Nykyinen Savonlinna-Säämingin seurakunnan kirkkoherra, entinen Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan ekumeniikan vs. professori ja systemaattisen teologian peruskurssin luennoija, teologian tohtori Sammeli Juntunen on julkisesti esittänyt, että Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professorin Tapio Puolimatkan tuorein teos on ”ehkä merkittävin teologinen puheenvuoro Suomessa sitten [Juntusen oman ”oppi-isän”] Tuomo Mannermaan teoksen In ipsa fide Christus adest”. Turun yliopiston avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja on puolestaan samaisilla kirkollisen Kotimaa-lehden verkkosivuilla haukkunut Puolimatkaa ”ala-arvoisesta ihmisten harhauttamisesta professorin arvovallalla”. Skepsis-yhdistys taas, tiettävästi professori Valtaojan aloitteesta, on syyttänyt professori Puolimatkan kirjojen tavoitteena olevan ”kaiken opetuksen ja tieteen tekemisen lähtökohtien heittäminen roskakoriin”. Toisaalta Puolimatkan tuorein kirja voitti vuoden 2008 kristillinen kirja -yleisöäänestyksen ja sitä on suuren kysynnän takia painettu jo n. 10.000 kappaletta. Perusta-lehden numerossa 1/2009, sivuilla 24–27 teologian maisteri ja Oxfordin yliopiston jatko-opiskelija Aku Visala on Yhden tieteen puolustus -otsikon alla kuitenkin ilmaissut,että vaikka hänestä Puolimatka onkin kritiikissään ”filosofisesti perustellulla pohjalla” (s. 24), hän on kuitenkin ”Puolimatkan kanssa eri mieltä – – hänen korjausehdotuksestaan”: ”Puolimatka kehottaa kristittyjä tekemään kristillistä tiedettä. Minä kehottaisin kristittyjä sen sijaan tekemään parempaa tiedettä.” (s. 27)  Sekä Puolimatka itse että Juntunen, sekä Valtaoja Skepsis-yhdistyksen peesaamana että kirjoista kiinnostunut suomalainen kristikansa tuntuvat siis olevan yhtä mieltä siitä, että nyt on paljon pelissä; Visalan mielestä sen sijaan aihetta mihinkään suuriin korjausliikkeisiin ei tunnu olevan. Mistä oikeastaan on kysymys? Ja mitä merkitystä filosofisesti suuntautuneen kasvatustieteen professorin kirjojen sisällöllä voisi tai pitäisi olla nimenomaan teologian harjoittamisen perusteiden kannalta? Tämä artikkeli on kirjoitettu näiden kysymysten kohtaamista pohjustamaan.   Professori tiedettä romuttamassa? Professori Tapio Puolimatkan kolme viimeisintä teosta – Usko, tieto ja myytit (Tammi, Helsinki, 2005; alkuosa luettavissa ilmaiseksi Internetissä: http://apologetiikkawiki.org/stuff/UTM_Puolimatka_PuoletJaSK.pdf ), Usko, tiede ja Raamattu (Uusi Tie, Helsinki, 2007) sekä Usko, tiede ja evoluutio (Uusi Tie, Helsinki, 2008) – ovat tuoneet uusimman tieteenfilosofian eturivin tutkimusta suomenkielisen lukijakunnan ulottuville. Kysymys on tiedon ja tietämisen perusteiden selvittelystä, ja kirjojen sisältö on herättänyt Suomessa monenlaista levottomuutta – jäävuoren huippuna kahden viimeisimmän teoksen kustantajalle ”myönnetty” tieteisuskoisten Skepsis-yhdistyksen viimevuotinen ”huuhaa-palkinto”. Onko sitten oikein sanoa Skepsis-yhdistystä ”tieteisuskoisten yhdistykseksi”, vai rikoinko tuossa edellä kahdeksatta käskyä? Omasta mielestäänhän nämä ”skeptikot” kun eivät ole minkään sortin uskovaisia vaan päinvastoin