KUINKA PALJON ON LESKEN ROPO?
Ohjeita kristilliseen antamiseen

Jeesus istui vastapäätä uhriarkkua. Jeesus katseli, kuinka kansa pani rahaa uhriarkkuun. Sehän tuntuu oudolta. Olemme näet tottuneet ajattelemaan, että Jeesus on ainoastaan siellä, missä hänen nimeensä rukoillaan, veisataan, saarnataan ja jaetaan sakramentteja. Mutta nyt näette, että Jeesus on myös siellä, missä annetaan rahaa hänen valtakuntansa hyväksi. Sillä sellainen antaminen on pyhä toimitus, jota Jeesus mielellään katselee. Kaikki antamisemme tapahtuu hänen silmiensä edessä. Jeesus näkee, mitä me panemme, miten me panemme ja miksi me panemme. Hän on merkinnyt ne kaikki kirjaansa.

Mutta Jeesus ei ainoastaan istu tarkkailijana. Hän kutsuu opetuslapset eteensä ja selittää heille antamisen tärkeyttä ja merkitystä. Jeesus on myös kutsunut meidät tykönsä opettaakseen meille tätä tärkeää asiaa. Kysymyksessä ei ole jokin tilapäinen, vaan jatkuva säännöllinen antaminen. Jerusalemin temppelissä oli naisten esikäytävässä 13 vaskista uhriarkkua, joihin pantiin uhrilahjoja eri tarkoituksia varten. Ne olivat vapaaehtoisia lahjoja, kymmenysten ja muiden maksujen lisäksi. Meillä uuden liiton seurakunnassa ei ole enää pakkomaksuja eikä veroja, vaan kaikki on vapaaehtoisen kannatuksen varassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että meillä olisi nyt vapaus antaa mahdollisimman vähän.

Päinvastoin, meidän tulee nyt antaa runsaasti, iloisella sydämellä niin kuin Kristuskin on antanut vapaasti kaikki, oman henkensä meidän edestämme. Vaikka monet panivat paljon uhriarkkuun, niin Jeesus sanoi köyhän lesken panneen enemmän kuin kaikki muut. Kysymme siis: Kuka enimmän antaa Jumalan valtakunnan työtä varten?

1. Suurin summa ei merkitse suurinta antamista.

Katsellessaan antamista Jeesus näki yhden piirteen, minkä mekin toivoisimme näkevämme: "… monet rikkaat panivat paljon."

Suomalaisista huomaamme, niin Amerikassa kuin Suomessakin, että monet rikkaat antavat vähän. Ovathan suomalaiset yleensä huonoja kirkossa kävijöitä ja antavat heikosti aineellista kannatusta. Heidän on kovin vaikea vapautua vääristä perinteistään, niin että kävisivät ahkerasti kuulemassa Kristuksen evankeliumia ja uhraisivat säännöllisesti hänen valtakuntansa työn hyväksi. Eikä auta sanominen, että me olemme köyhiä, sillä jokainen on rikas, kun hänellä on enemmän kuin hän tarvitsee jokapäiväiseen elämäänsä. Vaikka Jeesuksen päivinä "monet rikkaat panivat paljon", niin vapaissa kirkollisissa oloissa usein on niin, että köyhät antavat enemmän rahassakin ja lisäksi uhraavat auliisti työtänsä ja aikaansa seurakunnan hyväksi.

Antaminen tapahtuu monenlaisista syistä. Jotkut antavat pelkästään velvollisuudesta – kuivasti ja tarkasti niin kuin verojen suoritus ja laskujen maksaminen. Jotkut antavat näön vuoksi: Minkä verran toiset yleensä antavat, sen hekin antavat. Ja jos lahjoitukset julkaistaan, antavatpa enemmänkin, että se huomattaisiin. Jotkut antavat kuin pakosta, haluttomasti, kun eivät kehtaa olla antamatta. Ja monet antavat siinä toivossa, että Jumala on sen heille palkitseva, aivan kuin Jumala joutuisi heidän velallisekseen. Mutta onhan myös niitä, jotka antavat kiitosuhreina, koska Jumala on jo runsain määrin lahjoittanut heille kaikkea hyvää. Minkälaisia antajia me olemme?

Eipä hyvästä sydämestä antaminen vielä sinänsä ole uhraamista. Kaiketi muutamat noista rikkaista, jotka panivat paljon, panivat myös oikeista syistä. Mutta Jeesuksen mielestä he antoivat niin vähän, ettei sitä voinut antamiseksi sanoakaan. "Sillä he kaikki panivat liiastaan." Ei kukaan heistä mitään todellisesti uhrannut, sillä ei heidän vielä tarvinnut antamisensa tähden mistään kieltäytyä eikä mitään menettää. Uhriarkkuun paneminen ei yhtään tuntunut heidän varoissaan. Kun antaminen ei supista säästöjä eikä sijoituksia, kun se ei estä ylellisyyttä – huvimatkoja, herkkuja, kalliita huveja ja harrastuksia, silloin suurikin lahjoitus on vain liiasta annettu. Olemme todellakin antaneet vain liiastamme, kun se ei millään tavalla koske eikä rajoita elämistämme, vaan kaikki juoksee entistä latuaan ja tiedämme saavamme kaikkea, mitä haluamme.

Tällaisen antamisen kautta tulee kyllä moni asia autetuksi. Mutta ei se ole mikään todistus kristillisestä uskosta ja rakkaudesta eikä se ole Jumalan sanan opettamaa kristillistä huoltovastuuta. Silloin, vaikka olisi paljonkin annettu, on Jumalan edessä annettu vain vähän, tai ei mitään.

2. Eniten antaa se, joka panee kaiken, mitä hänellä on, koko elämisensä

Köyhä leski pani uhriarkkuun kaksi ropoa, noin viisi markkaa eli kolme senttiä. Mutta tämä oli niin suuri ja tärkeä asia, että Jeesus kutsui opetuslapsensa tykönsä ja sanoi heille: "Totisesti minä sanon teille: tämä köyhä leski pani enemmän kuin kaikki muut, jotka panivat uhriarkkuun." Ihminen mittaa lahjan suuruutta rahallisen arvon mukaan. Jumala mittaa antajan sydämen ja taloudellisen aseman mukaan. Jumalan laskelmien mukaan oli leski antanut sangen suuren ja kallisarvoisen lahjan. "Tämä pani puutteestaan", sanoo Jeesus. Häneltä puuttui elämän välttämättömät tarpeet. Asuntonsa lienee ollut pieni savimaja laitakaupungilla. Ruokavaroja ei varmaankaan ollut, ja vaatteensa olivat nähtävästi halvat ja kuluneet. Leskeksi jäätyään hänellä ei ollut mitään taloudellista turvaa, ja puute pilkisti eteen joka puolelta. Kuinka kipeästi hän olisikaan tarvinnut nuo roponsa!

Mutta hän ei ainoastaan antanut puutteestaan vaan hän antoi "kaiken, mitä hänellä oli, koko elämisensä." Kun hän otti liinansa solmusta nuo kaksi ropoa ja pani ne uhriarkkuun, hänelle ei jäänyt yhtään mitään, ei penniäkään. Ei ollut jäljellä mitään, millä olisi ostanut vähäisimmänkään leipäpalan. Hän oli todella antanut koko elämisensä. Hänen lahjansa oli siis paljon suurempi kuin kaikkien rikkaiden lahjoittamat suuret summat yhteen laskettuina.

Mutta miten työläästi me opimme Jumalan laskuoppia! Vieläkin puhutaan pienistä lahjoista lesken ropona. Annetaan kitsaasti pieni erä ja sanotaan, että se on lesken ropo. Mutta Jeesus sanoo lesken rovoksi kaikista suurinta summaa, minkä ihminen voi antaa, nimittäin, että hän antaa kaiken, mitä hänellä on, koko elämisensä. Ken meistä on näin paljon antanut? Ken rohkenee sanoa lahjaansa lesken rovoksi?

Jos me olisimme olleet läsnä ja olisimme tienneet, että tuo leski aikoo panna viimeiset lanttinsa, olisimme sanoneet: "Älä missään tapauksessa tee niin. Millä saat itsellesi ja lapsillesi ruokaa? Eiväthän nuo sinun roposi mitään merkitse temppelin tuloissa eikä sen toiminta ole siitä riippuvainen." – Hyvä on, ettemme olleet siellä. Mutta valitettavasti me nytkin voimme sumentaa jonkun uskovan uhrimieltä.

Jeesus ei kieltänyt tuota leskeä panemasta viimeisiä ropojaan. Sen sijaan hän kutsuu apostolit eteensä ja teroittaa tätä lesken uhrausta esimerkkinä kaikille kristityille maailman loppuun asti. Jeesus kyllä tiesi, kuinka Jumala oli pitävä huolen tästä leskestä, joka kaiken toivonsa oli häneen asettanut. Olihan Eliaan päivinä köyhä leski, jolla kovana aikana oli enää jäljellä vain kourallinen jauhoja. Mutta niistä hän leipoi ensin profeetalle kaltiaisen (leipäkakku). Ja katso, jauhot eivät loppuneet ruukusta eikä öljy astiasta noina pitkinä nälkävuosina.

Profeetta Malakian kautta Jumala käski kansaansa koettelemaan häntä tuomalla hänen huoneeseensa täydet kymmenykset, uhrit ja antimet, ja hän lupasi: "Totisesti minä avaan teille taivaan akkunat ja vuodatan teille siunausta ylenpalttisesti." (Mal. 3:10) Jos me olemme oikeita antajia, niin Jumala on kyllä siunaava meille annettavaa.

Maailman valtakunnat kantavat veroja, mutta Jumalan valtakunnassa on vapaaehtoinen kannatus. Uhriarkkuun paneminen on vapaaehtoista. Köyhä leski pani sinne omasta halustaan, kenenkään kehottamatta. Meille Herra sanoo: "Antakoon kukin niin kuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta; sillä iloista antajaa Jumala rakastaa." Mutta jos sydämesi vaatii sinua panemaan mahdollisimman vähän, silloin ei sydämesi ole oikea Jumalan edessä. Sillä jos olemme hänen kuvansa kaltaisuuteen uudistuneet, niin meillä on Jeesuksen mieli. Ja Jeesus on pannut kaikki alttiiksi meidän edestämme. Hän jätti taivaan kunnian ja tuli tähtemme köyhäksi tänne maailman pilkkaan ja vaivaan. Jeesus antoi kaikki viimeiseen tuskanhikeen ja veripisaraan asti meidän edestämme. Lahjana hän antoi meille anteeksi kaikki synnit ja puki meidät pyhällä vanhurskaudellansa. Vapaasti tulee meidänkin nyt antaa Herralle. Ja hänen rakkautensa pakottamana jokaisella, köyhimmälläkin, on nyt tilaisuus antaa hänelle suurin lahja, koko elämisensä.

Ei Jumala ensin pyydä lahjojamme, vaan tahtoo meidät itsemme omikseen. "Sillä sinulle ei kelpaa teurasuhri, sen minä kyllä antaisin", sanoo psalmista. Hänelle kelpaa katuva syntinen, joka ottaa vastaan evankeliumin lohdutuksen. Sellainen ihminen kantaa sitten kiitosuhreja sille Herralle, joka antaa kaikki hänen syntinsä anteeksi ja on parantanut kaikki hänen sairautensa. Makedonian seurakunnat "antoivat itsensä ennen kaikkea Herralle". Siitä sitten seurasi, kuten apostoli sanoo, "että vaikka he olivatkin monessa ahdistuksen koetuksessa, niin oli heidän ilonsa heidän suuressa köyhyydessäänkin niin ylenpalttinen, että he alttiisti antoivat runsaita lahjoja." (1. Kor. 8:2) Kun me olemme itsemme antaneet kokonaan hänelle, silloin ei ole enää varauksia; kuulumme kokonaan hänelle.

Jumala ei ole meidän lahjoistamme riippuvainen. Ja kuitenkin hän on järjestänyt armovaltakuntansa niin, että hän tekee työnsä täällä ainoastaan meidän ihmisten kautta. Jeesus pyysi Pietarin venettä saarnatuolikseen. Hän tarvitsi ystävänsä aaseja tullakseen kuninkaana Jerusalemiin. Hän tiedusteli salia kokoontuakseen opetuslastensa kanssa. Hän iloitsi, kun Maria Betaniassa voiteli hänet kallisarvoisella nardusvoiteella. Jeesus nytkin voi saarnata kansalle, ratsastaa syntisten sydämiin ja kokoontua omiensa kanssa vain sikäli kuin kristityillä on uskoa ja rakkautta, uhrimieltä ja innostusta, ahkeruutta ja uskollisuutta. Sen tähden on lesken ropo niin kallis lahja Jumalan edessä.

Jumala itse neuvoo jatkuvaan uhraamiseen, kun hän sanoo: "Kunkin viikon ensimmäisenä päivänä pankoon jokainen teistä kotonaan jotakin talteen, säästäen menestymisensä mukaan, ettei keräyksiä tehtäisi vasta minun tultuani." (1. Kor. 16:2) Huomaamme tästä, että antaminen on osa jumalanpalvelustamme, joka suoritetaan viikon ensimmäisenä päivänä, sunnuntaina. Sen tulee olla säännöllistä, "kunkin viikon ensimmäisenä päivänä". Siihen tulee kaikkien osallistua, "pankoon jokainen teistä"; ja toinen ei voi tehdä sitä toisen puolesta. Ja kunkin on annettava "menestymisensä mukaan". Jos tulot ovat pienet, voi antaa vain vähän; jos on hyvin menestynyt, tulee myöskin hyvin antaa, aina menestymisensä mukaan.

Eräässä seurakunnassa Yhdysvalloissa vietettiin lähetysjuhlaa. Pastori oli saarnannut lähetystyön tärkeydestä ja sielujen voittamisesta. Sitten ilmoitettiin kolehti lähetystyön hyväksi. Kirkossa oli rampa tyttö, joka kulki kahden kainalosauvan varassa. Kun kolehtiastia tuli hänen kohdalleen, oli tyttö kyynelissä – hänellä ei ollut rahaa kolehtiin. Mutta kasvoilleen tuli ilon ilme; hän otti sauvansa ja tarjosi ne kolehdinkantajalle. Mies epäröi ja katsoi kysyvänä pastorin puoleen. Kun pastori nyökytti myöntymystä, otti hän kainalosauvat ja niin kolehtiastiat ja sauvat tuotiin uhrilahjoina alttarille.

Pastori nousi puhumaan: "Te olette nähneet tämän ramman sisaremme uhrilahjan Herran työn hyväksi. Mutta me tiedämme, että ilman näitä sauvoja hän ei pääse takaisin kotiinsa. Kuka tahtoisi lunastaa nämä sauvat hänelle takaisin?" Syvä liikutus oli vallannut kirkkoväen. Moni häpesi omaa antiaan. Nyt nousi yksi ja ilmoitti tuovansa Herran alttarille suuren summan sauvojen lunastamiseksi. Nousi toinen, nousi kolmas, nousi miehiä ja naisia jonoittain, ja kukin toi enemmän kuin oli koskaan pannut kolehtiin. Köyhän ramman kainalosauvat olivat ihmeellinen, yhä enenevä lesken ropo. Jumala auttakoon meitä uskossa ja rakkaudessa sellaiseen antamiseen!