ESIPUHE LUTHERIN TEOKSEEN KIRKON SANANPALVELIJOIDEN ASETTAMISESTA

Halvar Sandell, pastori, Helsinki

Concordia ry on tänä syksynä julkaissut Martti Lutherin kirjoituksen Kirkon sananpalvelijoiden asettamisesta. Kirjoitus on aiemmin julkaistu suomeksi nimellä Paimenkirje Böömin veljille. Nyt julkaistun suomennoksen on kääntänyt Veli-Matti Rissanen. Ohessa julkaistaan pastori Halvar Sandellin laatima esipuhe tähän Lutherin kirjoitukseen.

Luther ampui uskonpuhdistuksen lähtölaukauksen julkaisemalla 95 teesiään vuonna 1517. Lutherin oma reformatorinen (uskonpuhdistusta koskeva) käsitys, luterilainen kanta, muodostui vähitellen. Hän kehitti teologiaansa kirjoittaessaan kirjeitä, pamfletteja ja kirjoja. Vuonna 1520 ilmestyi kirjanen Kristityn vapaudesta ja myöhemmin samana vuonna julkaistiin myös teokset Saksan kansan kristilliselle aatelille, Puhe hyvistä teoista ja Kirkon Baabelin vankeudesta. Vuonna 1523 hurmahenkien räyhääminen ja uhkaava kaoottinen tilanne vaativat Lutheria julkaisemaan kirjan Maallisesta esivallasta. Samana vuonna (1523) Luther kirjoitti Prahan kaupungin raadille nyt uutena suomennoksena julkaistavan kirjeen De instituendis ministris ecclesiae. Siinä hän selvittää Kirkon palvelijoiden valintaa ja virkaanasettamista.

Tilanteen taustana on Jan Husin (1370–1415) toiminta noin sata vuotta aiemmin. Hus on tärkeä hahmo myöhäiskeskiajan esireformatorisessa (uskonpuhdistusta edeltävässä) liikehdinnässä. Hänet oli vihitty papiksi 1400, ja pari vuotta myöhemmin hänestä oli tullut suuren Uuden Betlehemin kirkon saarnaaja. Tässä 1300-luvun lopulla valmistuneessa kirkossa oli saarnat pidetty alusta alkaen tšekin kielellä. Esireformatorinen liike oli saanut enemmistön Prahan yliopistossa. Hus oli toiminut sen rehtorina 1409–1410. Vuonna 1410 Hus oli saanut saarnakiellon, ja myöhemmin samana vuonna hänet oli ekskommunikoitu. Seuraavana vuonna 1411 hänet oli julistettu kirkonkiroukseen ja lopulta täydelliseen suureen pannaan. Böömin ja Määrin aatelisto oli antanut hänelle turvapaikan linnoistaan.

Konstanzin kirkolliskokous (1414–1418) oli käsitellyt mm. Husin oppeja. Tämä oli johtanut siihen, että Hus oli poltettu roviolla vuonna 1415 ja Husin uskonveli Hieronymus Prahalainen 1416. Tästä lähtien böömiläiset olivat vastustaneet Roomaa. He olivat vaatineet ehtoollisen jakamista molemmissa muodoissa. Tästä böömiläiset olivat saaneet nimen utrakvistit. Koska paavi oli torjunut heidän vaatimuksensa, heillä oli ollut jo satavuotinen avoin kiista Rooman kanssa. Toisaalta he olivat muuten lähes varauksetta pitäytyneet paavikunnan oppeihin. Tämän mukaisesti he olivat lukeneet pappisviran sakramentteihin. Riitojen vuoksi paavi puolestaan ei ollut halunnut nimittää heille lainkaan arkkipiispaa. Niinpä Prahan arkkipiispan virka oli täyttämättä vuosina 1421–1560. Tämän ajan Böömin kirkkoa hallitsi konsistori, johon valittiin virkamiehiä. Jotta Böömin kirkolla olisi käytössään vihittyjä pappeja, pappisehdokkaita lähetettiin Italiaan. Ajatuksena oli, että nämä vastavihityt papit jakaisivat kotimaassaan ehtoollista ainoastaan yhdessä muodossa. Böömin oppositiota ei kuitenkaan saatu tukahdutettua.

Luther oli ilmeisesti hartaasti toivonut böömiläisten, jotka olivat siis perinteisesti suhtautuneet vapaamielisesti paavin asemaan, asettuvan hänen puolelleen riidassa Rooman kanssa. Vuonna 1522 hän oli kirjoittanut eräälle böömiläiselle aateliselle, kreivi Schlickille, joka omisti maata lähellä Saksin rajaa. Luther oli kehottanut böömiläisiä pysymään uskollisina hussilaiselle perinteelleen. Seuraavana vuonna böömiläinen pappi, Gallus Cahera, oli ilmestynyt Wittenbergiin. Cahera oli ilmeisen innokas mutta samalla luonteeltaan pyrkyri. Hän oli saanut Lutherin uskomaan, että Böömin kristityt asettuisivat Lutherin puolelle. Luther valitti myöhemmin, että hänet oli harhautettu kirjoittamaan neuvoja böömiläisille. Luther ottaa esiin Böömin turhat kompromissit Rooman kanssa. Hän puhuu seurakuntien oikeuksista valita omat pastorinsa, mikäli kirkon johtajat eivät piittaa Jumalan Sanasta. Hän neuvoo böömiläisiä olemaan etsimättä yhteyksiä vieraisiin piispoihin, joiden kanssa he vain huonolla omallatunnolla pystyisivät kanssakäymiseen.

Cahera palasi Prahaan ja näytti saaneen nostetta uralleen tukemalla Wittenbergin uskonpuhdistusta. Hänestä tuli Prahan hallinnon vastaava, ja hän toivoi böömiläisten etenevän uskonpuhdistuksessaan. Mutta kun hän huomasi, ettei hän näin saanut suosiota, hän käänsi luontaisena opportunistina sujuvasti takkinsa ja asettui Rooman kannalle ja alkoi monien muiden tavoin kutsua uskonpuhdistusta saksalaiseksi, böömiläisille vieraaksi, ilmiöksi. Utrakvistit hakivat sovintoa Rooman kanssa ja lopulta saavuttivatkin sen. Mikä kesällä 1523 oli näyttänyt evankeliumin auringonnousulta Böömissä, muuttui kesällä 1524 katkeraksi pettymykseksi. Lutherin aidot ystävät joutuivat ahtaalle. Vuoden 1524 tilanne pakotti Prahan Uuden Betlehemin kirkon papin lähtemään maanpakoon Wittenbergiin. Vuonna 1525 böömiläiset ilmaisivat avoimesti vastustavansa Lutheria ja tämän ajatuksia.

Tämän kirjasen yhteydessä on huomattava, ettei Luther ollut uskonpuhdistajana sakraalisessa (kirkollisessa) yhteydessä böömiläisten kanssa. Kuten edellä mainittiin Luther toivoi, että Böömissä kehittyisi yhteisö, jonka kanssa Wittenbergin uskonpuhdistus voisi olla tällaisessa yhteydessä. Lutherin kirjoittaessa tämä ei ollut välittömästi ajankohtaista. Luther siis kirjoittaa heille teologisena neuvonantajana, ei pappina, jolla olisi heidän kanssaan kirkollinen yhteys. Virkaoppi, joka tässä teoksessa tulee ilmi, on uskonpuhdistuksen yleinen oppi. Tämä tulee ilmi esimerkiksi uskonpuhdistuksen ensimmäisen piispapolven todistuksista. Mainittakoon tässä saksalainen Paul Speratus ja oma arkkipiispamme Laurentius Petri (Ruotsi–Suomen arkkipiispa 1531–1573). Jälkimmäisen virkaoppi on luettavissa teoksesta, joka on meidän aikanamme ilmestynyt nimellä Om sakrament och ämbete (1993).

Paul Speratus käänsi ja julkaisi Kirkon sananpalvelijoiden asettamisesta latinankielisen tekstin jo seuraavana vuonna (1524). Speratus toimi vuodesta 1530 Pomesanian (alue Veiksel-joen itäpuolella) piispana. Hän kääntyy esipuheessaan Salzburgin ja Würzburgin kristittyjen puoleen. Näillä paikkakunnilla hän oli itse vaikuttanut paavin kirkon pappina. Uskonpuhdistuksen liikehdintä kosketti tavalla tai toisella miltei koko silloista saksankielistä Eurooppaa.

Tämän kirjasen virkaoppiin on perehdyttävä tarkoin. Jos ei huolellisesti oteta teoksen teologista kontekstia huomioon, sen sanomaa voi vääntää moneen hyvinkin erilaiseen suuntaan. Luther korostaa, ettei kukaan voi ryövätä itselleen, mitä Kristus on antanut koko kirkolle. "Kaikki on teidän niin Pietari kuin Paavali, mutta te olette Kristuksen" (1 Kor. 3:22, 23). Kirkkolaitos on ryövännyt itselleen jotain sellaista, mikä kuuluu kasteen ja uskon perusteella kaikille kristityille. Siis jos piispat ovat harhaopettajia tai eivät vihi pappisehdokkaita, kristityillä "on täysi vapaus ja lupa karkottaa kaikki jumalattomat palvelijat ja kutsua ja asettaa vain kelvollisia aina, kun hyväksi katsovat". Näin ollen Luther korostaa, että pappisvirka on Kirkon eikä yksityisen ihmisen omaisuus.

Kirkollista anarkiaa tai minkäänlaista epäjärjestystä eivät Lutherin linjaukset kuitenkaan salli. Lutherille on käsite rite vocatus tärkeä. Seurakunnan kutsu on ratkaisevassa asemassa. Hän arvostelee paavin kirkkoa siitä, että se vihkii pappisehdokkaita, vaikka ei ole selvää, mihin virkaan heidät asetetaan. Hän näkee, että böömiläiset voivat rakentaa omaa arkkihiippakuntaansa, jos ja vain jos he toimivat Pyhän Raamatun velvoittamalla tavalla.

Luther kirjoittaa: "Toistaiseksi katson sormien läpi paavillisia vihkimyksiä siltä osin, että pelkästään piispalla on valta voidella ja asettaa niin kutsuttuja pappeja ilman, että se edellyttäisi pappien johtaman seurakunnan suostumusta." Tämän lauseen alkuosa tuntuu erikoiselta. Onhan Luther aiemmin varoittanut paavillisesta vihkimyksestä ja tekee niin jatkossakin. Tässä hän antaa kuitenkin tällaisen lausunnon. Historiallinen tilanne on kuitenkin se, ettei vielä olla irrottauduttu paavin vallasta.

Tässä tulee näkyviin se ajatus, että hereettisten yhteisöjenkin (jotka eivät edusta kokonaan toista uskontoa) pappisvihkimykset voidaan tunnustaa päteviksi. On eri asia tunnustaa nämä vihkimykset päteviksi ja eri asia tehdä luvalliseksi sellaisiin osallistuminen. Tästä näkökulmasta käsin Lutherin ajatukset tulevat selviksi ja ymmärrettäviksi. Tämän osoittaa se, mitä Luther kirjoittaa niistä, jotka ovat tulleet vihityiksi paavin kirkossa: "Mutta se, joka on näiden valheiden avulla tullut palvelijanvirkaan, jatkakoon kaikin mokomin, omaksukoon palvelijanviran ja hoitakoon sitä puhtaasti...kirotkoon koko sydämestään... vihkimyksen, jolla hänet virkaan asetettiin."

Ei kuitenkaan olisi mahdollista, että joku, jonka silmät on avattu, lähtisi tieten tahtoen paavinkirkon vihkimykseen mietiskeltyään asiaa Jumalan edessä herkällä omallatunnolla. Koko tämä kirjanen on kirjoitettu, jotteivät böömiläiset empisi itse vihkiä ja asettaa pappeja virkaan tilanteen niin vaatiessa. Olisi mieletöntä käyttää tätä kirjasta johonkin päinvastaiseen. Luther pitää myös mahdollisena, että kirkko elää pakkotilanteessa jonkin aikaa kotiseurakuntana: "Olisi paljon vaarattomampaa ja siunauksellisempaa, että jokainen perheenisä lukisi kotiväelleen evankeliumia ja – minkä koko maailmakin käytännössä yksimielisesti sallii maallikolle – kastaisi lapsensa, ja siten ohjaisi itseään ja omaisiaan Kristuksen opetuksen mukaisesti. Siitäkin huolimatta, etteivät he koko elämän aikana uskaltaisi tai voisi nauttia pyhää ehtoollista."

Lopulta böömiläisten tie johti siihen, etteivät he tulleet mukaan siihen kirkkoyhteyteen, joka on saanut ilmaisunsa Augsburgin tunnustuksessa. Sen sijaan he valitsivat harhaoppisuuden paavin alaisuudessa. Myöhemmin Luther varoittaa böömiläisistä ja pitää syntinä hengellistä yhteyttä heihin: "Koska ei tiedetä, mitä nämä oikein tekevät, on parempi pysyä poissa Sakramentilta – erityisesti kun he, hussilaiset, pitäytyvät nyt paaviin eivätkä enää seuraa Husia. Tämän vuoksi pitää välttää yhteyttä heidän kanssaan Sakramentin kohdalla niin, ettei liity heidän henkeensä, niin kuin ei paaviinkaan." (WA Br 12, 4304, 14-17)

On huomattava, että se, mitä Luther tässä esittää, on olennainen ja pysyvä kanta hänen teologiassaan samoin kuin tunnustuksellisessa luterilaisuudessa. Luther sanoo vuonna 1520 kirjassaan Saksan kansan kristilliselle aatelille, että jossain kaukana eristettynä oleva kristillinen ryhmä, jolla ei ole pastoria, saa keskuudestaan valita sellaisen ja asettaa hänet virkaan. 1900-luvun suuri tunnustuksellinen teologi Hermann Sasse (1895-1976) huomauttaa, etteivät 1800-luvun korkeakirkollisimmatkaan konservatiiviset luterilaiset, kuten August Vilmar (1800-1868) ja Wilhelm Löhe (1808-1872), torjuneet Lutherin kantaa tässä kohdin, vaikka he pitävät selviönä, että virkaan vihitty piispa tai pappi toimittaa virkaan vihkimisen silloin, kun se on mahdollista. Sama ajattelutapa on luettavissa luterilaisissa tunnustuskirjoissa Schmalkaldenin opinkohdissa ja traktaatissa Paavin valta ja johtoasema. Ne puhuvat nimittäin järjestetystä kirkosta, jossa ei ole pakkoa soveltaa sellaista vihkimystä, mitä tässä kirjassa ehdotetaan. Joka tapauksessa hereettisten piispojen toimittama pappisvihkimys ei tule kysymykseen. Tai toisin sanottuna: pappisvihkimystä ei tule pyytää huonolla omallatunnolla.

Luther kehottaa pidättäytymään paavillisten vihkimyksistä niiden jumalattomuuden vuoksi. Siis vihkimyksissä on edellytettävä oikeaa kirkollista (opillista) yhteyttä. Luther painottaa sitä, mitä Pyhä Raamattu opettaa virasta. Se kuuluu Kirkolle ja on koko Kirkon omaisuutta, eivätkä harhaopettajat voi ryövätä siitä mitään itselleen.

Tärkeä kohta on, ettei oikea kirkollisuus eli katolisuus muodostu väkimäärästä, vuosista, kirkolliskokouksien tai isien määrästä, vaan yhteydestä apostoliseen sanaan. Vankka ja pitkä perinne voi olla harha. Kansankirkossa vedotaan usein siihen, että kirkolliskokous on päättänyt ja enemmistö on sitä mieltä. Myös vakavammat ja vähän korkeakirkollisemmat kirkon jäsenet voivat ajatella samansuuntaisesti. Tällöin Lutherin varoittava kuva heresiasta kirkon opissa on erittäin tärkeä. "Kaikki, mikä silloin annettiin, on annettu kaikille. Vastustajilla ei ole tässä tukenaan kuin isät, kirkolliskokoukset, perinteet sekä heidän vahvin uskonkappaleensa eli ’meitä on paljon, ja sitä mieltä me olemme, se on siis totta.’"

"Totuuteen uskovilla ja sen tunnustavilla on täysi vapaus ja lupa karkottaa kaikki jumalattomat palvelijat ja kutsua ja asettaa vain kelvollisia aina, kun hyväksi katsovat."