YKSIMIELISYYS TUNNUSTUKSESSA JA OPISSA

Wilhelm Löhe,  pastori (1808-1872)

On olemassa yksimielisyyttä, joka on yksimielisyyttä tunnustuksessa ja opissa, uskon yksimielisyyttä! Sitä tarkoittivat Herra ja hänen apostolinsa, ja siinä on kirkon kaunein ihanuus. Mutta juuri tätä ei roomalaiskatolisilla ole. Siitäpä juuri he eivät kannakaan huolta. Päinvastoin avataan syli kreikkalaisille ja armenialaisille, siedetään skolastikkojen, dominikaanien ja fransiskaanien ja kuka tietää kaikkien keskinäistä erilaisuutta. Tridentinumissa ja muussa Rooman kirkon käytännössä on nimenomaan jätetty rajat määrittelemättä, ja vain silloin puhutaan ankarasti, kun on kyse Roomasta ja sen käskyvallasta. Matthias Flacius, joka yhtä kirkkaasti on oikeassa puhuessaan oikein kuin väärässä puhuessaan väärin, kirjoitti kirjan de sectis, dissidiis et dissensionibus pontificiorum (lahkoista, eriseuroista ja paavien erimielisyyksistä) eikä häneltä ole puuttunut seuraajia enempää meidän kuin reformoitujenkaan joukossa. Voidaan ehkä pitää fanaattisena, että hän nimittää Rooman kirkon yksimielisyyttä sellaisilla nimillä kuin satanica, politica, belluina s. pecuina, iscariotica, tyrannica et servilis, herodiana, extrinseca et accidentalis (saatanallinen, poliittinen, sotainen l. eläimellinen, iskarioottinen, tyrannimainen, orjamainen, herodiaaninen, ulkonainen ja sattumanvarainen)! Sopineeko kaikkiin näihin lisänimiin kuitenkin se, mitä on tapana sanoa: Aliquid haeret (jokin on harhassa)! Sillä sellainen yksimielisyys, josta tulee päämäärä sinänsä ja joka on valmis myymään elämänsä ja myös totuuden mistä hinnasta hyvänsä ja joka luulee tehneensä kaiken ihmiskunnan hyväksi, ei ole taivaasta eikä johda sinne – jos nyt sitten tuollaista yksimielisyyttä on olemassa! Tuo Augsburgin tunnustuksen suuri sana "riittää", jolla tarkoitetaan yksimielisyyttä opissa ja sakramenttien toimittamisessa, olkoon meidän sotahuutomme, meidän tunnussanamme, meidän taistelu- ja tuntomerkkimme. Siitä emme myöskään anna minkään meitä erottaa. Se antakoon meille päämäärän ja määrätköön tahdin. Älköön päämme painuko lepoon kunnes saamme sen täydellisenä omaksemme. Kun meillä se on, pitäköön meihin nähden paikkansa: "Pidä, mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi kruunuasi."

On myös olemassa suksessio, mutta ei paikkoihin ja henkilöihin sidottu, vaan opin suksessio. Oppi ei kuole, ja mihin se kulkee, siellä on oikea kirkko, siellä oikeat piispat, oikeat papit. Missä oppia ei ole, siellä kaikki suksessio on samaa kuin tyhjä profeetan hauta, tyhjä, liejua ja saastaa täynnä oleva astia. Missä meille vain säilyy tämä opin suksessio, sieltä ei puutu voimaa eikä elämää, joka todistaa myös ihmissilmälle, että kirkko on siellä! Tällaisesta suksessiosta on pidettävä kiinni, silloin ei puutu mitään – kaikkein vähiten oikeaa opettajien virkaan kutsumista, kättenpäällepanemista, rukousta, siunausta ja pyhään virkaan tarvittavia Pyhän Hengen lahjoja.

On ihme yli kaikkien muiden! Tiedätkö, mikä se on? Se ei ole Rooman kirkon rakennelma, joka on ihmisten pystyttämä ja käsin tehty eikä lepää Herran antaman lupauksen varassa. Sitä ihmeellistä rakennusta, josta me puhumme, ei ole saatu aikaan rakentamalla. Se rakennus, jota minä tarkoitan, on Herran kirkko. Sateenkaaren tapaan se näyttää kevyesti perustetulta. Kurjista maan lapsista näyttävät vain maalliset, inhimilliset perusteet ja pohjat pitäviltä. Tämä rakennus ei kuitenkaan ole kevyesti perustettu, sillä se lepää iankaikkisen sanan varassa. Sana pysyy loppuun saakka, aina sen Jumalan antaman vakuutuksen täyttymiseen asti, ettei Sana tyhjänä palaja (Jes. 55:? ). Sana pysyy kirkon täyttymykseen asti, kirkon, joka on Sanan luomus. Sen Jumala on vahvistanut valalla (viite).

Katsokaamme Sanaan, olkaamme siinä yksimielisiä. Se julistaa Jumalan armoa ja kirkon pysyvyyttä varmemmin kuin sateenkaari. Jääkööt kirkkomme järjestys, sen säännökset ja kuri paljonkin vaillinaisiksi siitä, mitä niiden tulisi olla ja mitä ne voisivat olla! Sitä saamme surra! Sen vuoksi ei kuitenkaan saa luopua toivosta. Kirkko säilyy erämaassa, se säilyttää tuoksunsa kuin ruusut orjantappuroiden seassa, niin kauan kuin vain Sana ja oppi elävät ja saavat vaikuttaa. Meillä on kaikki toivo niin kauan kuin Sana ja oppi ovat voimassa. Sen tähden rukoilkaamme ennen kaikkea Sanaa. Järjestys, säännökset, liturgia ja kuri voivat puuttua, ja siitä huolimatta tuhannet tulevat autuaiksi, jos meillä vain on Sana. Kaikki riippuu Sanasta. Sitä ilman emme voi olla. Ei ole mitään anteeksiantamusta, mitään rauhaa elämässä, mitään toivoa kuolemassa, mitään autuutta taivaassa – ei mitään Isämeitää täällä, ei mitään hallelujaa siellä, jos meillä ei ole Sanaa! Sanaa meidän on ehdottomasti rukoiltava! Sanan sijasta me annamme kaiken muun! Koko maailman me voimme tarpeen tullen lahjoittaa roomalaiskatolisille, kunhan vain saamme pitää Sanan. Se on enemmän kuin episkopaatti, enemmän kuin suksessio – se on kaiken hyvän lähde ja kaiken turhuuden kuolema! Pidä, Herra, meidät Sanassasi!

Wilhelm Löhe, Jumalan puutarha, s. 124-127. Suom. Matti Sihvonen. SLEY-Kirjat Oy Helsinki 1983.