KRISTUKSEN EHTOOLLISESTA - SUURI TUNNUSTUS

Kolmas osa (jatko)

Kolmanneksi minä uskon Pyhään Henkeen, joka Isän ja Pojan kanssa on yksi tosi Jumala, joka ikuisesti lähtee Isästä ja Pojasta ja joka on yhdessä jumalallisessa olemuksessa (Wesen) ja luonnossa (Natur) erillinen persoona. Hänen kauttaan lahjoitetaan elävä, ikuinen jumalallinen lahja ja voimavaikutus, minkä ansiosta kaikki uskovat kaunistetaan uskolla ja muilla hengellisillä lahjoilla. Heidät herätetään eloon kuolemasta, vapautetaan synneistä ja tehdään iloisiksi, lohdutetuiksi, vapaiksi ja omassatunnossaan varmoiksi. Sillä tämä on meidän kerskauksemme: me tunnemme Hengen todistuksen sydämessämme siitä, että Jumala tahtoo olla meidän Isämme, antaa synnit anteeksi ja lahjoittaa iankaikkisen elämän.

Nämä ovat nuo kolme persoonaa ja yksi Jumala, joka on antanut meille itsensä myötä kaiken, mitä hän on ja mitä hänellä on. Isä antaa itsensä meille sekä taivaan ja maan kaikkine luotuineen, niin että ne palvelevat meitä ja ovat meille hyödyksi. Mutta nämä lahjat ovat Adamin lankeemuksen seurauksena pimentyneet ja jääneet vaille hyötyä. Sen tähden on sittemmin Jumalan Poika antanut itsensä meille ja lahjoittanut tämän myötä työnsä, kärsimyksensä, viisautensa ja vanhurskautensa. Hän on sovittanut meidät Isän kanssa, jotta me jälleen tulisimme eläviksi ja vanhurskaiksi. Näin me jälleen tulisimme tuntemaan Isän kaikkine lahjoinensa ja saisimme ne omiksemme. Tämä armo ei kuitenkaan olisi kenellekään hyödyksi, jos se jäisi salaan ja pidettäisiin kätkössä eikä voisi päästä meidän luoksemme. Tätä varten tulee Pyhä Henki ja antaa itsensä meille aivan kokonaan. Hän opettaa meille edellä mainitun Kristuksen hyvän työn, näyttää sen meille, opettaa ymmärtämään, auttaa tuntemaan ja vastaanottamaan sen. Samoin hän auttaa pitäytymään siihen, käyttämään sen hyödyksemme sekä jakamaan, lisäämään ja edistämään sitä. Hän tekee nämä molemmat sisimmässämme ja ulkopuoleltamme käsin, sisäisesti uskon ja muiden hengellisten lahjojen kautta mutta ulkoa käsin evankeliumin sekä kasteen ja alttarin sakramentin kautta, joiden välityksellä hän kolmella välineellä ja tavalla tulee meidän luoksemme ja panee Kristuksen kärsimykset meissä harjoitukseen sekä tuo hyödyksemme autuuden.

Sen tähden pidän varmana ja tiedän, että samoin kuin ei ole enempää kuin yksi evankeliumi ja yksi Kristus, ei myös ole enempää kuin yksi kaste. Olen varma myös, että kaste itsessänsä on jumalallinen järjestys, kuten Kristuksen evankeliumikin on. Samoin kuin evankeliumi ei muutu vääräksi tai pätemättömäksi sen tähden, että jotkut sitä käyttävät tai opettavat väärin tai eivät usko sitä. Samoin myös kaste ei ole väärä tai pätemätön, vaikka jotkut ilman uskoa ottavat sen vastaan tai toimittavat kasteen tai muutoin käyttävät sitä väärin. Sen tähden hylkään kokonaan ja tuomitsen uudestikastajien opin samoin kuin donatolaistenkin ja keitä tahansa he ovatkin, jotka kastavat uudelleen. Samoin lausun ja tunnustan alttarin sakramentin, että siinä totisesti suulla syödään ja juodaan Kristuksen ruumis ja veri leivässä ja viinissä, vaikka papilla, joka sen ojentaa, tai henkilöllä, joka sen ottaa vastaan, ei olisi uskoa tai sitä muutoin käytettäisiin väärin. Sillä sakramentti ei perustu ihmisen uskoon tai epäuskoon, vaan Jumalan sanaan ja asetukseen. Elleivät sitten sakramentin viholliset jo etukäteen muuta Jumalan sanaa ja järjestystä ja selitä sitä toisin kuten nykyiset sakramentin halveksijat juuri tekevät, joilla todellakin on ainoastaan leipä ja viini, sillä heillä ei ole liioin Jumalan sanaa ja hänen säätämäänsä järjestystä, vaan he vääntävät vääräksi ja muuttavat ne oman mielipiteensä mukaisiksi.

Samoin uskon, että maan päällä on yksi, pyhä kristillinen kirkko, joka on kaikessa maailmassa kaikkien kristittyjen seurakunta ja lukumäärä tai kokous; joka on Kristuksen morsian ja hänen hengellinen ruumiinsa ja jonka ainoa pää hän myös on. Piispat tai papit eivät ole päitä eivätkä herroja eivätkä seurakunnan ylkiä vaan palvelijoita ja ystäviä, ja kuten sana "piispa" merkitsee, kaitsijoita eli valvojia, hoitajia tai esimiehiä. Tämä kristikunta ei ole ainoastaan Rooman kirkon eli paavin alaisena, vaan kaikkialla maailmassa kuten profeetat ovat ennalta ilmoittaneet, että Kristuksen evankeliumin tulee saapua koko maailmaan (Ps. 2, Ps. 18). Heitä on paavin, turkkilaisten, persialaisten ja tataarien alaisina ja kaikkialla, missä kristikunta ruumiillisesti elää hajallaan, mutta se on koossa hengellisesti evankeliumissa ja uskossa yhden pään, Jeesuksen Kristuksen alaisena.

Paavikunta varmaankin on oikea lopun ajan kristikunnan hallintavalta, eli oikea kristillisyyden vastainen tyrannia, joka istuu ja hallitsee Jumalan temppelissä ihmiskäskyin, kuten Kristus Matteuksen evankeliumin luvussa 24 ja Paavali 2. Tessalonikalaiskirjeen luvussa 2 julistavat. Joskin myös tämän ohella turkkilaisuus ja kerettiläisyys, missä sitä vain onkin, myös kuuluvat tuohon kauhistukseen, kuten on ennustettu näiden olevan pyhässä paikassa, mutta ei kuitenkaan paavikunnan vertaisena.

Tässä kristikunnassa, missä se sijaitseekin, on syntien anteeksiantamus, se on armon ja oikean synninpäästön kuningaskunta. Siinä valtakunnassa on evankeliumi, kaste, alttarin sakramentti samoin kuin siinä myös syntien anteeksiantamus tarjotaan, noudetaan ja otetaan vastaan. Siinä on myös Kristus ja hänen Henkensä ja Jumala itse. Tämän kristikunnan ulkopuolella ei ole mitään pelastusta eikä syntien anteeksiantamista, vaan ikuinen kuolema ja kirous. Vaikka siinä olisi suuri, näennäinen pyhyyden muoto ja paljon hyviä töitä, niin kaikki se on kuitenkin tuhoon tuomittu. Mutta syntien anteeksiantamus ei ole, kuten novatiolaiset opettavat, vain yhden kerran saatavissa kuten on kasteen laita, vaan niin usein ja niin monta kertaa kuin syntien anteeksiantamista tarvitaan aina kuolemaan saakka.

Mutta se synninpäästö, joka on paavin kirkolla ja jonka se antaa, on pilkkaa ja petosta ei ainoastaan sen tähden, että se on yleisen anteeksiantamuksen yläpuolella, joka annetaan koko kristikunnassa evankeliumin ja sakramentin välityksellä. Mainittu paavillinen synninpäästö on erityinen, keksitty ja pystytetty järjestys, joka vahingoittaa yleistä anteeksiantamusta ja hävittää sen. Varsinaisesti kyseinen petos on siinä, että se määrää hyvityksen synnistä ja perustuu kokonaan ihmistyöhön ja pyhien ansioon, vaikka Kristus yksin meidän puolestamme voi tehdä täyden hyvityksen ja on sen tehnyt.

Koska Raamattu ei ilmoita mitään rukouksesta kuolleitten puolesta, olen sillä kannalla, ettei ole synti jos vapaassa hartaudenharjoituksessa pyytää Jumalalta seuraavalla tai jollain muulla tavalla: rakas Jumala, jos tämän henkilön sielun tila on sellainen, että se on autettavissa, niin ole häntä kohtaan armollinen jne. Tehtyäsi näin kerran tai kaksi, anna sen riittää. Rukoushetket kuolleen pelastuksen hyväksi, sielunmessut ja vuotuiset muistomessut ovat vailla mitään hyötyä, ja niistä on tullut suorastaan sielunvihollisen vuosimarkkinoita. Raamatussa ei myöskään ole mitään ilmoitusta kiirastulesta. Ne ovatkin varmaan häiritsevien henkivaltojen aikaansaannosta. Sen tähden katsonkin, ettei ole syytä tuommoisiin edes uskoa. Jumalalle ovat kaikki asiat mahdollisia. Hän kyllä voisi sallia sieluja kiusattavan sen jälkeen, kun se on jättänyt ruumiin, mutta Jumala ei ole sallinut tästä mitään ilmaista eikä kirjoittaa: Sen tähden minä en sitä myöskään usko. Mutta minä tiedän muutoin hyvin erään kiirastulen (Luther tarkoittaa tällä kokemiaan ahdistuksia), mutta siitä ei ole seurakunnassa opetettava eikä sitä varten tule perustaa mitään messurahastoja tai pitää rukoushetkiä.

Pyhien avuksihuutamista vastaan ovat eräät hyökänneet jo ennen kuin minä olen joutunut tätä asiaa pohtimaan. Minun kantani on kallistunut siihen suuntaan ja uskonkin niin, että Kristusta yksin on huudettava avuksi meidän välittäjänämme. Raamattu antaa siitä selvän ja varman opetuksen, pyhien avuksi huutamisesta ei Raamatussa ole mitään. Sen tähden sen täytyy olla epävarmaa eikä sitä ole uskottava.

Öljyllä voiteleminen siten kuin Markuksen 6. ja Jaakobin kirjeen 5. luvussa opetetaan voi käsittääkseni olla käytössä. Mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että siitä tehtäisiin sakramentti. Samoin kuin vainajien rukoushetkien ja sielunmessujen toimittamisen sijasta on hyvä saarnata kuolemasta ja iankaikkisesta elämästä ja vastaavasti hautaamisen yhteydessä rukoilla ja muistuttaa mieliin elämän loppumisesta, niin kuin näyttää, että vanhanajan vastaavissa toimituksissakin on tehty. Olisi myös paikallaan ja oikein, että käytäisiin sairaiden luona, pidettäisiin esirukouksia ja lohduttaen rohkaistaisiin heitä. Tämän ohella toimitettakoon vapaasti Jumalan nimessä myös öljyllä voiteleminen.

Älköön liioin tehtäkö avioliitosta tai pappisvirasta sakramenttia, mutta ne ovat kylläkin pyhiä säädöksiä, mikä on niille itselleen riittävää. Samoin parannus ei ole mitään muuta kuin palaamista kasteen voimaan ja sen harjoittamista. Näin evankeliumin rinnalla pysyy kaksi sakramenttia, kaste ja HERRAN ehtoollinen, joissa Pyhä Henki runsain mitoin tuo ja antaa meille syntien anteeksiantamuksen pitäen sen jatkuvasti käytössä.

Mutta kaikkein pahimpana kauhistuksena pidän sellaista messua, jota saarnataan uhrina ja hyvänä työnä ja jota myös myydään. Tämän varassahan nykyisin kaikki sääntökunnat ja luostarit pysyvät pystyssä. Mutta jos Jumala tahtoo, niin ne menevät pian kumoon. Vaikka olen ollut suuri ja häpeällinen syntinen ja olen viettänyt ja tuhlannut nuoruuteni tuomittavalla tavalla, niin kuitenkin minun suurin syntini on ollut se, että olen ollut pyhä munkki ja yli viisitoista vuotta, toimittanut runsaasti messuja ja siten vihoittanut, vahingoittanut ja kiusannut rakasta Herraani. Mutta tahdon lausua ylistyksen ja kiitoksen hänen sanomattomasta armostaan ikuisesti, että hän johti minut pois sellaisesta kauhistuksesta ja yhä vieläkin minua näin kiittämätöntä ihmistä varjelee ja vahvistaa oikeassa uskossa.

Samoin olen neuvonut ja yhä neuvon, että sääntökunnat ja luostarit kaikkine lupauksineen jätettäisiin ja antauduttaisiin oikeaan kristilliseen elämänmuotoon, niin että vältettäisiin nuo kauhistuttavat messut ja pilkkaava pyhyys, kuten naimattomuus, köyhyys ja kuuliaisuuslupaukset, joiden kautta yritettiin tulla autuaaksi. Sillä vaikkakin kristikunnan alussa neitsyiden säätyä pidettiin arvossa, niin nyt se on sitäkin kauhistuttavampaa, kun sen kautta kielletään Kristuksen apu ja armo, sillä voidaanhan elää neitsyenä ja leskenä siveellisesti ilman sellaista väärän opin kauhistustakin.

Kuvat, kellot, messuvaatteet, kirkkojen koristukset, alttarikynttilät ja muun sellaisen jätän vapaaksi; joka tahtoo, voi niistä luopua. Kuitenkin pidän pyhästä Raamatusta kertovia ja kirkon historiaa esittäviä kuvia hyvin hyödyllisinä, joskin vapaasti ja ehdonvallan mukaan käytettävinä. Näin en missään nimessä hyväksy kuvien tuhoajia.

Lopuksi uskon kaikkien kuolleitten ylösnousemiseen viimeisenä päivänä, sekä hurskaiden että pahojen, niin että jokainen saa omassa ruumiissaan sen mitä on ansainnut. Hurskaat saavat iankaikkisen elämän Kristuksen kanssa ja pahat iankaikkisen kuoleman Perkeleen ja hänen enkeleittensä kanssa. En siis ole samaa mieltä niiden kanssa, jotka opettavat, että myös Perkele viimein tulisi autuaaksi.

Tämä on minun uskoni, sillä niin kaikki oikeat kristityt uskovat. Samoin opettaa meille pyhä Raamattu. Mutta sen, mitä olen tässä saanut liian vähän sanotuksi, sen tulevat riittävästi kirjaseni todistamaan erityisesti ne, jotka ovat ilmestyneet viimeisten neljän tai viiden vuoden aikana. Pyydän kaikkia hurskaita sydämiä olemaan minun todistajiani ja rukoilemaan puolestani, että minä pysyisin tässä uskossa lujana elämäni loppuun saakka. Sillä jos minä ahdistuksessa tai kuoleman hädässä – mistä Jumala minut varjelkoon – sanoisin jotakin muuta, niin se ei ole mitään ja haluankin sen tässä julkisesti tunnustaa, että se on väärin ja Perkeleen vaikuttamaa. Tähän auttakoon minua Herrani ja Vapahtajani Jeesus Kristus, iankaikkisesti ylistetty. Aamen.

Martti Luther, Kristuksen ehtoollisesta – suuri tunnustus, s. 215-219. Suomen Luther-Säätiö. Hämeenlinna 2006. Suom. Simo Kiviranta. Alkuosa julkaistu edellisessä numerossa.