiksi perkeleen, kuoleman ja helvetin vallasta, ellei Kristus itse sanallaan meitä tuo takaisin ja puoleensa kutsu. Ja vaikka hänen tykönsä tulemmekin ja pysymme uskossa, emme me kuitenkaan jaksa itseämme siinä pitää, jollei hän itse aina saman sanansa ja voimansa kautta meitä vahvistaisi ja kantaisi, sillä perkele väijyy meitä lakkaamatta joka paikassa ja ”kulkee ympäri niin kuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen saisi niellä” (1. Piet. 5:8).
Niin ettei tässä suinkaan kannata kerskata vapaasta tahdostamme tai voimistamme, oli sitten kysymys alusta, jatkosta tai lopusta. Kristuksen, meidän paimenemme, on yksin kaikki tehtävä. Tämä toteutuu silloin, kun hän saarnauttaa meille sanansa, että hän on kuollut meidän puolestamme ja ristinpuussa syntimme ruumiissaan kantanut, pannut perkeleen, kuoleman ja synnin jalkojensa alle sekä meidät iäiseen elämään vienyt. Hän kantaa meitä jatkuvasti pitkin ikäämme, niin ettei meidän tarvitse katsoa elämäämme, kuinka hurskaat ja väkevät me olemme, vaan ainoastaan lepäämme hänen hartioillaan. Sillä tässä kohdassa ei meidän tarvitse huolia mistään synnistä, kuolemasta eikä elämästä, vaan meillä on kaikki Kristuksessa, joka meitä kantaa ja varjelee.
Martti Luther, Matkaevästä, s. 146–147. Helsinki 1923. Suomen Lutherilainen Evankeliumiyhdistys.