"Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon". (Matt. 11:28) Taivaan kuningas astui alas taivaasta ja syntyi ihmiseksi neitsyt Marian kautta. Hän jäi ihmisten hoidettavaksi. Hänet kapaloitiin, kädet ja jalat pantiin hellästi sykkyrälle ja asetettiin seimeen makaamaan. Sieltä seimen oljilta kapaloitu Jumalan Poika, taivaan ja maan hallitsija, "Iankaikkinen Isä ja Rauhan Ruhtinas", huolehti luoduistaan, Joosefista ja Mariasta, lehmistä, härjistä ja lampaista, ja vieläpä Idän viisaista ja paimenista. Sitten lapsi kasvoi, perhe muutti Egyptin kautta Nasaretiin jne. Härät söivät oljet ja seimikin aikoinaan lahosi. Paljon myöhemmin, jo mieheksi varttunut Jumalan Poika jää taas ihmisten armoille. Hänen omansa pettävät ja hylkäävät hänet, Hänet tuomitaan kuolemaan näytösoikeudenkäynneissä ja sotilaiden karkeilla käsillä hänen suojattomat kätensä levitetään auki ottamaan vastaan ihmisten julmuus. Pehmeät oljet ovat vaihtuneet kovaan ristin puuhun, kapalot orjantappuraan, ihmisten kunnioitus ivaan ja huutoihin, elämä kuolemaan. "Yksi sotamiehistä puhkaisi keihäällä hänen kylkensä, ja heti vuoti siitä verta ja vettä." Elämää antavassa kuolemassaan Kristus Jeesus osti sinut ja minut vapaaksi synnistä ja avasi taivaan. Nyt hän hallitsee Ylösnousseena ja kuoleman voittaneena. Ja jälleen tuo seimen lapsi pitää huolta luoduistaan, sinusta ja minusta, suomalaisesta ja kiinalaisesta lähimmäisestä, häristä ja lampaista - vieläpä lammasten paimenista. Ja seimikin hänellä on. Siinä seimessä hän tulee meidän luoksemme ja antaa rauhan, synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän. Tänä päivänä Kristuksen seimi, jossa hän tulee meidän luoksemme, on sana ja sakramentit. Tämä seimi perustettiin Golgatan ristillä, siellä vuoti vesi ja veri. Vesi ja veri todistavat, eivät vain ristin kuolemassa, vaan myös tässä hetkessä seurakunnan keskellä - saarnana, kasteena ja ehtoollisena, joissa Kristus on todellisesti läsnä. Pyhä Henki antaa uskon Jeesukseen Kristukseen, joka on sakramentin lahja. Näin Pyhän Hengen työ, sakramentit ja Kristuksen sovituskuolema kietoutuvat erottamattomasti yhteen Kristuksessa. "Missä Kristus, siellä tulevaisuus." Ensiksi tarkastelemme kysymystä "luterilainen seurakunta". Täytyykö seurakunnan olla luterilainen? Lutherille ja uskonpuhdistuksen isille esitettiin väite, jonka mukaan he ovat perustamassa uutta kirkkoa, koska heille ei enää käy olla roomalaiskatolisen kirkon yhteydessä. Ajatusmalliin kuului väite, jonka mukaan se, joka luopuu kirkollisesta yhteydestä ja perustaa oman kirkon, joutuu välttämättä Kristuksen Kirkon ulkopuolelle. Koska Kristuksen Kirkko on yksi Kristuksen maanpäällinen ruumis, siitä erkaantuva jättää Kristus-yhteyden. Tämä ajattelumalli oli laajasti hyväksytty. Myös Luther allekirjoitti sen koko elämänsä ajan. Hän ei tahtonut, että perustetaan uusi kirkko. Uskonpuhdistus oli siten "yhden kirkon" kannalla. Kolmiyhteiseen Jumalaan uskova raamatullinen kristitty ei voinut muuta kuin allekirjoittaa Raamatun kirkko-opin yhdestä kirkosta Kristuksen yhtenä seurakuntaruumiina. Uskonpuhdistajien tahdon elää yhdessä kirkossa osoittaa heidän tahtonsa viedä asiansa yleiseen kirkolliskokoukseen. He eivät ajatelleet alkavansa vain Wittenbergiläiseksi eritysryhmäksi kirkon sisällä, joka omassa sääntökunnassaan korostaa tiettyjä asioita ja antaa muiden olla rauhassa toista mieltä. Ajatus erityisryhmästä kirkon sisällä oli kaukana heistä. He halusivat uudistaa eli reformoida koko kirkon. Luther kumppaneineen tarkasteli kirkkoa vain Jumalan sanan kannalta. Jumalan sana oli suuri vapauttaja. Se avasi heidän silmiensä eteen Kirkon Kristuksen ruumiina, tälle ajalle ja maailmalle vieraana. Loistavat kirkkorakennukset, kullatut ristit ja juhlavat vaatteet ja komeat kirkolliset tittelit eivät saaneet heidän silmiään sokaistumaan, koska Raamattu oli antanut uutta silmävoidetta. Tilanne oli vähän sama kuin Mestarin ja opetuslasten kanssa: "Katso Herra, millaiset kivet ja rakennukset" he sanoivat katsellen Herodeksen rakennuttamaa Herran temppeliä. "Totisesti minä sanon teille, ei ole jäävä kiveä kiven päälle...". Jumalan sanan avaamassa maisemassa uskonpuhdistuksen isät saattoivat sanoa: Koko kirkko oli reformoitava, koska kirkko oli langennut pois evankeliumista ja kutonut kokoon taakkoja, joita kristityt eivät voineet kantaa. Ihmiset ovat matkalla kohti kadotusta ilman evankeliumia. Kirkon ulkonainen loisto piti saada takaisin palvelemaan evankeliumia ja Kristusta eikä varmistamaan kirkollisen eliitin valtaa ja asemaa. Kirkon elämä ja voima nähtiin yksistään Kristuksen evankeliumissa. Uskonpuhdistajat olivat totuus-orientoituneita. He nostivat aina esille totuus-kysymyksen. Me rukoilemme usein: "Herra, pyhitä meidät totuudessa. Sinun sanasi on totuus." Totuus tekee vapaaksi. Jos kirkko tahtoo olla kirkko, sen täytyi ojentautua Jumalan sanan varaan. Jos jumalanpalveluksissa ei saa vallita raamatullinen evankeliumi ja sakramenttien hoito, se on tyhjää puhetta eikä anna uskoa. Se on sosiaalista kerhoilua, ja Kristuksen nimen lausumista ("Herra, Herra"), mutta se ei anna Kristuksen olla Herra. Jos ei ole evankeliumia apostolisena, ei ole evankeliumin voimaa, joka tekisi ihmisestä uskovan ja vahvistaisi uskossa. Sellainen kirkko on kuoleva kirkko ja lähellä häviämistään. Sellaiselle kirkolle ja jokaiselle sen jäsenelle on saarnattava parannusta ja heräämistä kilvoitteluun ja uskoon - myös meille itsellemme. Uskonpuhdistajien näköala oli uskon näköala. He antoivat Raamatun ilmoituksen muodostaa maiseman silmiensä eteen. Uskon kohteeksi nostettiin uudelleen Jeesus Kristus ja hänen sovitustyönsä. Seurakunnan tehtäväksi määriteltiin jälleen hoitaa sanaa ja sakramentteja, ei hallita niillä. Kun kirkosta tulee jälleen Jumalan pelastustahdon ja armonvälineiden palvelija, uskon kohteeksi tulee Jumala itse ja hänen evankeliuminsa. Muutos oli ratkaiseva. Keskiajan kristitty oli opetettu luottamaan ja uskomaan kirkkoon. Luther ei ollut ainoa, joka ajatteli, että voiko hän yksin olla oikeassa koko kirkkoa vastaan. Uskon kohde voi olla vain se, minkä Jumala itse asettaa uskon kohteeksi. Kirkko ei ole uskon kohde. Uskontunnustuksessakin me lausumme, että me "uskomme kirkon". Siinä ei lausuta: "me uskomme kirkkoon". Kirkko, sen hierarkia ja järjestykset eivät ole uskon kohde. Kun Raamattu itse saa muodostaa hengellisen ja kirkollisen maiseman silmien eteen, osat loksahtavat paikoilleen - saadaan vapaus ja rohkeus käydä uudistamaan myös maailmanlaajaa kirkkoa. Jumalan sana on siihen suuri valtuutus. Uskonpuhdistajien silmien edessä oli koko ajan raamatullinen näky kirkosta Kristuksen morsiamena, joka elää Kristus-päänsä johdolla evankeliumin varassa. Siinä kirkossa he olivat, siinä kirkossa heidät oli kastettu ja siinä he olivat saaneet nauttia Herran ehtoollista. Siinä kirkossa he tahtoivat jatkaa. Pois se meistä, että perustaisimme jotakin uutta, oli uskonpuhdistajien ajatus. Ei siis luterilaista kirkkoa, vaan ensimmäinen, yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen kirkko jatkukoon hamaan Kristuksen toiseen tulemiseen. Uskon näköalasta seurasi kehitysprosessi, jossa myös kirkon hallinto nähtiin tässä uudessa maisemassa. Kirkkohallinnon tulee olla evankeliumin palvelija, Kristukselle alamainen. Se ei saa asettua itse herraksi. Tästä seurasi tuon ajan kirkkolain polttaminen. Kanoninen kirkkolaki muodosti esteen evankeliumille, siihen oli vuosien kuluessa tullut säädöksiä ja järjestyksiä, joiden avulla tukahdutettiin ja estettiin evankeliumin tehtävää. Se oli kuin laiska palvelija, joka kätki herransa varat maahan odottamaan herran paluuta. Se ei alkanut tehdä niillä työtä ja palvella herraa. Jos kirkollinen hallinto ei pidä huolta evankeliumin vapaasta kuulumisesta ja sen leviämisestä, sellainen hallinto on kääntynyt lähettäjäänsä Kristusta vastaan. Sellaiselle on saarnattava parannusta kaikessa rakkaudessa ja palaamista Kristuksen luokse. Jeesus sanoo: "Joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa". Prosessi päättyi siihen, että uskonpuhdistus luopui kirkkolaista ja laati uudet evankeliumin mukaiset järjestykset. Uusi viini on pantava uusiin leileihin. Ja näin he jatkoivat evankeliumin työtä ja kirkon uudistusta kaikessa heikkoudessa mutta Jumalaan turvaten. "Jumala ompi linnamme, ja vahva turva aivan. On miekkamme ja kilpemme, ajalla vaaran vaivan."   Elinehdot Jokainen vähänkin ravinnosta tietävä ymmärtää, että voidakseen hyvin ihminen tarvitsee kaikki Jumalan luomat vitamiinit. Jos elämme vain A-vitamiinin varassa, me voimme huonosti, ja se alkaa vähitellen näkyä ruumiin heikkoutena. Tarvitsemme kaikki vitamiinit. Näin on myös seurakuntaelämässä. Jumala on säätänyt seurakunnalleen kaikki vitamiinit, Jumalan sanan, kasteen, ehtoollisen, rukouksen, paimenviran, yhteisen jumalanpalveluksen. Jos jokin näistä puuttuu, se voi olla kohtalokasta. Jo sellainen ajatustapakin on väärä ja epäraamatullinen, että me emme tarvitse sakramenttien lohtua ja voimaa, kun meillä on sana, siinä on meillä kaikki. Silloin seurakunta alkaisi itse omaksi Herrakseen. Se ikään kuin sanoisi, että "Herra, sinä kyllä annoit kaikki nuo lahjat, mutta me otamme niistä vastaan vain nämä, mitkä meille sopivat. Pidä sinä vain loput". Silloin mekin kätkisimme maahan Jumalan lahjoja. Syy tällaiseen ajatukseen voi olla monenlainen. Toisaalta se voi johtua pitkäaikaisesta yksipuolisesta opetuksesta, joka on lopulta saanut kristityt vieroitettua Herran lahjojen runsaudesta keskittymällä vain johonkin tiettyyn lahjaan. Jokaisella herätysliikkeellä on omat yksipuolisuutensa. Toisaalta se voi johtua siitä, että kristityt ikään kuin nostavat kätensä pystyyn ja sanovat, että "emme voi saada säännöllistä ehtoollista, koska kirkko ei sitä meille anna. Emme voi mennä naispappeusehtoolliselle, ja muutakaan meille ei anneta, ollaan siis ilman." Mitä tällaisiin vastaamme Raamatun pohjalta? Voimme löytää vastauksen Herramme kaste- ja lähetyskäskystä. Ylösnoussut Kristus lähetti seurakuntansa kaikkeen maailmaan sanoen: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis kaikkeen maailmaan ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää." (Matt. 28:18-20). Kaikessa tavallisuudessaan ja tuttuudessaan tässä oli vastaukset molempaan esitettyyn syyhyn. Meille, jotka nostamme kätemme pystyyn sanoen, että emme voi mitään tehdä, Jeesus antaa kuninkaallisen ja peruuttamattoman käskyn ja valtuutuksen, "menkää ja tehkää". Mikään kirkkohallitus ei saa asettua Herran käskyä vastaan. Jos he kieltäytyvät hoitamasta laumaa ja antamasta sille palvelijoita ja evankeliumin mukaista leipää kaikissa vitamiineissaan, kristityillä on oikeus ja käsky asettaa itselleen viranhaltijat hoitamaan Herran sanan ja sakramentit. Tähän velvoittavat kirkkomme tunnustuskirjatkin. Seuraisimme siinä vain entisten lammasten jäljillä. Otetaan esimerkiksi Matti Väisäsen asettaminen piispaksi. Raamatun ja tunnustuksen pohjalta kirkkomme kristityt eivät voi arvostella Luther-säätiön ja Missionsprovinssin ratkaisua aloittaa pappisvihkimykset Suomessa. Ajoitusta voidaan arvostella, mutta joka tapauksessa saamme kiittää Jumalaa siitä, että nyt Suomen kamaralla taas vihitään pappeja! Ystävämme tekivät suuren evankeliumin työn Jumalan armosta ja auttoivat monia kristittyjä. Olen ymmärtänyt, ettei Missionsprovins ole Luther-säätiön, vaan se tahtoo olla yhteinen ja kristittyjen palvelija. Toiseksi Jeesuksen lähetyskäsky sanoo myös meille, jotka olemme syöneet yksipuolista ruokaa, vaikka olisi ollut mahdollisuus kaikkiin vitamiineihin: "opettakaa heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää". Kaikki on kaikki. Ihminen ei saa sanoa, että tuosta ja tuosta opetamme ja tästä ja tästä emme. Jeesus sanoo "kaikki", ja tarkoittaa myös mitä sanoo. Tässä saamme tehdä parannusta herätysliikkeinä, jotka olemme jääneet liian paljon vain sanan A-vitamiinin varaan. Silläkin on elänyt, mutta ei ole oikein kätkeä maahan yhtäkään Herran lahjaa. Seurakunnan elinehto ei voi olla mikään muu kuin se, mikä kirkon tekee kirkoksi. Elinehto ei ole kunniallinen yhteiskunnallinen asema, ei vakaa talous, ei innokkaat työntekijät. Jumalan teot ja vain ne ovat keskuksessa. Jumalan teot ovat Kristuksen sovitustyö, evankeliumi ja sakramentit. Niiden kautta Jumala on perustanut kirkon Kristuksen veren varaan. Niiden kautta Pyhä Henki pitää sen voimassa ja säilyttää sen Kristuksen tulemukseen asti. Helvetin portit eivät sitä voita. Jumalan tekojen avulla Kristuksen kirkon on tehtävä lähetystyötä aina maan ääriin saakka. Kristuksen seurakunta on kuin lähteen reunalla oleva puu, jonka juuret saavat Kristuksen veriuhrin lähteestä voimansa. Lähde, Kristus kaikkine lahjoineen, on elinehto.   Mitä me Suomessa tarvitsemme? 1. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on muuttunut Kun minut kastettiin vuonna 1964 Rovaniemen seurakunnassa, kirkko oli sitoutunut perinteiseen virkakäsitykseen. Minulle opetettiin tavallista peruskristillisyyttä synnistä ja armosta, sunnuntaisin kävimme kirkossa ja iltapäivisin vielä seuroissa. Vanhemmat lauloivat kirkkokuorossa, kanttori oli tunnustava kristitty. Isäni toimi rukoushuoneen saarnamiehenä. Minut kutsuttiin pyhään virkaan Pudasjärven seurakuntaan, vihittiin papiksi Oulun tuomiokirkossa piispa Olavin toimesta ja siunattiin palvelemaan "Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla". Seitsemän vuoden kuluttua minut asetettiin Karjasillan seurakunnan kappalaisen virkaan Oulussa. Jälleen Olavi-piispa siunasi minut Karjasillan kirkon alttarilla palvelemaan Kristuksen kirkkoa Karjasillan seurakunnassa. Olavi-piispa jäi eläkkeelle, piispa vaihtui. Vanhauskoisten pappisvihkimykset lopetettiin. Mikko Heikka keräsi työryhmänsä ja kaikki piispat hyväksyivät vuoden 2006 uudet ajolinjat. Joka ei suostu yhteistyöhön naispapin kanssa tuomitaan tuomiokapitulissa järjestyksessään suureneviin rangaistuksiin. Naispappeudesta tuli tosiasiassa sellainen kirkon uusi oppi, että jokainen, joka ei siihen suostu, joutuu vähitellen menettämän virkansa ja lopulta myös pappeuden Suomen ev. lut. kirkossa. Minkäänlaista suvaitsevaisuutta ei tunnettu. Tuomiokapitulit luopuivat Raamatusta ja tunnustuksesta. Raamattu ei enää saanut olla heidän päätöstenteon ohje. Kirkkolain ensimmäisestä pykälästä ei enää välitetty. Raamatusta luopuminen tapahtui siinä, että ne tuomitsivat pappeja rangaistuksiin, vaikka he samalla sanoivat, että vanhempi virkakäsitys ei ole harhaoppi eli naispappeuden torjuminen on myös Raamatun mukaista. Tämä uusi kirkkopoliittinen linja tarkoitti, että Suomen valtion laki ajoi yli Raamatun - se on suurempi kuin Jumalan sana. Tuomiokapitulien ottamaa uutta linjaa alleviivaa se, että Suomen laki olisi hyväksynyt myös naispappeuden torjumisen kirkon elämässä, mutta tuomiokapitulit eivät halunneet sitä lain kohtaa käyttää suojellakseen omia pappejaan. Näin tapahtui Oulussa, Turussa ja Mikkelissä. Kirkko on muuttunut. Kun tuomiokapituli oli itse luopunut Raamatun ja tunnustuksen ohjeellisuudesta ja auktoriteetista, se ei sallinut myöskään pappien turvautua niihin. Pappislupauksessa annettavaa lupausta pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja kirkkomme tunnustuksessa ei saa kirkossa enää noudattaa. Kirkko rankaisee sellaisesta toiminnasta. Kirkko siis vaatii sellaisen tunnustuksen - vielä. Mutta jos siinä pysyy, siitä seuraa rangaistuksia. Papin turva ei ole enää noudattaa Raamattua ja tunnustusta viranhoidossaan, vaan noudattaa kirkkohallinnon uusiutuvia asetuksia ja käskyjä virkamiesmoraalilla. Papin kristillinen, Jumalan sanaan sitoutunut omatunto on kirkolle ongelma. Nyt vaaditaan joustavaa virkamiesmoraalia. Jos Raamattu tulee esteeksi, sen pahempi Raamatulle. Kirkko on todella muuttunut. Jättämällä papit turvattomiksi piispat veivät suojan myös itseltään. Tämän osoitti todeksi piispainkokouksen helmikuinen päätös, jossa kaikki kirkkomme kymmenen piispaa luopuivat Jumalan sanan ohjeellisuudesta ja hyväksyivät homoseksuaalisuuden. Hekin luopuivat siitä, mistä he olivat pappejaan yrittäneet saada luopumaan, pappislupauksestaan ja piispanlupauksestaan pysyä Jumalan sanassa ylimpänä ohjeenaan. Jotkut vastentahtoisesti, mutta luopuivat kuitenkin. Muuta mahdollisuutta ei enää ollut. Myöskään piispat eivät saa enää turvaa Jumalan sanasta. Suostumalla uhraamaan papistonsa ja vetämällä heidän jalkojensa alta Jumalan sanan ja tunnustuksen lujan kallion, he vetivät omien jalkojensa alta ainoan vahvan perustuksen, joka olisi voinut heitä suojata pysymään homoseksuaalisuus-päätöstä vastaan. Näin myös piispan virka on irrotettu Raamatusta ja tunnustuksesta. Kirkko on muuttunut. Rukoilkaa piispojemme edestä, että he palaisivat Kristuksen sanan kalliolle, kun vielä armon aikaa on. Jumala ei salli itseänsä pilkattavan. Pappien ja piispojen eristäminen Jumalan sanasta kohdistuu iskuna seurakuntiin ja jokaiseen seurakuntalaiseen. Sinä joudut kärsimään, sinun lapsesi ja lastenlapsesi. Jos seurakuntalainen sellaisessa seurakunnassa, jossa on naispappi, pyytää naispapitonta jumalanpalvelusta vaikkapa yhdellekin sunnuntaille, hänelle ei sitä voida luvata. Ei voida. Kirkkoherran tahto järjestää naispapittomia jumalanpalveluksia ei enää riitä. Kirkkoherra EI SAA järjestää sellaisia rangaistuksen uhalla. Jumalan sanan seuraaminen ei häntä enää suojaa kirkossa. Sanaa ei saa noudattaa. Kirkko on muuttunut. Oulussa pakotettiin syksyllä viimeinen työlistoja järjestänyt kirkkoherra ruotuun. Enää ei ole mahdollista saada Suomen kirkon paikallisseurakuntien kautta raamatullista ja tunnustuksellista jumalanpalvelusta ilman naispappeja. Ei yhtäkään kertaa. Ei edes kesäjuhlille. Jos seurakunnassa on yksikin naispappi, tämä tie on sinetöity. Kirkko on muuttunut. Jumalan armon avulla, heikkoina kilvoitellen, me kuitenkin pysymme Jumalan sanassa ja tunnustuksessa. Emme luovu niistä ja pidämme niitä ylimpänä ohjeena. Jos tahdomme olla tosi ja apostolinen kirkko myös tulevaisuudessa, meidän on jäätävä siihen, mihin Herra apostoliensa kautta meidät määrää jäämään. Jos he erottavat meidät viroistamme, meillä on Kristuksen käsky ja asetus jatkaa Jumalan sanan mukaista jumalanpalvelusta vaikka autotalleissa. Tallissa Herrammekin syntyi. Herran kanssa on hyvä olla. Siellä on armo ja anteeksiantamus. 2. Tarvitsemme seurakunnan Efesolaiskirjeen mukaan seurakunta on Kristuksen ruumis. Jokainen evankeliumin uskova kastetaan ja liitetään tähän seurakuntaruumiiseen kasteen ja uskon kautta. Jeesus sanoo: "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, tuomitaan kadotukseen." Mark:16:16) Uuden testamentin perusajatus sen käsitellessä seurakuntaa on ajatus sen ykseydestä ja yhteydestä. Jeesus asetti ykseyden teologian ylimmäispapillisessa rukouksessa. Lähtökohta on Jumalan kolminaisuuden ykseys. Jeesus rukoilee: "että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt" (Joh. 17:21). Kristuksen ruumiin jäseninä meillä on ennen kaikkea yhteys Kristukseen. Jumala on luonut tämän perustavan yhteyden armonvälineidensä avulla. Kristus-yhteyden kautta tulee myös kristittyjen yhteys keskenään. Yhteys Kristukseen ja hänessä hänen seurakuntaruumiiseensa on yhteyttä pelastukseen. Seurakunta on taivaaseen matkaava joukko. Kristittyjen yhteisönä, pyhien yhteisönä, kuten se lausutaan tunnustuskirjoissa, meillä on yksi ja sama tunnustus. Väärä evankeliumi ei välitä Kristusta, Pyhä Henki ei suostu sellaisiin vaunuihin, joita Hän ei ole itse rakentanut. Väärä oppi tuhoaa taivastien. Yhteisönä eläminen tarkoittaa evankeliumissa elämistä yhteisessä apostolisessa tunnustuksessa. Kristuksen kirkko on ensimmäisestä päivästä alkaen ollut tunnustuskirkko. Kristuksen maanpäällisessä näkyvässä seurakunnassa on aina ollut sekaantuneena oikeaa ja väärää. "Erhetykset kuka ymmärtää." On eri asia erehtyä ja opettaa väärin kuin systemaattisesti tunnustautua väärään oppiin. Lentäväksi lauseeksi on muodostunut tämä lause: "Voin erehtyä, mutta harhaoppinen en tahdo olla". Pyhien seassa on aina myös teeskentelijöitä. Toinen ihminen ei voi eikä saa erottaa heitä, vaan Jumala tekee meissä työtä armollaan ja antaa uskon ja uuden sydämen. Jokainen saa omalta kohdaltaan kilvoitella ja rukoilla, että saisi olla totinen kristitty. Puhutteleva on tämä Apologian (Augsburgin tunnustuksen puolustus) sana: "Kahdeksannen uskonkohdan on vastapuolemme hyväksynyt sellaisenaan. Siinä me tunnustamme, että teeskentelijöitä ja jumalattomia on kirkkoon sekoittuneina ja että sakramenteilla on tehonsa, vaikka jumalattomatkin papit niitä hoitaisivat, koska nämä toimivat Kristuksen sijassa eivätkä edusta itseään, tämän sanan mukaisesti: (Luuk. 10:16) ’Joka kuulee teitä, se kuulee minua.’ Väärät opettajat sen sijaan on hylättävä, koska he eivät enää toimi Kristuksen (1 Joh. 2:18-23) sijaisina, vaan ovat antikristuksia. Kristuskin sanoo: ’Kavahtakaa vääriä profeettoja.’ (Matt. 7:15) Ja Paavali sanoo: (Gal. 1:9) ’Jos joku julistaa toista evankeliumia, hän olkoon kirottu.’" (TK 1990, s. 155) Pyhä Henki ei puhu meille hämäriä asioita, vaan antaa apostoleidensa kautta selvän opin Kristuksesta ja pelastuksesta yksin uskon kautta hänen vereensä. 3. Tarvitsemme jumalanpalvelusta - Kristus asetti ehtoollisjumalanpalveluksen kiirastorstai-iltana kristittyjen normikokoontumiseksi Ehtoollisjumalanpalvelus poikkeaa kaikista muista hengellisistä tilaisuuksista. Sen on Kristus suoraan asettanut. Siellä toistetaan Herran lausumat leivän ja viinin siunaussanat, siellä ja ainoastaan siellä Kristus on läsnä ruumiillisesti ylösnousemusruumiissaan ehtoollisen leivässä ja viinissä. Kristus tahtoo, "halajamalla haluaa", viettää myös tämän ajan kristittyjen kanssa pyhää ateriaa. Emme voi olla ilman sitä. Jumalanpalvelusta on vietettävä Raamatullisesti Herramme asetuksen mukaan. Tunnustava kristitty ei voi suostua muutettuihin jumalanpalveluksiin, joissa Herran asetus on muutettu. Me emme uskalla mennä sellaisiin messuihin, jotka on muutettu. Emme uskalla emmekä tahdo ottaa kantaa Herran asetusta vastaan. Me menemme vain sinne, missä saamme hyvällä omallatunnolla ja rauhassa kokoontua. Sinne, missä Jumalan sana saa vielä olla ylin auktoriteetti myös oikeasti. Naispappeusseurakunnissa voi joillakin paikkakunnilla vielä viettää messua ilman naispappeutta. Ainoa mahdollisuus on tällöin, että kristityt itse pyytävät kirkkoherralta kirkkoa käyttöön tai pyytävät lupaa itse järjestää jumalanpalvelus kesäjuhlillaan tai rukoushuoneissaan. He itse myös kutsuvat jonkun Suomen kirkon vanhauskoisen papin hoitamaan jumalanpalveluksen. Hän hoitaa sen virkavastuullaan. Vielä heitä on siellä täällä muutama. Nuoria pappeja ei enää ole. Tämä tarkoittaa, että kirkkoherra ei kirjoita jumalanpalvelusta työvuorolistaansa. Työvuorolista on avainsana. Työvuorolistan ulkopuoliset jumalanpalvelukset eivät ole kirkkoherran vastuulla sillä tavalla, että hän vastaisi siitä, kenet alaisistaan hän lähettää sinne palvelemaan. Ei myöskään äkillisissä sairastumistapauksissa. 4. Tarvitsemme uusia pappeja - evankeliumin tähden Jumalanpalvelusta eli ehtoollismessua ei voi viettää ilman pappeja. Ehtoollismessu on nimenomaisesti pappien ja seurakunnan yhdessä toimittama toimitus. Jeesus asetti kaksitoista apostolia. Hän erotti heidät apostolaattiin (apostolin virkaan) "kaitsijoiksi" (Joh. 21:16; Ap. t. 1:20, 20:28) ja "paimeniksi" (Ef. 4:11) muiden seuraajiensa joukosta. Kun apostolit kiersivät ja perustivat uusia seurakuntia, he asettivat pois lähtiessään seurakunnille presbyteerit eli "vanhimmat" hoitamaan seurakuntia. Mikä oli tällaisen vanhimman tehtävä ja virka? Pietari ilmaisee viran sisällön kirjeessään: "Vanhimpia teidän joukossanne minä siis kehotan, minä, joka myös olen vanhin ja Kristuksen kärsimysten todistaja ja osallinen myös siihen kirkkauteen, joka vastedes on ilmestyvä: kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa, ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, ei häpeällisen voiton tähden, vaan sydämen halusta, ei herroina halliten niitä, jotka ovat teidän osallenne tulleet, vaan ollen laumalle esikuvina, niin te, ylipaimenen ilmestyessä, saatte kirkkauden kuihtumattoman seppeleen." (1. Piet. 5:1-4) Apostoli ja vanhin Paavali ilmaisee puheessaan oman tehtävänsä ytimen. Siitä saamme kaikki ottaa mallia. Paavali puhui Pisidian Antiokian synagoogassa: "Olkoon siis teille tiettävä, miehet ja veljet, että hänen kauttansa julistetaan teille syntien anteeksiantamus ja että jokainen, joka uskoo, tulee hänessä vanhurskaaksi, vapaaksi kaikesta, mistä te ette voineet Mooseksen lain kautta vanhurskaiksi tulla." (Ap. t. 13:38-39). Eikö ollutkin ihanaa evankeliumia. Tämän julistaminen kuuluu jokaiselle kristitylle, ihan kaikille, mutta