Paul Kretzmann, USA
Aabrahamin paluu Kanaaniin
13:1: ”Niin Abram lähti pois Egyptistä, hän ja hänen vaimonsa ja kaikki, mitä hänellä oli, ja Loot hänen kanssaan, Etelämaahan.” Aabraham palasi nyt yhdessä Lootin kanssa – joka, kuten saamme tässä tietää, oli seurannut häntä Egyptiin – Kanaaniin suurine omaisuuksineen. Hän valitsi paluutaan varten saman reitin, jota hän oli tullut. Hänen ensimmäinen pysähdyspaikkansa oli Kanaanin eteläisen osan suurella tasangolla.
13:2: ”Abram oli hyvin rikas: hänellä oli karjaa, hopeata ja kultaa.” Tämä huomautus on pantu tähän selityksenä sille ongelmalle, joka myöhemmin syntyi hänen ja Lootin välille.
13:3–4: ”Ja hän vaelsi, kulkien levähdyspaikasta toiseen, Etelämaasta Beeteliin asti, aina siihen paikkaan, missä hänen majansa oli ensi kerralla ollut, Beetelin ja Ain välillä, siihen paikkaan, johon hän ennen oli rakentanut alttarin; ja Abram huusi siinä avuksi Herran nimeä.” Matka pohjoista kohti täytyi luonnollisesti tehdä kiirettä pitämättä, sillä matkustaminen oli hidasta suurten laumojen kanssa, jotka olivat ravintonsa tähden riippuvaisia laidunmaasta matkan varrella. Mutta lopulta karavaanit tulivat jälleen aiemman oleskelupaikkansa lähistölle, sinne, missä heidän leirinsä oli ollut ennen nälänhätää, Beetelin ja Ain välille. Kertomuksessa korostetaan sitä, että tämä oli sen alttarin paikka, jonka Abram oli tehnyt oleskellessaan ensimmäisen kerran tuossa maassa. Abramin elämänhistoriassa oli tärkeä kohta se, että hänen kokemuksensa Egyptissä oli opettanut hänet kääntymään takaisin Herran luokse koko sydämestään. Hänen kaipuunsa kohdistui nyt Häneen, joka oli luvattu hänen jälkeläisekseen, Messiaaseen, jonka oli määrä tuoda siunaus ja pelastus maailmalle. Sen tähden Abram alkoi jälleen pitää jumalanpalveluksia, joissa rukoiltiin ja saarnattiin. Hän alkoi palvella Herraa perheensä kanssa. Siten hän tunnusti myös pakanoiden edessä oikean Jumalan ja sydämensä toivon. Ajallinen, maallinen omaisuus ei ole uskovien todellinen onni, vaan se, että he omistavat Kristuksen ja hänen pelastuksensa.
Loot valitsee Sodoman tasangon
13:5–6: ”Ja myöskin Lootilla, joka vaelsi Abramin kanssa, oli pikkukarjaa, raavaskarjaa ja telttoja. 6. Eikä maa riittänyt heidän asuakseen yhdessä, sillä heillä oli paljon omaisuutta, niin etteivät voineet yhdessä asua.” Sekä Abram että Loot olivat tällä välin rikastuneet valtavan paljon. He omistivat laumoittain lampaita, vuohia, karjaa, aaseja ja kameleja sekä välttämättömiä mies- ja naispalvelijoita, jotka huolehtivat paimentamisesta sekä työstä leirissä, jonka on täytynyt näyttää varsinaiselta telttakaupungilta. Tästä seurasi, että maa ei voinut tuottaa tarpeeksi ruokaa molempien laumoille ja väelle. He eivät voineet enää elää yhdessä.
13:7: ”Niin syntyi riitaa Abramin karjapaimenten ja Lootin karjapaimenten välillä. Ja siihen aikaan asuivat siinä maassa kanaanilaiset ja perissiläiset.” Yhteentörmäykset näiden kahden rikkaan miehen paimenten välillä olivat lähes väistämättömiä, koska kumpikin osapuoli koetti saada herroilleen parhaat laidunmaat. Tilanne oli vähintäänkin epämieluisa, ja asian teki vielä monimutkaisemmaksi se, että perissiläisten heimo – jonka alkuperästä ei tiedetä mitään – ja kanaanilaiset pitivät hallussaan parhaita laidunmaita. Lootin ja Aabrahamin odotettiin jakavan keskenään se, mitä jäi jäljelle.
13:8: ”Silloin Abram sanoi Lootille: ’Älköön olko riitaa meidän välillämme, minun ja sinun, älköönkä minun paimenteni ja sinun paimentesi välillä, sillä olemmehan veljeksiä. 9. Eikö koko maa ole avoinna edessäsi? Eroa minusta. Jos sinä menet vasemmalle, niin minä menen oikealle, tahi jos sinä menet oikealle, niin minä menen vasemmalle.’” Oli tietysti mahdotonta salata paimenten riita heidän herroiltaan. Jos Abraham ei olisi ryhtynyt korjaamaan tilannetta, olisi seurauksena saattanut olla riita perheiden välillä, kuten Aabrahamin sanat osoittavat. Abramin pääperustelu oli: ”Olemmehan veljeksiä.” Muukalaisten välinen kiista, riita, voidaan vielä ymmärtää, vaikkakaan sitä ei voida hyväksyä, mutta läheisten sukulaisten välistä ei koskaan. Vaikka Abram oli vanhempi ja lisäksi Lootin eno, hän antoi tämän valita julistaen olevansa tyytyväinen siihen, mitä jäi jäljelle. Niinpä Abramin sana on perustellusti tullut sananlaskunomaiseksi tunnussanaksi rauhaa rakastavasta ja periksi antavasta asennoitumisesta kaikissa niissä tapauksissa, jolloin eroaminen tulee olosuhteiden tähden välttämättömäksi.
Lootin valinta. Ero.
13:10: ”Ja Loot nosti silmänsä ja näki koko Jordanin lakeuden olevan runsasvetistä seutua; ennenkuin Herra hävitti Sodoman ja Gomorran, oli se Sooariin saakka niinkuin Herran puutarha, niinkuin Egyptin maa.” Loot käytti itsekkäästi hyödykseen Abramia hyväksymällä tämän tarjouksen. Hän tutki ja arvioi huolellisesti. Jordanin laakso vetosi häneen, koska Galilean merestä (Gennesaretin järvi) Siddimin laaksoon (myöhemmin Kuollut meri) se oli runsasvetistä, kuin paratiisi, Herran puutarha, tai kuin Egypti, jonka maaperä oli hyvin rikas Niilin jokavuotisen tulvimisen vuoksi. Itse asiassa Sooariin saakka, laakson luoteisella puolella, maa näytti olevan verrattoman rikasta.
13:11–12: ”Niin Loot valitsi itselleen koko Jordanin lakeuden ja siirtyi itään päin, ja he erkanivat toisistaan. 12. Abram asettui Kanaanin maahan, Loot asettui lakeuden kaupunkeihin ja siirtyi siirtymistään telttoineen Sodomaan asti.” Siitä huolimatta, että Loot toimi niin itsekkäästi, he erosivat Abramin menettelytavan seurauksena rauhanomaisesti, kuin veljekset. Loot lähti itää kohti omaisuuksineen ja siirtyi telttoineen, ts. hän matkusti kiirettä pitämättä leiriytyen aina uusissa paikoissa, kunnes hän saavutti Sodoman. Sinne hän perusti kotinsa, kun taas Abram pysyi varsinaisessa Kanaanin maassa. Lootin valinta voi olla osoitus terävästä liikemiesälystä samoin kuin hyvin itsekkäästä asennoitumisesta, mutta se oli varmuudella vaarallinen valinta.
13:13: ”Mutta Sodoman kansa oli kovin pahaa ja syntistä Herran edessä.” Tämä huomautus, jossa Sodoman asukkaita sanotaan epätavallisen pahoiksi, jopa pakanuuden keskellä, ei ainoastaan valmistele myöhempää kertomusta kaupungin kohtalosta (1. Moos. 19), mutta se myös valaisee jonkin verran Lootin luonnetta, joka valitsi tämän kaupungin kodikseen. Hän saattoi olla yhtä Abrahamin kanssa uskossa tähän saakka, mutta selvästikin ahneus oli saanut otteen hänen sydämestään. Se sai hänet – suuremman voiton tähden – olemaan välittämättä avoimesti pahan kaupungin aiheuttamista suurista moraalisista vaaroista hänen lapsilleen. Tästä ajankohdasta eteenpäin maalliset ajatukset ja taipumukset kamppailivat hänen sydämessään hänen uskonsa ja kunnioituksensa kanssa tosi Jumalaa kohtaan.
Jumala toistaa lupauksensa
13:14–15: ”Ja Herra sanoi Abramille, sen jälkeen kuin Loot oli hänestä eronnut: ’Nosta silmäsi ja katso siitä paikasta, missä olet, pohjoiseen, etelään, itään ja länteen.15. Sillä kaiken maan, jonka näet, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi ikuisiksi ajoiksi.’” Lootin eroaminen Abramista oli tietyllä tapaa enteellinen (prophetical) siitä suhteesta, joka myöhemmin vallitsisi hänen ja Abramin jälkeläisten välillä. Ja juuri tähän aikaan Herra toisti lupauksensa Abramille. Hän pyysi tätä katsomaan siitä paikasta, jossa hän tuolloin oli, lähes keskellä Kanaania, joka suuntaan, sillä koko tämän maan oli määrä kuulua hänen jälkeläisilleen. Siten Abram – hengessä ainakin, jos ei tosiasiallisesti – oli vaativa Kanaanin maata jälkeläisilleen.
13:16: ”Ja minä teen sinun jälkeläistesi luvun paljoksi kuin maan tomun. Jos voidaan lukea maan tomu, niin voidaan lukea myöskin sinun jälkeläisesi.” Kaksinkertainen lupaus – lupaus maan omistamisesta ja lukemattomien jälkeläisten saamisesta – oli tietysti osoitettu Abramin uskolle, ja hänen tuli ottaa se vastaan uskossa (Hepr. 11: 9,10).
13:17: ”Nouse ja vaella maata pitkin ja poikin, sillä sinulle minä sen annan.” Tämä viittaa ikivanhaan tapaan, jonka mukaan henkilö osoitti vaatimuksensa maapalaan kävelemällä sen ympäri. Vaikka Abram ei omistanut yhtään palasta maata, silti pysyi voimassa Jumalan lupaus, että hänen jälkeläisensä ottaisivat haltuunsa koko maan omanaan. Kaikella tällä on laajempi merkitys. Sillä, kuten eräs Raamatun selittäjä sanoo, Kristuksen välityksellä lupaus on kohotettu sen ajallisesta muodosta asian varsinaiseen arvokkuuteen. Kristuksen välityksellä koko maailmasta tulee Kanaan. Abramin lukemattomiin jälkeläisiin kuuluvat kaikki ne ihmiset kaikista maan sukupolvista, jotka pitävät Abramin eli Aabrahamin uskon. Aabraham on meidän kaikkien isä (Room. 4:16). Me, jotka uskomme Kristusta koskevan lupauksen, kuulumme siihen suuren uskovien joukkoon, joka on ollut olemassa Aadamista alkaen ja jolla on edustajansa kaikissa maan kansoissa.
13:18: ”Ja Abram siirtyi siirtymistään telttoineen ja tuli ja asettui Mamren tammistoon, joka on Hebronin luona, ja rakensi sinne alttarin Herralle.” Aabram oli kuuliainen Herran sanalle. Hän kulki maan halki seuraavien vuosien aikana. Hän siirtyi telttoineen vähitellen, kunnes hän lopulta asettui Hebroniin, suunnilleen keskelle eteläistä Kanaania. Siellä hän asui tammistossa, joka kuului amorilaiselle Mamrelle (1. Moos. 14:13, 24). Yksi hänen ensimmäisistä teoistaan täällä oli jälleen alttarin pystyttäminen Herralle. Hän ei voinut olla ilman säännöllistä jumalanpalvelustaan, ja hän sekä hänen väkensä kokoontui säännöllisesti palvelemaan Herraa. Jos uskovat, jotka asettuvat uudelle alueelle tai uuteen kaupunkiin, pitäisivät ensimmäisenä asianaan säännöllisten jumalanpalvelusten järjestämistä, olisi siitä epäilemättä seurauksena suuri siunaus.
Suomennos: Hannu Lehtonen