kaiken uskomisen yläpuolelle kohonneita viileän järkeviä kriittisiä ajattelijoita; sitähän he yhdistyksensä nimelläkin pyrkivät viestittämään. – Juuri Puolimatkan esiin tuoman tutkimuksen perusteella voin turvallisesti vastata, että tässä näkemyksessään nämä omatekoiset skeptikot ovat aivan väärässä: kaikki ihmiset nimenomaan ovat ”jonkin sortin uskovaisia”, sillä kukaan meistä ei ole Jumalan tavoin kaikkitietävä ja erehtymätön. Siksi me aina joudumme perustamaan ajattelumme johonkin sellaiseen lähtökohtaan, jonka pätevyyttä emme voi itse kontrolloida. Me vain uskomme, että todellisuus on sellainen kuin meistä nyt tuntuu, ja siihen uskomukseen perustuu kaikki ajattelumme, puheemme ja kirjoittamisemme – yhtä hyvin arkielämässä kuin juhlapuheissa, niin yksityiselämässä, työssä, politiikassa kuin tieteellisessä tutkimuksessa ja opetuksessakin. Ei kuitenkaan ole niin, ettemmekö osaisi mitenkään perustella, miksi todellisuus meistä tuntuu juuri sellaiselta kuin nyt tuntuu. Voimme kyllä perustella: Skeptikko voisi kuvata opiskelujaan, pohdintojaan, keskustelujaan, vaiheittaista päätymistään sellaiseen käsityskantaan, joka saa hänet tuntemaan olonsa Skepsis-yhdistyksen piirissä kotoisaksi. Mutta periaatteessa aivan vastaavalla tavalla myös kristillisen seurakunnan aktiivijäsen voi kertoa kristilliseen vakaumukseen juurtumiseen johtaneesta tiestään. Tällaisten uskoontulokertomusten julkista esittämistä on joissain piireissä perinteisesti kutsuttu ”todistamiseksi”; ajatus siis on, että ihmisyksilö käyttää ikään kuin oikeuden silminnäkijätodistajana puheenvuoron, joka tuo esiin hänen omat havaintonsa siitä, mitä Jeesus on tehnyt hänen elämässään, ja tämän perusteella kuulijatkin oppivat tietämään jotain sellaista, mikä heidän on Jeesuksesta puheen ollen syytä ottaa huomioon: että tämä on elävä, ylösnoussut Herra, joka yhä tekee kuolleita eläviksi, auttaa, parantaa ja pelastaa.   Tieteisuskon valikoiva kriittisyys Skeptikot väittävät, että tällaiset todistukset Jeesuksesta ovat arvottomia. Heidän mielestään niihin ei ole syytä luottaa. He ajattelevat voivansa selittää niissä esiin otetut asiat paremmin muulla tavoin kuin ylösnousseen Jeesuksen vaikutuksella – antavat siis ymmärtää tietävänsä asioiden todellisen laidan paremmin kuin ne, joiden omasta elämästä on kysymys. Heidän mielestään tieteen pitää olla sellaista, että siinä ei saa mitenkään vedota tällaisiin kokemuksiin, joita ei kaikilla ihmisillä ole. Sen sijaan he uskovat, että on olemassa sellaista luotettavaa tietoa, joka ei ole riippuvaista ihmisten henkilökohtaisista kokemuksista. Tieteellistä tietoa he pitävät juuri tällä tavoin luotettavana. Siksi kaiken julkisen elämän, kuten politiikan, kouluopetuksen, tietokirjallisuuden ja asiaohjelmien, pitäisi heidän mielestään perustua tieteelliseen tietoon. Uskonto on heidän mielestään tieteen kanssa yhteensopimaton yksityisasia, josta saa puhua vain joissain syrjäisissä paikoissa, niin etteivät nämä puheet tule kaikkien ihmisten tietoon. Oikeastaan heidän mielestään uskonnosta ei pitäisi puhua alaikäisille lapsille ollenkaan eikä aikuisillekaan, elleivät nämä itse rupea kyselemään. Jos joku kysyy, niin siihen saa skeptikkojenkin mielestä kyllä vastata, mutta mitään ei saisi sanoa varmaksi, vaan pitäisi aina muistaa, että nämä uskonasiat ovat ihan vain mielipidekysymyksiä, ja kaikki uskonnot ovat yhtä lailla makuasioita. Skeptikoiden mielestä lopultakin vain tiede on oikeasti totta ja kaikki muu on tietämättömyyteen perustuvaa luulottelua ja hölynpölyä. Sitä he sanovat ”huuhaaksi”, ja heidän ”huuhaa-palkintonsa” tarkoituksena on kiinnittää ihmisten huomiota siihen, että joku on heidän mielestään julkisesti puhunut hölynpölystä sillä tavoin kuin se olisi oikeasti totta. Näin siis professori Puolimatka on heidän mielestään tehnyt näissä uusimmissa kirjoissaan. Skeptikoiden mielestä tällaisia kirjoja ei olisi saanut kirjoittaa, tai olisi kyllä saanut kirjoittaa, mutta niiden käsikirjoitukset olisi pitänyt jättää pölyttymään pöytälaatikkoon tai johonkin muuhun syrjäiseen paikkaan, mistä niiden sisältö ei olisi tullut kaikkien ihmisten ulottuville. Heidän mielestään Uusi Tie teki väärin, kun se rupesi painamaan ja markkinoimaan tällaisia kirjoja ja toi niiden sisällön sillä tavoin ihmisten ilmoille. He halusivat, että ihmiset rupeaisivat nyt halveksimaan professori Puolimatkaa ja Uusi Tie -kustannusyhtiötä eivätkä ostaisi, lukisi eivätkä uskoisi näitä kirjoja. Siinä tarkoituksessa he päättivät antaa ”huuhaa-palkinnon”. Tämmöisiä palkintoja he olivat antaneet aikaisemminkin ja ovat ilmeisesti olleet tyytyväisiä niiden tuottamiin tuloksiin, koskapa ovat halunneet antaa niitä yhä lisää. Vuodesta 1989 alkaen melkein joka vuosi joku on saanut Suomessa ”huuhaa-palkinnon”.   ”Huuhaa-palkinnon” kadonnut taika Vuonna 2008 skeptikoille kävi kuitenkin sikäli hassusti, että ihmiset eivät alkaneetkaan halveksia professori Puolimatkaa ja hänen kustantajaansa. ”Huuhaa-palkinnon” julkistamisen jälkeen kiinnostus professori Puolimatkan kirjoja kohtaan päinvastoin lisääntyi ja hänen kirjoittamiaan artikkeleita on julkaistu monissa lehdissä. Tämän vuoden puolella Skepsis ry. sitten kutsui professori Puolimatkan pitämään luennonkin; sen aiheena oli ”Naturalismi ja sen kritiikki”. Luento pidettiin Helsingissä Tieteiden talossa, ja professori Puolimatkaa vastustamaan oli paikalle pyydetty kolme muuta tiedemiestä, mutta ei heistä oikein yhteensäkään ollut vastusta professori Puolimatkalle (tilaisuudesta saa lisätietoja Internetistä: http://www.apologetiikkawiki.fi/Huuhaa-palkinto_2008). Skeptikot eivät oikein voi käsittää, miten tässä nyt näin pääsi käymään. Se taas johtuu siitä, että he ovat sokeita oman ajattelunsa perusteiden suhteen. He eivät ymmärrä, että heillä itselläänkin on sellaisia uskomuksia, joita kaikilla ihmisillä ei ole ja että nämä heidän uskomuksensa perustuvat heidän omiin sellaisiin kokemuksiinsa, joita vastaavia kaikilla ihmisillä ei ole ja joita kaikki nekään, joilla niitä on ollut, eivät enää pidä riittävän vakuuttavina koko todellisuuskäsityksen perustaksi. Skeptikot kyllä ymmärtävät, että heillä on sellaisia ajatuksia ja sellaisia tietoja ja sellaisia luontaisia kykyjä ja sellaisia opittuja taitoja, joita ei kaikilla ihmisillä ole, ja niistä he juuri ovatkin ylpeitä. He ovat niistä jopa niin ylpeitä, että ajattelevat, että kun he vain näyttäytyvät muille ihmisille ja sanovat näille ajatuksensa, niin muut ihmiset ihastuvat ja ovat heti samaa mieltä ja ovat kiitollisia skeptikoille siitä, että nämä kertoivat tietojaan muillekin eli valistivat kansaa. Skeptikkojen käsityksen mukaan ainoastaan tyhmät ja pimeät uskovaiset, jotka ovat vihamielisiä tietoa ja totuutta kohtaan, vastustavat tällaista valistusta. Näitä tyhmiä ja pimeitä uskovaisia on kuitenkin enää vain vähän ja ajan mittaan yhä vähemmän. Lopulta valistus voittaa ja kaikki ovat samaa mieltä kuin skeptikot ovat jo nyt. Tämä on skeptikkojen mielestä varmasti totta. Siksi skeptikot ihmettelevät, miten on mahdollista, että valistus on tässä maassa levinnyt niin vähän, vaikka ”huuhaa-palkintoja” on täällä jaettu jo parinkymmenen vuoden ajan. He ajattelevat, että syynä täytyy olla jokin pimeiden uskovaisten kiero juoni. Itse asiassa he uskovat tietävänsäkin, millainen tämä juoni on. He uskovat, että Amerikan uskovaiset ovat keksineet sen ja että sen nimi on kiilastrategia ja että sen tarkoituksena on lopettaa valistus ja tehdä ihmisistä uudestaan tyhmiä ja yhteiskunnista takapajuisia ja lopettaa demokratia ja tehdä papeista ihmisten hallitsijoita. Näitä pahoja asioita skeptikot uskovat paljastavansa ja vastustavansa jakamalla ”huuhaa-palkintoja”. Turun yliopiston avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja on sanonut, että professori Puolimatkan kirjoille piti antaa ”huuhaa-palkinto” juuri siksi, että niiden tarkoituksena on toteuttaa tämmöistä kamalaa ”kiilastrategiaa” (http://www.kotimaa.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=7294&Itemid=38). Monet ihmiset pitävät skeptikkojen ajattelua yllättävänä ja kummallisena. Heidän mielestään ei ole todennäköistä, että kirjoja julkaisemalla voitaisiin lopettaa demokratia tai tehdä ihmisistä tyhmempiä ja yhteiskunnista takapajuisempia. Heidän mielestään parempi keino saada ihmisiä olemaan eri mieltä professori Puolimatkan kanssa olisi osoittaa joitain todellisia virheitä hänen kirjoistaan kuin väittää, että ne ovat kokonaan ”huuhaata” ja ”ihmisten harhauttamista”, niin kuin professori Valtaoja on julkisesti syyttänyt. Kuten sanottu, skeptikoiden ongelmana on se, että he eivät ymmärrä olevansa itsekin uskovaisia: että heillä on sellaisia käsityksiä todellisuuden perimmäisestä luonteesta, joita he eivät pysty todistamaan oikeiksi ja joista muut ihmiset voivat näin ollen aivan järkevästi olla heidän kanssaan eri mieltä. Siksi he eivät voi ymmärtää sitäkään, ettei heidän ajattelutapansa ole itsestäänselvää muille kuin heille itselleen ja että heidän omat uskomuksensa voivat muiden mielestä vaikuttaa aivan omituisilta ja jopa selvästi virheellisiltä. Näin ollen skeptikkojen tuntuu olevan vaikea ymmärtää sitäkään, etteivät useimmat ihmiset ajattele, että jokin kirja on ”huuhaata” tai harhauttamista vain siksi, että skeptikkojen mielestä asia on niin. Kun ihmiset kiinnostuvat jostain asiasta, he yleensä haluavat ottaa itse asioista selvää ja kuunnella kiistakysymysten eri osapuolia ja vertailla näiden esittämiä perusteluja, sen sijaan että vain kysyisivät valmiita mielipiteitä juuri skeptikoilta ja uskoisivat näiden antamat vastaukset sokeasti sellaisinaan.   Tiede inhimillisenä toimintana Entäpä sitten tiede? Skeptikkojen mielestähän juuri tiede on se varma pohja, jolla he itse seisovat ja jonka arvovallalla he puhuvat, ja juuri siksi he ajattelevat voivansa perustellusti vaatia, että kaikkien pitää kuunnella, uskoa ja totella juuri heitä. Jos joku skeptikko lukisi tätä tekstiä tähän asti, niin hän varmaankin ajattelisi, että olen tuossa edelläkin antanut heistä väärää todistusta ja rikkonut sillä tavoin kahdeksatta käskyä (jota hän ei tietysti pidä Jumalan antamana, mutta ihmettelee, jos eivät kristitytkään sitä yritä noudattaa). Hänen mielestään skeptikot eivät usko, että he itse ovat oikeassa, vaan että tiede on oikeassa, tai oikeastaan, että tiede kaiken aikaa rupeaa olemaan yhä enemmän ja enemmän oikeassa, kun taas uskonnot ovat jähmettyneet paikalleen tietämättömyyteen. Tiede on skeptikkojen mielestä se varsinainen valistusvalo, skeptikot itse vain sen heijastajia. Siksi he eivät omasta mielestään olekaan mitään ylpeitä ja omahyväisiä oppimestareita vaan pikemminkin nöyriä tieteen oppilaita, jotka koettavat kutsua muitakin mukaansa yhä kirkkaampaa tulevaisuutta kohti suuntautuvalle matkalleen. Juuri tähän kohtaan professori Puolimatkan kirjat tuovat kokonaan uutta ymmärrystä, joka kyseenalaistaa skeptikkojen ajattelutavan pohjiaan myöten. Skeptikothan siis ajattelevat, että totuuskymyksiä käsiteltäessä on olemassa erikseen yhtäältä tiede ja toisaalta muu kuin tiede (eli juuri se ”huuhaa”) ja että näiden välinen raja on aivan selvä, niin että ihminen, joka on kiinnostunut tiedosta ja totuudesta, voi valita tieteen ja hylätä kaiken muun ja ruveta tällä tavalla skeptikoksi ja että juuri sillä tavoin kaikkien järkevien ja rehellisten ihmisten pitäisikin menetellä. Tällainen ajattelutapa onkin nykyään varsin yleinen; mutta ne ihmiset, jotka ovat erikoistuneet tutkimaan tieteen perusteisiin liittyviä kysymyksiä – eli tieteenfilosofit – ovat viimeisten noin 40 vuoden mittaan joutuneet toteamaan, ettei tällaista selvää rajaa voida ollenkaan vetää. Kaikilla ihmisillä on uskomuksia, joita ei voi todistaa oikeiksi mutta jotka vaikuttavat olennaisesti heidän ajatteluunsa ja toimintaansa; näitä uskomuksia, joita ei enää voi palauttaa mihinkään vielä perustavampiin uskomuksiin, sanotaan siksi perususkomuksiksi. Tällaisia perususkomuksia on tarkemmin katsoen hyvinkin paljon, ja myös tieteellinen ajattelu ja toiminta on niistä riippuvaista. Siksi tieteellinenkin tieto on uskonvaraista: pitää uskoa moniakin asioita ennen kuin mitään uutta tutkimusta voi edes aloittaa. Näistä asioista tarkempaa tietoa haluavat löytävät sitä professori Puolimatkan kirjoista. Tämän artikkelin jatkoksi on tarkoitus, jos Jumala tahtoo ja me elämme, kirjoittaa myöhemmin professori Puolimatkan esiin tuomien asioiden soveltamisesta erityisesti teologian tutkimuksen perusteita koskeviin kysymyksiin, ja maisteri Visalan tekstiinkin on määrä siinä yhteydessä palata.

Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus