KIRKKOLAIVA KÄÄNTYY NOPEASTI!

Takavuosina monilla papeilla ja kirkon jäsenillä oli mielessään kuva siitä, että kansankirkkomme, Suomen evankelis-luterilainen kirkko, kulkee vakaasti omassa suunnassaan. Kansankirkkoa voidaan verrata vaikkapa laivaan, jolla on oma kurssinsa. Kirkko on opissaan ja elämässään vanhakantainen laitos, jonka suunta ei hevillä muutu. Mutta nyt on huomattu, että kirkkolaiva kääntyykin nopeasti! Eräs pitkään seurakuntapappina toiminut kirkkoherra mainitsi haastattelussaan jäädessään eläkkeelle, että kirkko on muuttunut hänen virassaoloaikanaan ratkaisevasti. Se ei ole enää se sama kirkko, johon hänet aikanaan vihittiin papiksi.

Kansankirkon muutoksen syyt tulevat pitkälti ympäröivän yhteiskunnan taholta

 Muutokseen ovat johtaneet monet syyt. Muutos vaikuttaa selvästi kirkon työntekijän arjessa ja samalla väistämättä myös seurakuntalaisen arjessa ja juhlassa. Paineet kirkon muuttumiseksi ovat tulleet voimakkaina varsinkin 1960-luvulta alkaen. Nämä muutospaineet eivät ole niinkään tulleet kirkon omasta opista käsin, vaan kirkon opin ulkopuolelta. Viime vuosikymmeninä kansankirkon asema on ollut voimakkaassa muutoksessa. Kirkkoa on painostettu aika paljon ulkoapäin. Suomi on saanut oman osansa eurooppalaisten yhteiskuntien maallistumisesta. Maallistuminenhan merkitsee yhteiskunnallisesti sitä, että yhteiskunnassa luovutaan sidonnaisuudesta kristinuskoon. Tämä näkyy kansan yhä suurempana vieraantumisena kirkosta ja sen sanomasta. Tämä on pakottanut kirkon itsetutkisteluun. Valtion puolelta on voimakkaasti korostettu poliittista tasa-arvoa, vähemmistöjen oikeuksia ja uskonnollisen monimuotoisuuden hyväksymistä.

Aika-ajoin Suomessakin on noussut esille kysymys kirkon ja valtion erottamisesta. Mitä tällä on tarkoitettu, on kokonaan oma kysymyksensä. Lähinnä kai on tarkoitettu kirkon verotusoikeuden ja yhteisöverotusoikeuden peruuttamista ja valtion ja kirkon näkyvän yhteistyön lopettamista. Kaikki nämä edellä mainitut asiat on huomioitu kirkon johdossa ja kansankirkon kurssia on käännetty uuteen suuntaan. Tavoitteena on ilmiselvästi ollut kansankirkon aseman julkisoikeudellinen turvaaminen yhteiskunnassa.

Kirkko julkisoikeudellisena yhteisönä vai Kristuksen kirkkona

Juuri nyt ollaan tultu keskeiseen kysymykseen kirkon syvimmästä olemuksesta. Mikä kirkko on ja mitä tehtävää varten se on olemassa? Yhteiskunnassa vallitsevat megatrendit, eli humanismi, feminismi ja vähemmistöjen oikeudet, ovat asioita, joihin kansankirkon on otettava kantaa, halusipa se sitä tai ei. Nämä aatteet ovat tulleet kansankirkkoon, sikäli mikäli nyt mikään tällainen on pysyvää, ainakin pitkäksi aikaa. Valtion johdossa on tällä hetkellä paljon henkilöitä, jotka ovat omaksuneet ihanteensa 1960-luvun kirkonvastaisista ja jopa ateistisista liikkeistä. Kirkko sopeutukoon yhteiskuntaan, mikäli se haluaa säilyttää julkisoikeudellisen asemansa ja taloudellis- hallinnolliset oikeutensa – se on ollut valtiovallan enemmän tai vähemmän selkeä viesti kirkon johdolle. Mielenkiintoinen tilanne. Ainahan hallitsijat ovat vaatineet kirkkoa muuttamaan oppinsa ja elämänsä sisältöä hallitsijoita miellyttävään suuntaan. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan olla sovellettu hallitsijoiden merkittävintä pakkokeinoa eli ulkonaista vainoa kirkkoa kohtaan. Jotain hienovaraisempaa on kuitenkin tapahtunut: vuonna 2003 tuli voimaan uusi uskonnonvapauslaki, jolla oli merkittävät seuraukset kansankirkon kannalta. Uusi uskonnonvapauslaki päätti yhteiskunnan pitämissä kouluissa tunnustuksellisen uskonnonopetuksen. Laintulkinnan mukaan kristinuskoa voidaan opettaa kouluissa uskontotieteellisesti, eli asettamalla kristinusko samaan asemaan muitten uskontojen kanssa. Tämä johti monissa kouluissa siihen, että toisuskoisten oppilaiden uskonnollisista oikeuksista huolehtiminen johti kansankirkkoon kuuluvien oppilaiden oikeuksien polkemiseen. Uusi uskonnonvapauslaki vaikutti ratkaisevasti myös kirkosta eroamiseen. Kirkosta eroaminen ei enää edellyttänyt henkilökohtaista käyntiä eroilmoituksen tekemiseksi eikä kuukauden harkinta-aikaa. Uusi laintulkinta mahdollisti jopa internetin kautta tapahtuvan kirkosta eroamisen. Tätä ”palvelua” ovatkin kymmenettuhannet ihmiset käyttäneet hyväkseen ja eronneet kansankirkon jäsenyydestä. Johtopäätökset: valtio ei enää suosi kansankirkkoon kuulumista, koska kirkosta eroaminen on tehty näin helpoksi. Toisaalta valtiovalta odottaa kansankirkolta sopeutumista vallitseviin uusiin arvoihin ja toisaalta se on mahdollistanut helpon kirkosta eroamisen.  Eräs jo edesmennyt kirkkoherra mainitsi kerran, että kirkko on ”löysässä hirressä” suhteessaan valtioon ja yhteiskuntaan. Minusta tuo näkemys osui täysin oikeaan.

Uudet aatteet ja ihanteet vaikuttavat pappisvirkaan

Kaikki keskeisimmät asiat kansankirkossa ovat muutoksen alaisia. Yksi eniten muuttuvia asioita kansankirkossa on pappisvirka. Ensiksi on kysyttävä, onko kansankirkolla olemassa kirkon tunnustuspohjaan sidottua näkemystä pappisvirasta? Vanhastaan luterilaisessa kirkossa pappisvirka on Jumalan Sanan saarnaa ja sakramenttien toimittamista varten perustettu virka. Kansankirkon arjessa on vaikea nähdä johdonmukaista tunnustuksellisuutta tai sitoutumista Raamattuun ehdottomana kirkon opin ja elämän auktoriteettina.  Kansankirkko on jo toteuttanut pappisviran suhteen yhden merkittävän poliittiseen tasa-arvoon liittyvän päätöksen: pappisvirka on avattu naisille. Nyt voidaan sanoa, että tuo päätös avasi ovet moneen muuhunkin pappisviran muutokseen. Kirkolliskokous, tuo kansankirkon ylin päättävä elin, on ottanut käsiteltäväkseen ns. virkapaketin, jolla on suuri vaikutus papiston asemaan seurakunnissa. Lyhyesti sanottuna virkapaketti merkitsee läpi mennessään mm. seuraavaa: pappisvirka muuttuu työsopimussuhteiseksi. Tähän saakka vakinaisen papin virassa olevilla on ollut vahva oikeus virkaansa, eikä vakinaisen viran haltijaa ole voitu irtisanoa tehtävistään kuin monien rikkeiden/rankaisutoimenpiteiden jälkeen. Tietenkin aina on ollut virkaansa sopimattomia pappeja, mutta nyt on kiinnitettävä huomiota niihin, joihin kirkollisia rangaistuksia on sovellettu. Viime vuosina on tullut esille ns. työtehtävistä kieltäytymisiä. Näistä lehdistössä on kohuttu paljon, varsinkin Vammalan seurakunnan tilanne on herättänyt huomiota valtakunnallisella tasolla. Vakaumukseensa vedoten kaksi Vammalan evl. seurakunnan pappia on kieltäytynyt yhteistyöstä naispuolisten pappien kanssa. Tätä ei kansankirkossa ole käsitelty enää vakaumuksen asiana, vaan ykskantaan työtehtävistä kieltäytymisenä. Tämä viestii ainakin sitä, ettei Raamatun Sanalla voi pappi enää perustella toimintaansa. Mikä on siis nykyisessä kirkollisessa tilanteessa kirkon viran perustelu? Se liittyy kansankirkon pyrkimykseen pysyttäytyä julkisoikeudellisena yhteisönä. Valtakunnan laki kieltää sukupuoleen perustuvan syrjinnän. Toki valtakunnan laki mainitsee, ettei tasa-arvolaki koske uskonnollisten yhteisöjen uskonnonharjoitusta. Eli aivan hyvin tämän lain puitteissa yhteistyöstä kieltäytyvien pappien osalta olisi voitu päätyä siihen, että yhteistyöstä kieltäytyvillä on lain mukaan oikeus vakaumukselliseen toimintaansa. Mitä on uskonnonharjoitus? Selvä järki sanoo, että varsinkin jumalanpalvelus on selvää uskonnonharjoitusta. Jumalanpalvelus alkaa alkuvirrellä ja päättyy päätösmusiikkiin.

Kaikki noiden raamien sisäpuolella tapahtuvat tehtävät ovat uskonnonharjoitusta. Nyt kuitenkin piispojen taholta on tullut viesti siitä, että Jumalanpalveluksessa uskonnonharjoitusta on ainoastaan rukous ja ehtoollisenvietto. Tämä työtehtävistä kieltäytyminen on ollut vakaumukseen perustuvaa, mutta kansankirkossa tällaista ei ole suvaittu. Samalla lehdistön näkyvä rummutus asiassa on aiheuttanut kansankirkolle ns. huonoa mainosta. On katsottu, että monet kirkosta eroamiset ovat johtuneet ns. tasa-arvoon liittyvistä ongelmista. Monet ovat kansankirkossa havahtuneet, että kirkon pitää päästä eroon tuonkaltaisesta negatiivisesta julkisuudesta. Yhden vastauksen tähän kansankirkolliseen ongelmaan on tuonut mahdollisuus uuteen virkamieslakiin.

Hankalista tapauksista päästään mukavasti eroon, kun uusi virkamieslainsäädäntö hyväksytään kansankirkossa

Kun vähennetään pappisviran irtisanomissuojaa,  päästään helposti eroon pappiskuntaankuuluvista ”hankalista tapauksista”, eli omaantuntoonsa vetoavista papeista. Pappisvirkaan liittyvä esitys on ollut jo kirkolliskokouksen käsittelyssä, mutta sitä ei sellaisenaan hyväksytty.Valtion puolella on myös menossa virkasuhteen uudistaminen: vakinaisten virkojen irtisanomissuoja suurilta osin puretaan ja siirrytään työsopimussuhteisiin virkoihin.

Mikäli kansankirkko haluaa säilyttää julkisoikeudellisen asemansa ja oikeutensa, on senkin lähdettävä mukaan tähän virkojen muutosprosessiin. Kirkolliskokoukseen tuotu virkapaketti noudattaa aika tavalla sitä, mitä on lausuttu valtion ja kuntien virkamiesten työsopimussuhteista. Papeista siis tulee, mikäli virkapaketti menee läpi keväällä tai syksyllä 2009, kunnan tai valtion virkamiehiin rinnastettavia virkamiehiä. Käytännössä pappisvirkaa ei siis voida perustella Raamatulla tai Uuden Testamentin seurakuntamallilla. Vakaumukselliset papit voidaan sanoa irti viroistaan yksinkertaisella irtisanomismenettelyllä omissa seurakunnissaan. Näin kansankirkko ja seurakunnat pääsevät eroon ikävästä julkisuudesta, joka tähän asti on seurannut sitä, että joku vakaumuksellinen pappi omaantuntoonsa ja Raamattuun vedoten kieltäytyy virkatehtävistä naispuolisen pappisvirkaan vihityn henkilön kanssa.

Kansankirkon muutosta johtavat henkilöt haluavat säilyttää kirkon julkisoikeudelliset edut myös tulevaisuudessa

Tässä asiassa kansankirkon muutosprosessia johtavat katsovat myös tulevaisuuteen. Kansankirkkoa ja liberaalia lehdistöä on viime vuosina puhuttanut huoli ns. seksuaalivähemmistöjen asemasta kirkossa. Muutaman vuoden sisällä on väistämätöntä, että kansankirkossa aletaan ”vihkiä” avioliitonomaiseen tilaan samaa sukupuolta olevia henkilöitä. Vaikka tämä on miten Raamatun ihmiskuvan vastaista ja luomisjärjestyksen vastaista tahansa, tullaan tämä ajamaan väkisin läpi kansankirkossa. Se tulee olemaan vaikea ja kivulias prosessi. Mutta avuksi tulee silloin uusi virkamieslaki. Jos pappi kieltäytyy, vaikkapa omantunnonsyistä, vihkimästä avioliitonomaiseen tilaan samaa sukupuolta olevia henkilöitä, syytetään häntä virkavelvollisuuksien laiminlyömisestä. Eli toisin sanoen: jos jollakin henkilöllä on pappisvirka, on hänen tehtävä virkavelvollisuutensa huolimatta siitä, että Raamattu ja omantunnonsyyt siitä häntä estävät. Tämä ei liene ongelma niille papeille, jotka ovat valmiit myymään itsensä uudelle vallitsevalle järjestelmälle ilman omantunnontuskia. Mutta taas niille, jotka yrittävät virkaansa hoitaa Raamatun velvoitteen mukaan, on ristiriita valmis. Käytännössähän samaa sukupuolta olevien ”vihkiminen” avioliitonomaiseen tilaan merkitsee Raamatun ihmiskuvan hylkäämistä. Jumala loi alussa ihmisen mieheksi ja naiseksi. Kautta koko Raamatun historian tämä malli on ollut ainoa hyväksytty perhemalli. Entä nyt sitten, kun kansankirkko joutuu ratkaisuissaan ottamaan huomioon valtion puolelta tulevan hienovaraisen paineen? Mielenkiintoinen ja haastava tilanne. Toki tämän kaiken keskellä on tullut keskusteluun uusiakin äänenpainoja. Niiden mukaan kirkolla on oikeus perustaa ratkaisunsa omiin oikeuslähteisiinsä eli Raamatun Sanaan. Mutta käytännössä, mikäli näin käy, voi kansankirkon juridinen asema yhteiskunnassamme entisestään muuttua.

Minkä tien kansankirkko valitsee?

Minkä tien kansankirkko valitsee? Kansankirkon piiriin kuuluu tällä hetkellä n. 4,5 miljoonaa suomalaista. Mitä kansankirkko päättää,  koskee suurinta osaa suomalaisista. Kirkolla on tehtävä. Sitä se ei ole saanut valtiolta, humanisteilta tai feministeiltä. Kristuksen kirkon tehtävä on viedä eteenpäin vanhaa sanomaa Jumalan Pojasta, joka kuoli puolestamme. Tätä on tehtävä Raamatun opastamin keinoin. Kristittyjen perhe-elämä on Kristuksen kirkon erityisessä suojeluksessa. Perinteisen perheen mallin on säilyttävä kristittyjen keskuudessa samoin kuin aidon Jumalan Sanan julistuksen. Tänäkin vaikeana aikana kristittyjen on vietävä rohkeasti eteenpäin Kristus-sanomaa. Reserviin ei yksikään Kristukseen uskova voi jäädä. Kristittyjen uskon tulee olla kuin vuorella oleva kaupunki, ei se voi jäädä kätköön. Siinäpä kristityille haaste ja tehtävä.