papille se kuuluu hänen päätyönään. Lisäksi virkaan kuuluu sakramenttien hoitaminen ja muu sanan opetus. Kiirastorstaina Jeesus antoi ehtoollisen toimittamisen tehtävän apostoleille ja heidän seuraajilleen paimenvirassa. He johtivat jumalanpalveluksessa "rukousta ja sanan palvelusta". Avustusten jakajiksi he pyysivät seurakuntaa asettamaan diakonit (Ap. t. 6:1-4). Koska paimenvirka sanan ja sakramenttien virkana on Kristuksen asettama, kristityillä ei ole lupa kätkeä tätä lahjaa maahan. On syvästi surullista ja valitettavaa, että evankelis-luterilainen kirkkomme on lopettanut Raamattuun pitäytyvien pappien vihkimisen papeiksi. Tämä on isku kohti evankeliumia ja sakramentteja. Lisäksi kirkkomme ahdistelee tuomioilla jo vihittyjä pappeja, niitä, jotka opettavat avoimesti Raamatun uskoa ja noudattavat sitä viranhoidossaan. Nyt ja juuri nyt on jokaisen kristityn kunnia-asia ja hengellinen velvollisuus alkaa rukoilla Jumalaa tässä asiassa. Pyydetään Häntä järjestämään Raamattuun pitäytyvien uusien pappien vihkimys ja työ Suomen kirkossa, tai jos Hän ei tahdo enää käyttää sitä tietä, niin sitten vaikkapa Lähetyshiippakunnassa tai muussa yhteisessä järjestelmässä. Ala ystäviesi kanssa esirukoustyöskentelyyn. Kutsu siihen muitakin. Esirukous on tärkeä ja olennainen osa evankeliumin työtä. Herättäköön Jumala monia esirukoilijoita tähän tehtävään. Herra on luvannut kuulla jokaisen rukouksen, joka lausutaan Jeesuksen nimessä.   5.1. Papit ovat yhteisiä "Siunatkoon sinua kolmiyhteinen Jumala ja pyhittäköön sinut palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla." Näillä sanoilla Olavi-piispamme siunasi meidät pappisvihkimyksessämme. Himankalainen, jo kirkkauteen siirtynyt kristitty, Ahti Pöyhtäri, sanoi minulle 90-luvulla joidenkin isojen seurojen väliajalla, että "muista Vesa, että sinä olet koko seurakunnan pappi". Hänen mukaansa papinviran hoitamisessa ei saanut olla herätysliikerajoja. Siitä lähtien olen muistanut lämmöllä Ahtin sanan. Papit ovat yhteisiä. He ovat osa sitä Pyhän Hengen työtä kolmannessa uskonkappaleessa, jota Hän toimittaa seurakunnan kautta. Me teemme oikein, kun luemme pappisviran kappaleeseen seurakunta. Raamattu itse alleviivaa seurakunnan, koko Kristuksen ruumiin, ja pappisviran yhteenkuuluvuutta. Paikallisseurakuntien, jumalanpalvelusyhteisöjen ja kristittyjen väliset sisäiset jaot eivät saa olla papin työn jakoja, vielä vähemmin papin veljesyhteyden jakoja. Jokainen evankeliumista syntynyt kristitty rakastaa toista evankeliumista syntynyttä. Pyhä Henki on luonut meidät yhdeksi kilvoittelevaksi Kristuksen ruumiiksi, vaikka täällä ajassa toimimmekin niissä herätysliikkeissä ja seurakunnissa, joihin Pyhä Henki on meidät kutsunut ja asettanut. Tästä syystä herätysliikkeiden ja jokaisen kristityn täytyisi kyetä yhteiseen toimintaan pappisrintamalla. Pidetään omat perinteet ja tavat, niissä on paljon rikasta ja kallista, mutta Herran pöytä ja palvelijat ovat yhteisiä. Toistan: Aletaan esirukoustyöskentelyyn kaikkialla uusien pappien saamiseksi. Jumala näyttää tien ja antaa toimintavapauden, missä hän tahtoo.   Loppusanat "Mutta hänelle, joka voi tehdä enemmän, monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme ja ymmärrämme, sen voiman mukaan, joka meissä vaikuttaa, hänelle kunnia seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja iankaikkisesti! Amen." (Ef. 3:20-21). Esitelmä Paavalin synodin järjestämillä Paastonajan kirkkopäivillä 2010 Kokkolassa.

Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus