"Sen jälkeen vaimon, talon emännän, poika sairastui; ja hänen tautinsa kävi hyvin kovaksi, niin ettei hänessä enää ollut henkeä. Silloin vaimo sanoi Elialle: ’Mitä minulla on tekemistä sinun kanssasi, Jumalan mies? Sinä olet tullut minun luokseni saattamaan minun pahat tekoni muistoon ja tuottamaan kuoleman minun pojalleni.’ Mutta hän sanoi hänelle: ’Anna poikasi minulle’. Ja hän otti tämän hänen sylistään ja vei hänet yliskammioon, jossa asui, ja pani hänet vuoteellensa. Ja hän huusi Herraa ja sanoi: ’Herra, minun Jumalani, oletko tehnyt niin pahoin tätä leskeä kohtaan, jonka vieraana minä olen, että olet surmannut hänen poikansa?’ Sitten hän ojentautui pojan yli kolme kertaa, huusi Herraa ja sanoi: ’Herra, minun Jumalani, anna tämän pojan sielun tulla häneen takaisin’. Ja Herra kuuli Eliaa, ja pojan sielu tuli häneen takaisin, ja hän virkosi henkiin. Ja Elia otti pojan ja toi hänet yliskammiosta alas huoneeseen ja antoi hänet hänen äidillensä. Ja Elia sanoi: ’Katso, poikasi elää’. Niin vaimo sanoi Elialle: ’Nyt minä tiedän, että sinä olet Jumalan mies ja että Herran sana sinun suussasi on tosi’." (1. Kun. 17:17-24) Se oli surullinen näky. Purojen uomat olivat rutikuivina, peltojen maanpinta halkeili auringon paahteessa. Puutarhat olivat tuulten pöllyttämän kuivan hiekan peitossa. Valtaosa kaivoista oli kuivunut. Karja oli laihaa, monet eläimet kuolleita. Ihmiset olivat nälkiintyneen näköisiä ja apaattisia. Kuivilla huulilla oli epätoivoinen kysymys: Milloin tulee sade. Mutta jos katselit Siidonin Sarpatiin erään köyhän lesken kotiin, niin mitä näit? Pulskan iloisen pojan juoksevan pihalla, lesken, joka hääri hyräillen uuninsa luona, ja vanhan miehen, joka oli rukouksessa talon katolla. Kaiken kuivuuden ja kuoleman keskellä oli tuollainen ilon ja elämän keidas. Samaan aikaan kuin Baal, joka oli hedelmällisyyden ja sadon jumala, ei kyennyt ruokkimaan palvojiaan, Herran Jumalan siunauksen sateet lepäsivät Sarpatin lesken kodin päällä tässä lupauksessa: Jauhot eivät lopu vakasta eikä öljy astiasta! Voimmeko edes ymmärtää, millaista oli tuon kaiken toivonsa menettäneen, poikansa kanssa kuolemaan valmistautuneen lesken ilo, kun hän päivästä toiseen jännittyneenä kurkisti jauhovakkaan ja huomasi, ettei sen pinta ole laskenut kaikesta kauhomisesta huolimatta. Sitä vaan riitti ja riitti! Varmasti hän tunsi suurta iloa valmistaessaan ruokaa, sanoin kuvaamatonta kiitollisuutta katsellessaan tuoretta leipää ahmivaa poikaansa ja suurta Jumalan huolenpidon turvaa nähdessään profeetan pöydän päässä. Kaikki oli niin hyvin kunnes idylli särkyy: Perheen emännän poika sairastui, ja hänen sairautensa oli niin kova, ettei hän enää hengittänyt! Lesken vihainen suru Kyllähän lapset sairastelevat, äiti rauhoitteli aluksi itseään. Vahva ruoka, lämmin liemi kyllä auttaa ja onhan meillä Jumalan mies, jonka rukousta taivaan pilvetkin tottelevat, hän luottavaisena toisteli itsekseen. Mutta kun tauti ei vain tuntunut hellittävän, hänellä nousi hätä, mutta yhä hän uskoi: Eihän Jumala, joka juuri säästi poikani