Henrik Perret, pastori, Helsinki
Anni” on nuori nainen. 20 v. Hän on ollut viimeaikaisten keskustelujen päähenkilö, vaikka hän
ei ole siihen aktiivisesti osallistunut.
”Anni” on ”Älä alistu” -kampanjan nuori päähenkilö, joka kertoi omasta elämästään. Hän kertoi, että hän oli lukioaikana elänyt lesbosuhteessa toisen tytön kanssa. Hän tapasi uskovan tytön, joka kysyi, saako hän rukoilla ”Annin” puolesta.
Rukouksen myötä ”Annin” elämä muuttui. Hän koki, että hän näki Pyhän Hengen, ja hän tuli myöhemmin eräällä leirillä uskoon. Hän myös koki, ettei hän enää voi aloittaa suhdetta toisen tytön kanssa vaan että hän haluaa elää heterona, niin kuin Raamattu hänen mielestään opettaa.
Nyt, noin kolme vuotta rukouksen jälkeen, hän on kihloissa, on rakastunut sulhaseensa ja odottaa naimisiin menoa ja perheen perustamista.
”Anni” ei ole huutava ääni erämaassa. Itse asiassa hänen äänensä on aika hiljainen ja hyvässä mielessä vaatimaton. Hän kertoo siitä, kuinka hän sai apua rukouksesta, Raamatusta
ja Jumalalta.
Mutta mitä siitä seurasi?
Kuusi piispaa nousi häntä vastaan! Joku sanoi, että hänen videonsa on osittain loukkaava
ja syrjivä, toinen piispa sanoi, että hän esiintymisellään estää muita ihmisiä kysymästä ja löytämästä toisenlaisia vastauksia. Ja piispat puhuvat siitä, ettei saa puhua ihmisille muutoksen eikä ainakaan
parannuksen tarpeesta. Video on muita syyllistävä, sanottiin.
Itse asiassa ”Anni” ei puhunut imperatiivissa. Hän ei vaatinut ketään tekemään mitään, vaan hän puhui vain siitä, mitä hänelle oli tapahtunut.
Piispat ja ministerit eivät tätä kestäneet. Monet papit reagoivat. Ihmiset erosivat kirkosta taas sankoin joukoin, ja arkkipiispa vaati kampanjan lopettamista. Voi ”Anni” parka! Hän kun oli spontaanisti sanonut, että ”jos nyt joku murhaaja pystyy tekemään parannusta, niin miksei joku homokin”. Siitä seurasi Iltalehden lööppi: ”Järjestöt rinnastavat homot murhaajiin”. Niin ei kukaan kristitty ihminen ajattele, ja surullisinta on, että kyllä Iltalehden toimituskin ymmärtää sen.
Jokainen voi halutessaan kuunnella mitä ”Anni” faktisesti sanoo. Samoin on mahdollista tutustua kampanjan materiaaliin. Vaikka kampanja on virallisesti päättynyt, materiaali löytyy vielä (www.
nuotta.com/kampanja).
Mutta ei tässä vielä kaikki!
Helsinkiläisen Kallion seurakunnan lähes koko seurakuntaneuvosto on reagoinut kampanjaa vastaan ja kieltäytynyt kantamasta kolehtia eräälle kampanjan takana olevalle järjestölle, vaikka kirkkohallitus oli määrännyt järjestön virallisen kirkkokolehdin saajaksi määrättynä sunnuntaina.
Kirkossa pappi oli sanonut kolehdin ilmoituksen yhteydessä, että ”tämä on nyt niitä järjestöjä, jotka vihaavat homoja”.
Jos arkkipiispa olisi tavannut ”Annin” kolme vuotta aikaisemmin, hän olisi sanonut: ”Elän lesbosuhteessa, enkä usko Jumalaan.” Se ei olisi ilmeisestikään johtanut mihinkään. Mutta nyt, kun hän oli siirtynyt homoudesta heterouteen, kaikki oli toisin.
Mielessäni ovat usein kaikki ne perheet, joissa joku kokee olevansa homo. En haluaisi senkään takia kirjoittaa tai puhua aiheesta paljon. Joka kerta kun puhutaan ongelmista, puhutaan ihmisistä.
En voinut olla kirjoittamatta tällä kertaa ”Annista”. Olen usein miettinyt ja rukoillutkin, miten hän jaksaa ja mitä hän ajattelee kaiken tämän keskellä? Nuori ihminen, nuori nainen, joka vilpittömästi
halusi kertoa ilonsa siitä, kuinka Jumala oli häntä auttanut. Hän on tullut uskoon, hän odottaa perheen perustamista ja hän kokee, että hänelle on tapahtunut valtavan paljon hyvää.
Taivaassa iloitaan: ”Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.” (Luuk. 15:7). Mutta kirkko ei iloitse, ei ainakaan kirkon johto. Eivät monet papitkaan, eivätkä jotkut ministerit.
”Anni” on tehnyt meille palveluksen. Ensin hän on rohkaissut meitä, Kristuksen kirkko on saanut uuden jäsenen. Hän on oppinut tuntemaan Jeesuksen, tullut uskoon.
Toiseksi hän on paljastanut tahtomattaankin, että kirkon oppi homoseksuaalisuudesta on muuttunut. Raamattu ei mielestäni problematisoi homoseksuaalisuutta eikä myöskään ystävyyttä kahden
samaa sukupuolta olevan ihmisen välillä. Mutta Raamattu torjuu yksiselitteisesti homoerotiikan, samoin kuin avioliiton ulkopuoliset suhteet ynnä paljon muuta. Enemmän Raamattu puhuu heteroista kuin homoista. Kirkon oppi synnistä on muuttunut, vaikka siitä ei ole tehty mitään
päätöstä!
”Anni” on myös ehkä tietämättään paljastanut, ettei tietyistä asioista saa puhua. Ensin jokin asia tulee hyvin vaatimattomalla tavalla: anna nyt meillekin pieni tila! Toinen vaihe tulee vaatimalla yhdenvertaista asemaa. Kolmas vaihe on muiden näkemysten nollatoleranssi. Ensin haluttiin vain tunnustusta sille, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia. Sitten halutaan ”samat oikeudet kaikille pareille”. Ja nyt selvästi näkyy jo, että kolmas vaihe on syntymässä: enää ei voi puhua perinteisestä
perheestä, koska se on vähintäänkin loukkaava ja syrjivä asia.
Ruotsissa oli pari vuotta sitten kampanja, jonka mainoksissa luki yksinkertaisesti ”mamma, pappa, barn” (äiti, isä, lapsi). Se aiheutti valtavasti reaktioita ja järjestyshäiriöitäkin.
”Anni” on myös opettanut, että rukous on väkevä voima. Se on mahdollisuus. Jumalalle ei tarvitse sanella, mitä Hänen pitää tehdä. Mutta Jumalalle saa puhua kaikesta. Ja toivoakin saa.
”Anni” on myös opettanut, että meidän pitää puhua varovasti ihmisen ongelmista. Ihminen, ja varsinkin nuori ihminen on herkkä, hän ei voi kestää kaikkea. Juuri kristillinen kirkko, seurakunnat ja yhteisöt, ovat paikkoja, joissa pitää osata – ja haluta – kohdata ihminen ihmisenä. Ja yhdessä käydä Suuren Lääkärin vastaanotolla. Meillä kaikilla riittää kerrottavaa. Jos sinä ”Anni” joskus luet tämän tekstin, tai jos joku, joka tuntee hänet, lukee, niin kertokaa ”Annille” terveisiä. Tiedä,
”Anni”, että sinulla on tuhansia ystäviä, jotka ilolla kuuntelivat sinun kertomustasi, jotka rukoilevat sinun puolestasi ja toivottavat sinulle Jumalan siunausta läpi elämän.
Kulmakivi 2/2011