nälkäkuolemalta, antaisi hänen nyt kuolla sairauteen! Eihän siinä olisi mitään järkeä! Mutta voitko kuvitella, mitä tuo äiti tunsi, kun poika kalpeni sängyssä eikä enää hengittänyt, kun lämpö katosi jäsenistä ja puna poskista? Kun hän kuuman tuvan perällä piti kylmästä kädestä kiinni? Hän oli miehensä hautaan saattanut. Jotenkin siitä surusta selvinneenä hänen elämänsä ilo ja toivo oli hänen poikansa. Ja nyt häneltä riistettiin sekin. Mitä syytä minulla on enää elää tässä kurjassa kuoleman maailmassa? Mitä olisit vastannut hänelle? "Elämä on arvokasta" – kyllä se oli, mutta ei enää minulle. "Sinulla on vielä tehtävä maailmassa" – kyllä, kukkien kastelu haudalla. "Onhan sinulla Jumala" – mitä minä Jumalalla, joka tappaa mieheni ja poikani? Tässä oli vanheneva nainen, joka vain toivoi pääsevänsä pian pois kärsimästä. Tässä oli nainen, jolle olisi varmasti pilleri kelvannut. Pilleri, joka vapauttaa sielun piinasta ja vie samaan paikkaan kuin rakkaat edeltä ovat menneet. Mutta surussaan ja shokissaan hän ei ole vielä täysin lamaantunut. Hän on vihainen! Mitä minulla on tekemistä sinun kanssasi, sinä Jumala mies? Toisin sanoen: miksi ihmeessä tulit sotkemaan meidän elämämme? Miksi tulit herättämään meissä väärän toivon? Miksi et antanut minun kuolla yhdessä poikani kanssa? Nainen on epätoivoinen. Kuuletko, miten hän tekee eron itsensä ja profeetan välillä: Sinä Jumalan mies! Hän ei kiellä Jumalaa, mutta hän erottaa itsensä Jumalan omien joukosta. Sinä olet se Herran palvelija. Ja sinä olet tullut minun siidonilaisen, pakanan ja baalinpalvojan, huoneeseen. Sinä olet tullut yhdessä tarkoituksessa: Sinä olet tullut minun luokseni, että rikkomukseni tulisi muistetuksi ja poikani kuolisi! Näetkö tuon naisen sydämen maiseman? Kuuletko hänen syytöksensä? Sinä olet se Jumalan mies, Jumalan koston lähettiläs. Minä kun jo luulin, että Jumala olisi unohtanut ja antanut anteeksi, kun hän niin pelasti ja ruokki meidät. Mutta ei! Hän on hyvämuistinen ja suuri vihassaan meitä pakanoita kohtaan! Hän tarvitsi vain piian palvelijalleen. Eihän se käynyt, että Herran profeetta itse pyykkinsä pesee ja leipänsä leipoo. Kyllähän se kotiapulainen tarvittiin! Ja eihän leipuria saa nälkään tappaa, mutta sen poika kyllä saa mennä. Jonkun on maksettava ja hyvitettävä menneet synnit ja rikokset. Ja tässä makaa elottomana hyvitys rikkomuksistani. Kerrotaanko meille, mistä synneistä oli kysymys? Ei, me emme tiedä. Mutta sen tiedämme, että lain virka on kuoleman virka ja kuolema toteuttaa aina lain virkaa. Samalla kun poika sairastui ja kuoli, revittiin kaikki arpeutuneet haavat äidin sydämessä, kaikki hyvin sinetöidyt sydämen lokerot ja kaikki tarkasti unohdetut sekä silmistä pois siirretyt salaisuudet. En usko, että naisella oli jokin hurja menneisyys, että lapsi oli vaikka aviorikoksesta syntynyt tai että hän olisi ollut vaikka Baalin temppelissä töissä nuorempana. Toki kaikki tuossa Baalin palvonnan keskuksessa, jumalattomassa Siidonissa, oli mahdollista. Mistä sitten tuo nainen tunsi niin suurta syyllisyyttä, että hän heti ensimmäiseksi ajatteli pojan kuoleman olevan kosto hänen synneistään? Varmasti siihen sekoittui suruun liittyviä luonnollisia syyllisyyskysymyksiä. Vainajan arkun äärellä jokainen meistä aina käy läpi syyllisyyden tunteitakin. Ehkä siinä sekoittui naisen mielessä peruspakanallinen ajatus, että sairaus ja kuolema ovat automaattisesti jumalallinen kirous ja rangaistus. Mutta uskon, että kyse oli ennen muuta siitä, mitä jokainen kristittykin voi joutua kokemaan elämän pimeissä laaksoissa: suuret vastoinkäymiset ja murheet repäisevät kaiken menneen auki. Yhtäkkiä sydän alkaa täyttyä äänistä, jotka olivat jo kaikonneet. Yhtäkkiä mieleen nousee inhottavia kuvia, jotka piti olla jo poistettu mielen kovalevyltä. Yhtäkkiä vanhat anteeksipyydetyt ja anteeksisaadut synnit alkavatkin huutaa, ikään kuin ne olisivat vain keränneet voimia kaikki nämä vuodet uuteen hyökkäykseen minua vastaan! Kyllähän sinä sen tiedät. Aivan niin kuin joku sanoi: Jokaisen meidän elämästä riittää ainekset skandaalikirjoitukseen! Hyvänä päivänä me emme niitä muista, ja ne on helppo uskoa anteeksi, mutta tuollaisessa kriisissä kuin nainen oli, menneet synnit kirkuivat hänelle kissan korkuisina kirjaimina! Pimeyden työtä Näetkö, mitä yhdessä hetkessä tuossa ilon ja Jumalan turvallisen huolenpidon keitaassa tapahtui? Poika on kuollut. Elia on epätoivottu eri ryhmään kuuluva mies. Nainen näkee kaikki elämänsä rikkomukset edessään. Jumala näyttäytyykin pelkästään murhanhimoisena kostajana. Kuka saa tällaista aikaan? Onko se vain ihmismielen heijastumaa onnettoman sattuman kohdatessa? Onko Pyhä Henki liikkeellä ankaran armon kanssa? Ei. Me tiedämme, kuka on liikkeellä: Murhaaja, erilleen heittäjä, syyttäjä, valehtelija! Perkele on hyökännyt tuohon taloon ja näyttää vallanneen sen kokonaan. Kuoleman pilleri leskelle enää puuttuu! Kuolema, vihollisista viimeinen, on usein Perkeleen käsissä tällainen voimallinen ase. Kuinka usein sen avulla sukulaiset riitautetaan perinnönjaossa, kuinka lapsensa menettäneen vanhemmat pian eroavat. Perkele jakaa kuoleman kautta meidät eri leireihin, heittää erilleen. Kuinka usein sielunvihollinen alkaa syyttää meitä, ja, kuten sanottu, ainesta riittää. Se voi vain yksinkertaisesti olla asia: en antanut riittävästi aikaa, olin huono äiti, isä, lapsi, en välittänyt hänelle Jumalan rakkautta… Syyttäjä syyttää. Kuinka monen arkun äärellä puolestaan on huudettu: Jumalaa ei ole, ja jos on, niin minun Jumalani hän ei ainakaan ole! Valehtelija valehtelee. Näetkö sinä tämän tuhattaiturin inhottavan kädenjäljen? Jos ja kun sinä kuulet hänen syytöstensä äänen, niin tiedät, ettei Jumalan lapsen tarvitse sitä kuunnella. Minä olen Jeesuksen, syyttäköön Jeesusta, jos uskaltaa! Profeetan suru ja rukouskamppailu Mutta mitä profeetta Elia tekee? Kyllä hänkin oli sairautta seurannut. Varmasti seuratessaan kuukausien ajan pojan touhuiluja jylhä profeetta oli kiintynyt häneen. Monta kertomusta Jumalan teoista hän on polvella istuvalle pojalle kertonut. En voi kuvitella, etteikö profeetta olisi yksin ja yhteen äänen lesken kanssa rukoillut Herraa pojan sairauden aikana. Olen aika varma myös, että profeetta oli levollisella mielellä. Kyllä Jumalan siunaus lepäisi tämän kodin päällä edelleen – poika paranee. Mitä luulet Eliaan kokeneen, kun äiti parahti alakerrassa ja profeetta tajusi pojan kuolleen? Ottiko hän sen tyynesti vastaan: Kaikki me joskus kuolemme. Jumala ei tee virheitä. Yrittikö hän lohdutella äitiä: Kyllä Jumala sinusta huolen pitää! Ei mitään tällaista. Ei mitään myötätunnon sanaa, ei osanottoa. Ei mitään vastausta tai selittelyä lesken syytöksiin. Ei, sillä Eliakin oli vihainen. Anna poika tänne! Profeetta kantaa ruumiin sylissään pois epätoivoisen äidin luota omaan huoneeseensa. Hän haluaa olla yksin pojan kanssa Herran edessä: Hänellä on asiaa Jumalalleen: "Ja hän huusi Herran puoleen ja sanoi: Herra minun Jumalani, oletko tehnyt niin pahoin tätä leskeä kohtaa, jonka luona minä asun, että olet surmannut hänen poikansa?" Onpa merkillinen rukous! Ensinnäkin profeetta huusi. Toisin kuin pian Karmelin vuorella, jossa koko Israelin tulevaisuus oli pelissä Baalin pappien kyllä kerrotaan huutaneen, mutta Elian vain rauhallisesti puhuneen Herralleen. Ja nyt kuitenkin Sarpatissa Elia oikein korottaa äänensä. Tuossa huudossa on Elian sydämen tuska kuultavissa. Toiseksi hän sanoo: Herra minun Jumalani oletko tehnyt pahoin tätä leskeä kohtaan? Mikä kysymys! Eliahan sanoo ja kysyy sanatarkasti: Oletko ollut pahansuopa tälle naiselle? Oletko tuottanut pahaa hänelle? Oletko aiheuttanut surkeuden hänelle? Kuuletko, mikä syytös? Elia huutaa tällaisia syytöksiä pahuudesta päin vanhurskaan Jumalan kasvoja ikään kuin Jumala olisi tilivelvollisuudessa hänelle. Kolmanneksi hän vielä sanoo: "jonka luona minä asun". Toisin sanoen Elia syyttää, että Jumala on pettänyt hänet. Hän sanoo ikään kuin: Eikö ole kirjoitettu: Joka ottaa profeetan tykönsä profeetan nimen tähden, saa profeetan palkan! Jos sinä maksat tällaista profeetan palkkaa leskelle ja minä olen yhä vielä elossa, se ei ole oikein! Minunkin pitää siis kuolla. Neljänneksi hän vielä lataa: "Olet surmannut hänen poikansa!" Ei puhettakaan, että sairaus on aiheuttanut kuoleman. Ei edes, että Perkele olisi syynä siihen. Elia huutaa kohti taivasta ja näyttää kuollutta lasta: Sinä olet tappanut hänet! Tällaisia rukouksia löytyy siis Raamatusta: Ei taideta opettaa meidänkään pyhäkoulussa aivan näin lähestymään Pyhää majesteettia! Kuka uskaltaa rukoilla näin? Eikö tässä ylitetä jo raja, jota ei saa ylittää. Mutta huomasitko miten rukous alkoi: Herra, minun Jumalani! Tässä ei ole mitään syytöstä eikä napinaa, vaan se on tunnustus: Sinä olet Kaikkivaltias Herra ja sinä olet minun Jumalani. Minä tunnen sinut, Herrani. Minä tiedän, kuka sinä olet. Vaikka sinä näyttäydyt ja toimit kuin Perkele, minua ei hämätä: Minä tiedän, että sinä olet pitkämielinen ja suuri rakkaudessasi. Koska Elia tuntee Jumalan, koska hän on niin lähellä häntä, hän uskaltaa toimia ja sanoa, niin kuin hän sillä hetkellä tuntee ja tilanteen näkee! Ja jos Elia tunsi Jumalan ja uskalsi lähestyä häntä näin rohkeasti, niin kuinka paljon enemmän ne, jotka voivat häntä Isäkseen kutsua Kristuksen Jeesuksen kautta! Ja mitä Elia sitten tekee? Hän tekee jotain, mitä kukaan ei koskaan milloinkaan ollut tehnyt. Ei Aadam Abelin haudalla. Ei Jaakob Raakelin haudalla. Ei sureva Daavid Absalomin kohdalla. Ei kukaan kantaisistä, ei kukaan kuninkaista, ei kukaan profeetoista, ei edes Mooses tee valitun suvun valituille jäsenille sitä, mitä Elia tekee tuon köyhän pakanalesken pojalle: Herra, minun Jumalani, anna tämän nuorukaisen sielun tulla häneen takaisin! Ajatella, koskaan ei vuosituhantisessa ihmiskunnan historiassa kukaan ollut herännyt kuolleista. Ja nyt Elia siellä polvillaan tämän pojan vieressä pyytää Jumalaa herättämään hänet. Sen vielä ymmärrän, jos hän olisi ollut luvatun siemenen kantaja, yksi Jeesuksen esi-isistä. Eikö tällaiselle olisi ollut arvollista saada ikään kuin ennakkoon jo todistaa Vapahtajan ylösnousemusta. Mutta miten tuo mitätön siidonilainen pojan vesseli saa kokea sen, mitä kukaan ei aikaisemmin ollut kokenut. Miksi hän, joka ei mitään ole, saa tämän osan? Miten Elia uskalsi pyytää. Eikö rukouksellakin ole jokin raja. Onneksi hän sentään jätti äidin oven ulkopuolelle, ettei tulisi turhia toiveita. Mutta huomaatko taas! Elia aloittaa sanoilla: "Herra, minun Jumalani." Hän tunsi Herransa voiman ja mielenlaadun. Sinulle on kaikki mahdollista. Siksi hän rukoili tätä ihmeistä suurinta ihmettä. Ja Herra kuuli Elian äänen. Ja poika virkosi! Jumalan valtakunnan läsnäolo Elia nostaa pojan syliin, kantaa hänet portaita pitkin alas ja laskee hämmästyksissään olevan äidin syliin ja sanoo: "Katso, poikasi elää!" Mitä kaikkea tuona hetkenä tapahtui, kun äiti tunsi lämmön poikansa jäsenissä, näki tämän avaavan varovasti silmiään. Mitä profeetta tunsi nähdessään pojan ilosta itkevän äidin sylissä? Eikö pienuutta, nöyryyttä niin suuren ja armollisen Jumalan palvelijana! Mitä leskiäiti tunsi? Sitä ei saarnamies osaa sanoiksi pukea. Mutta vieläkin enemmästä oli kyse kuin siitä, että hän saattoi onnellisena toistaa: Poikani elää. Hän oli kuollut ja nyt hän elää! Jos Poika oli vapautettu kuolon kahleista, niin mistä äiti vapautettiin murheen lisäksi? Syyllisyyden painosta. Eikö tuo elossa oleva poika olemuksellaan huutanut äidille: Minä Herra en sinun syntejäsi muista. Minä olen ne anteeksi antanut, ei niitä enää ole! Eikö erilleen revitty pieni yhteisö nähnyt yhdessä Jumalaa – ei Perkeleenä, vaan sellaisena kuin hän koko ajan oli ollutkin. Sen leski ilmaisee: "Nyt minä tiedän, että sinä olet Jumalan mies ja että Herran sana sinun suussasi on tosi." Näetkö, tuona päivänä ei tapahtunut vain yksi ihme, vaan Jumalan valtakunnan todellisuus valtasi tuon kodin. Murhaajan on paettava elämän ruhtinaan edessä, erilleen repijän on luovutettava yhteyden edessä, syyttäjän on vaiettava Puolustajan edessä, valheen on väistyttävä totuuden edessä. Synnin, kuoleman ja Perkeleen on paettava Kristuksen Jeesuksen tieltä! Jumalalla enemmän annettavaa Miksi kaiken tuon piti tapahtua? Miksi tuo ilon ja rauhan näyttämö muuttui hetkessä ja hetkeksi Perkeleen vapaakaupungiksi? Siksikö, että Jumala jotenkin nauttii saadessaan koetella näin palvelijoitaan? Siksikö, että on jotenkin epäkristillistä, jos asiat ovat liian hyvin? Ei, vaan koska hänellä oli enemmän annettavaa sekä leskelle että Elialle. Leskelle hän halusi sanoa: Minä olen sinulle enemmän kuin leipäkone, minä haluan koskettaa sinua vatsaa syvemmältä – sydämen salattuja sopukoitakin myöten. Sinne kätkettyihin syyllisyyden komeroihin minä haluan tulla elämäksi ja valkeudeksi. Minulla on jauhojen lisäksi sinulle rauhani omantuntoosi annettavana. Elialle, joka valmistautui suureen kamppailuun Karmelilla murhanhimoisen Iisebelin profeettoja vastaan, hän opetti: Mikään ei ole minulle mahdotonta: ole luja ja rohkea. Rukouksesi kuullaan, minä vastaan sanastani. Ja mitä hän opetti meille tuon siidonilaisen pojankoltiaisen kautta? Se, mikä ei mitään ole, se mikä ei millään tavalla ansaitse tulla kruunatuksi ihmeiden ihmeellä, se jota aivan viimeiseksi tulisi jumalallisella hyvyydellä muistaa, hän saa koko Herran mielisuosion! Jos siis joskus kysyt itseltäsi, kuka minä olen, että Herra minua muistaisi, niin muista Sarpatin leskeä ja hänen poikaansa. Muista, että se, mikä ei mitään ollut sai ihmeellisen avun, kun profeetta rukoili hänen puolestaan. Kuinka sitten sinä valitun kansan jäseneksi kastettu Jumalan lapsi voisit jäädä ilman Herran apua, kun Vapahtaja itse rukoilee sinun puolestasi. Kuinka me emme uskaltaisi lähestyä Herraa toinen toistemme puolesta, kun meillä on tällainen Herra. Mikä estäisi minua turvaamasta häneen, vaikka hän näyttäisi olevan minun perässäni vainoamassa minua, vaikka hänellä näyttäisi olevan minua ja rakkaitani kohtaan jopa tappoaikein, vaikka hän näyttäisi olevan minun viholliseni! Eikö Sarpatin leski todista: Älä pelkää, älä heitä toivoasi, älä luovu uskalluksestasi! Sillä hän on jo Jeesuksessa pyyhkinyt kaikki menneet rikkomuksesi, kaikki lankeemuksesi, pois. Hän on Kristuksessa kuollut sinun kuolemasi. Hänen elämänsä on sinun elämäsi. Tämä maailma tarjoaa parhaana Perkeleen lääkkeenä elämänhalunsa menettäneille leskille kuoleman pilleriä. Kuinka toista on olla Jumalan lähettiläs. Kuinka puhuttelevaa oli käydä erään vanhan lesken kuolinvuoteen luona viemässä iankaikkisen elämä pilleri, Kristuksen ruumis. Ja kuulla vanhuksen toistavan omalla kohdallaan sanat: Minun edestäni annettu syntien anteeksiantamiseksi. Näetkö, miten meidät on seurakuntana lähetetty siunauksen sateeksi tähän kuivuuteen, elämän tuoksuksi kuoleman löyhkän maahan. Ole varma siitä, että kun sinä kerran makaat kylmenneenä, niin Vapahtaja Jeesus kantaa sinua sylissään ja huutaa kohti Isän valtaistuinta: Tahdotko todella tuottaa iankaikkisen onnettomuuden tälle lapsellesi, jossa minä asun. Anna hänen virvota ja nousta ikuiseen elämään minun kanssani! Ja silloin saat sanoa: Nyt minä ymmärrän, Herran sana on tosi! Saarna 27.9.2009 Suomen Luther-säätiön Markus-yhteisössä Helsingissä

Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus