HELVETIN HISTORIA II

Kuula väittää että Paavali opettaisi tyhjiin raukeamista, vastoin Jeesuksen oppia (s. 76). Kuula silti jo itsekin myöntää että sana "tuho" (jota Paavali käyttää tuomituista) ei välttämättä tarkoita tyhjiin raukeamista. Hän myöntää, että Paavalin voidaan nähdä liittyvän fariseusten oppiin helvettituomiosta, vaikka hän ei tuokaan sitä kovin vahvasti esille (s. 77). Ja kuitenkin hän taas pari sivua myöhemmin (s. 79) jo puhuu asiasta ikään kuin loppuun saakka selvitettynä: "Monet seurasivat Paavalin näkemystä kadotettujen tuhoutumisesta." Tämä on kovin oikovaa tekstiä, eikä Kuula lainkaan pohdi tästä syntyviä ilmeisiä ongelmia. Paavaliko, joka oli Jeesuksen valitsema ase, olisi opettanut jotain muuta kuin tämä? Paavalihan sanoo, että on pysyttävä Kristuksen opissa (1. Tim. 6:3). Paavali kunnioitti syvästi Jeesuksen sanoja ja muisti aina teroittaa, mikä oli hänen omaa puhettaan, mikä taas Jeesuksen. Kuulakin myöntää, että itse asiassa Jeesus opettaa kaikkein eniten ja selvimmin helvetistä (s. 83). "Eniten helvetin tulesta puhuu Jeesus, tosin ei Johanneksen evankeliumissa vaan niin sanotuissa synoptisissa evankeliumeissa (Matteus, Markus ja Luukas)."Etäännyttävästi näistä lausumista ei syytetä kuitenkaan itse Jeesusta, vaan sanat pannaan" kunkin evankelistan piikkiin (s. 83). Kuula tarttuu siihenkin, että kun varoitetaan ikuisesta tulesta, tämä voitaisiin käsittää niin, että vain tuli on ikuinen, mutta ei ihmisen kärsimys. Matteus kohdentaa sanan "ikuinen" kuitenkin myös itse rangaistukseen (s. 84. Matt 25:41, 46)."Matteuksella on lopulta vain yksi jae, jossa selvästi sanotaan, että itse rangaistus on ikuinen (Matt. 25:46)"). Jeesus sanoo tuossa kohdassa: "Ja nämä menevät pois iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään."

Jälleen Kuula kiertelee päivänselvistä ilmauksista huolimatta: "…tulkinta muuttuu hyvin toisenlaiseksi, jos sanaa aioonios käytetään pitkäkestoisen mutta ei välttämättä (!) päättymättömään ajanjaksoon viittaavassa merkityksessä". Kuitenkin Kuula edellä sanoo että sana aioonios tarkoittaa juuri iankaikkista ja ikuista: "Näiden jakeiden tulkinta riippuu siitä, miten ikuista ja iankaikkista tarkoittava sana aioonios ymmärretään tässä yhteydessä" (s. 84, allev. SM). Kun vain tuli on ikuinen, se voidaan tulkita ikuiseksi, mutta kun samaa sanaa käytetään rangaistuksesta, se ei tarkoitakaan enää ikuinen? Seuraavaa jaksoa voidaan pitää oikeana selittelyn mestarinäytteenä: "’Iankaikkinen’ voidaan tällöin tulkita tulen alkuperään ja luonteeseen viittaavaksi laatusanaksi. ’Iankaikkinen’ tarkoittaa tällöin jotain, joka ei ole tästä maailmasta vaan Jumalasta. Ikuisesta rangaistuksesta puhuvat tekstinkohdat painottavat näin rangaistuksen lopullisuutta ja jumalallista alkuperää ottamatta kantaa siihen, kuinka kauan yksittäisen kadotetun piina kestää." (Kuula, s. 84-85)

Siis Kuula pyytää etsiä sanalle "ikuinen" jonka synonyymi tunnetusti on päättymätön, myös merkityksen "pitkäkestoinen, mutta päättyvä". Kun Raamattu siis sanoo: "päättymätön", Kuula tulkitsee sen "päättyväiseksi"! Tällä metodilla mikä hyvänsä saadaan tarkoittamaan mitä hyvänsä. Jos tuli tai pimeys jossain kohdassa on ikuinen, Kuula vetää siitä johtopäätöksen, että ihminen itse ei ole tässä tulessa tai pimeydessä ikuisesti. Kun sitten itse rangaistuskin on ikuinen, Kuula päättää, että ikuinen ei tarkoitakaan ikuinen! Samoin Kuula kääntää apostolit Pietarin ja Johanneksen sekä Juudaan Jeesusta vastaan, opettamaan tyhjiin raukeamista.

Miksi Raamattu muuten käyttäisi ylipäätään sanaa "ikuinen" puhuessaan jostain päättyvästä? Onhan olemassa päättyväisiä joskin pitkiä ajanjaksoja kuvaavia termejä! Ja onhan olemassa ilmauksia, joilla voidaan puhua jumalallisesta alkuperästä, rangaistuksen lopullisuudesta jne. viittaamatta rangaistuksen ja kärsimysten ikuiseen jatkumiseen. Paavali samastaa kärsimykset ja rangaistuksen sanomalla, että Jumala kostaa ahdistuksella niille, jotka kristittyjä ahdistivat.

Toisaalta Kuula joutuu lopulta itsekin myöntämään, että Uudessa testamentissa sittenkin on selviä kohtia, jotka puhuvat helvetistä ikuisten kärsimysten paikkana: "Selviä viittauksia syntisten ikuiseen kärsimykseen ei lopulta ole kuin kourallinen." Siispä niitä on jopa ainakin kourallinen, kun henkilö, joka koettaa tulkita kaikki kohdat pois, joutuu sen sinne itse jättämään. Kiitämme tästä eksegeettisestä tuesta: Meillehän riittäisi yksikin selvä kohta, koska uskomme, että jokainen Raamatun sana on erehtymätöntä Jumalan sanaa! Voinemme päätellä, että Kuulakin myöntää Raamatun opettavan helvettioppia.

Osaltaan Kuula itse aiheuttaa tulkinnoillaan ne "ristiriidat", joita hän sitten päivittelee: "Nykyisessä teologiassa on erikoinen vastakkainasettelu kristinuskon kahden "perustajan", Jeesuksen ja Paavalin välillä. Jeesus (eikö sittenkään siis vain Matteus, Markus tai Luukas…? ks. edellä) puhui kadotettujen ikuisesta piinasta ja Paavali heidän täydellisestä tuhoutumisestaan." (s. 90) Mutta nämähän eivät Kuulankaan mielestä ole keskenään ehdottomasti ristiriidassa. ("Tuho ei välttämättä tarkoita tyhjiin raukeamista") Jos kerran tuho ei tarkoita tyhjiin raukeamista Paavalin teksteissä, se ei siis ole ehdottomassa ristiriidassa myöskään Jeesuksen (ja muiden Kuulan myöntämien, sen "kourallisen") selvien raamatunkohtien valossa jotka puhuvat ikuisesta piinasta. Kuulan jäljiltä Raamattu esiintyy ristiriitaisena, ja siten sen auktoritatiivisuus kärsii. Tämä ei kuitenkaan ole Kuulan itsensäkään mukaan välttämätön johtopäätös. Miksemme siis voisi ajatella, että Paavali on kyllä samaa mieltä Jeesuksen kanssa kaikista asioista, mutta hänen julistuksensa painottuu hieman toisin? Tähänhän voidaan esittää monia hyviä syitä, esimerkiksi se, että Jeesus joutui vielä paljon puhumaan valmistelevaa lain saarnaa, vaikka puhuikin ennakoivasti armosta ja ristinkuolemansa merkityksestä sovituksena. Paavali taas sai viimeistellä armonopin yksityiskohtaiselle tasolle. Kaiken kaikkiaan, Paavalihan oli entinen tiukka fariseus, joka sitten löysi armon Jeesuksen sovitustekoon uskomalla. Kun helvetti on lakisaarnaa, Paavali esittää armonoppia, johon laki ajaa. Jeesuksen ristinkuoleman jälkeen oli helpompaa julistaa täydellistä armonoppia, kun voitiin viitata ristinkuoleman ja ylösnousemuksen tosiasiaan sovituksena. Painotusero on aivan ymmärrettävä tästä näkökulmasta. Tähän tarjoaa raamatullisen oikeutuksen myös Jeesuksen oma lausuma siitä, että hän ei opettaisi kaikkea kristinuskon totuutta, vaan Pyhä Henki johtaisi apostolit kaikkeen totuuteen Kristuksen kuoleman ja ylösnousemisen jälkeen:

"Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa. Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa. Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille." (Joh. 16:12-14)

Jeesus itse edellyttää tietyn eron oman maanpäällisen suullisen opetuksensa ja myöhemmän, apostolien kautta julistettavan opetuksen, välillä. Kyse ei ole ristiriidasta, vaan Jeesuksen opetuksen täydentämisestä (Jeesus sanoo jopa, että hänellä olisi vielä paljon tällaista täydennysopetusta!). Kuten näkyy, myös tämä Jeesuksen ennustama lisäopetus on alkujaan Jeesukselta, joka Pyhän Hengen kautta sen apostoleille olisi julistava. Paavali taas voidaan osoittaa apostolisen opin luotettavaksi välittäjäksi, sillä itse pääapostoli, Pietari, todistaa että Paavalin kaikki kirjeet ovat Jumalan sanaa: "…niin kuin hän (Paavali) tekee kaikissa kirjeissään, kun hän niissä puhuu näistä asioista, vaikka niissä tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, jota tietämättömät ja vakaantumattomat vääntävät kieroon niin kuin muitakin kirjoituksia, omaksi kadotuksekseen." (2. Piet. 3:16)

Paavalin kirjeet ovat siis Kirjoituksia, Jumalan sanaa. Paavalihan oli itsensä Kristuksen valitsema Jumalan "valittu ase", jonka Jeesus lähetti julistamaan sanaa kuningasten ja ihmisten edessä. Paavali esitti myös oppinsa "yksityiskohtaisesti" Pietarille ja Jaakobille. Oppi ilmeisesti kelpasi kaikkine detaljeineen (yksityiskohtineen), koskapa nämä löivät kättä yhteisen työn merkiksi Paavalin kanssa. Päätettiin, että Jumala oli antanut saman evankeliumin julistuksen vastuun pakanoiden keskuudessa Paavalille, mikä juutalaisten keskuudessa oli annettu Pietarille. Kuulan ilmaus siitä, että Paavali olisi jonkinlainen kristinuskon toinen "perustaja" (s. 90) Jeesuksen lisäksi, leijailee siis täysin irrallaan Raamatun maailmasta. Kun Kuulalle eivät kelpaa yksinkertaiset Raamatun sanat, hän menettää sen ainoan luotettavan tiedollisen tuen, joka meillä on näiden tapahtumien historian rekonstruoimiseksi. Niinpä häneltä jäävät huomaamatta ne raamatunkohdat, joiden avulla maallistuneen eksegetiikan luomat "ristiriidat" voidaan helposti selvittää ja luoda looginen kokonaisuus itse tekstin perusteella.

Antakaamme Raamatun puhua kokonaisuutena – se, mikä jää vähemmälle huomiolle yhdessä evankeliumissa tai kirjeessä, tulee runsaammin esille toisissa. Näin voimme koota kristinuskon kokonaisopin ikään kuin palapelinä eri kirjoittajia vertailemalla. Opetuksessahan on hyväkin jaotella asioita osakokonaisuuksiksi, jolloin keskitytään vuoronperään kokonaisopin eri osa-alueisiin. Tämä on "välitavoitteiden menetelmää", missä kerralla opittava asiakokonaisuus ei nouse liian laajaksi, ja se voidaan siksi helpommin omaksua.

Raamatullahan on lopulta vain yksi kirjoittaja, Jumala, joka ei ole itsensä kanssa ristiriidassa. Minkä välttämättömyyden perusteella siis Raamatun selkeää oppia pitäisi näin väännellä, kuten Kuula tekee? Mikään kieliopillinen syy ei pakota meitä hylkäämään Jeesuksen omia sanoja, jotka opettavat helvettiä. Ja tätä eivät siis opeta vain synoptikot vaan myös apostoli Johannes ilmestyksessään, mitä kirkkaimmin ja yksityiskohtaisimmin – kuten Kuula itsekin joutuu myöntämään. Evankeliumissaankin Johannes puhuu luopioista oksina, "jotka palavat", mikä ei ole ristiriidassa Ilmestyskirjan kanssa. Se, että Raamattu ei koko ajan hakkaavasti toista tätä asiaa, johtuu ehkä hienotunteisuudesta. Kadotus on niin voimakas oppi, että teksti muuttuisi sietämättömäksi lukea, jos siitä koko ajan puhuttaisiin yksityiskohtaisesti. Tämä voi selittää Paavalin vähäisen puheen helvetistä. Hänhän juuri itse sanoo: "Olkoon puheenne aina suloista, suolalla höystettyä, ja tietäkää, kuinka teidän tulee itse kullekin vastata." (Kol. 4:6) Jeesuskin varoittaa siitä, että Jumalan seurakunta voi käydä suolattomaksi: "Suola on hyvä; mutta jos suola käy suolattomaksi, millä te sen maustatte? Olkoon teillä suola itsessänne, ja pitäkää keskenänne rauha." (Mark. 9:50) "Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi." (Matt. 5:13)

Laki on se suola, ja lain terä on helvettioppi. Helvettiopista luopuvat opettajat saavat nähdä, että Jeesus ei turhaan sanonut, että ihmiset alkavat halveksia sellaista "kristillistä" julistusta, josta lain terä on katkaistu. Kun "suola näin käy suolattomaksi", ihmiset huomaavat, että Jumala ei ole millään muotoa pelottava tai kunnioituksen arvoinen, joten kirkkoakaan ei enää tarvita. He alkavat halveksia tällaisia kristillisiä opettajia ja lopulta tallaavat heidät jalkoihinsa - "kävelevät yli". Paljastuuhan kirkko aiemmin varmana opettamastaan asiasta luopuessaan myös sanansa pettäjäksi, ja sellaistahan ei tarvitsekaan kunnioittaa! Puheen tulee kyllä olla suloista ja suolaa vain höysteeksi, jotta ruoka ei käy niin väkeväksi, että kukaan ei voi sitä niellä. Nämä suloisesta puheesta ja suolasta puhuvat kohdat selittävät mielestäni täysin Paavalin opetuksen evankeliumipainotteisuuden ja helvettiviittausten harvalukuisuuden. Suolan tulkitseminen laiksi on mielestäni erittäin osuvaa ja sopii helvettiopin ominaisuuksiin ja suolan luonteeseen vähäisenä määränä käytettävänä muun ruoan mausteena. Sen julistuksessahan, kuten kaikki ymmärtävät, on tosiaan syytä toimia silkkihansikkain, liikoja maalailematta. Sama suola sopivasti käytettynä tekee ruuasta maukasta, liiallisena mahdotonta syödä.

Vaikka Paavali siis puhuu helvetistä ehkä "vähemmän palstamillimetriä kohden" kuin Jeesus, oppi tulee kyllä esille siellä täällä. Hän kirjoittaa: "Koskapa Jumala katsoo oikeaksi kostaa ahdistuksella niille, jotka teitä ahdistavat, ja antaa teille, joita ahdistetaan, levon yhdessä meidän kanssamme, kun Herra Jeesus ilmestyy taivaasta voimansa enkelien kanssa tulen liekissä ja kostaa niille, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä ole kuuliaisia meidän Herramme Jeesuksen evankeliumille. Heitä kohtaa silloin rangaistukseksi iankaikkinen kadotus Herran kasvoista ja hänen voimansa kirkkaudesta". (2. Tess. 1:6-9)

Edellä Paavalilla on kootusti kaikki keskeiset perinteiseen helvettioppiin liitetyt määreet – Jumalan kosto, tulen liekki, ihmisen henkilökohtaisesti kokema rangaistuskärsimys ahdistuksena, rangaistuksen iankaikkinen kesto kadotuksena pois Herran kasvoista – yhteen lauseeseen koottuna. Mikään ei pakota käsittämään sanaa "kadotus" tässä tyhjiin raukeamisena. Kuulan väitteet siellä täällä, joilla hän koettaa sanoa, että käytetty sana "iankaikkinen" ei kohdistuisi itse ihmisen rangaistukseen – esimerkiksi ikuisen tulen tai pimeyden tapauksessa – vaan vain rangaistuksen välineisiin, jättää ongelmia. Mihin tarvitaan ikuisia rangaistuksen välineitä, jos rangaistavat ovat jo tyhjiin rauenneet? Toisaalta muissa kohdissa sitten puhutaan ja kohdennetaan sana "ikuinen" juuri rangaistukseen, ei vain rangaistuksen välineisiin. Mitään ylipääsemätöntä ristiriitaa ei myöskään ole rangaistuksen luonteella "pimeytenä" tai "liekkinä". Asiaa on koetettu ratkaista myös toisin kuin Kuula tekee. Joka tahtoo nähdä tässä vertauskuvallisuutta, nähköön minun puolestani. Minkään miellyttävän asian vertauskuvina ei voida nähdä tulta tai pimeyttä, etenkään niistä puhuvissa asiayhteyksissään. Toisaalta puhutaan selvästi tuskasta, ahdistuksesta ja näiden ruumiillisesta ilmenemisestä, hammasten kiristelystä ja itkusta. Yksi tulkinta, joka tekee oikeutta kaikille eri ilmauksille, on ajatella, että kadotus "pimeytenä" on kyllä vertausta (juhlahuoneiston ulkopuolella on luontevaa olettaa olevan pimeys vertauksen asiayhteydessä), mutta liekkinä suorasanaista opetusta.

Paavalin opetuksessa ei toisaalta ole mitään, mikä ehdottomasti puhuisi perinteistä helvettiopetusta vastaan tai olisi sen kanssa ristiriidassa. Nykyisinkin voi olla vaikea törmätä helvettioppiin julistuksessa, vaikka siihen uskotaankin. Tässä on varmaan jo menty liiankin pitkälle. Ehkä motiivina on se, että tämä on sielunhoidollista, ja ajatellaan riittävän, kun tiedetään että helvetti on omassa, ja siihen varaudutaan uskomalla evankeliumi. Onhan myös hyvä etsiä sopivaa hetkeä jollekin vaikean asian esittämiselle, jottei aiheuteta liikaa kärsimyksiä. Ehkäpä sama ajatus on ollut myös Raamatun kirjoittajilla? Helvettioppi on kuitenkin edelleen kuultavana myös jumalanpalveluksissa. Olen kuullut monia saarnoja, joissa edelleen kaikuvat klassisen helvettiopin sydänäänet. Samoin virsissä ja raamatunteksteissä asia tulee kyllä vastaan jokaisella ahkeralla kirkossakävijällä.

Kuula koettaa tulkita Raamatun selvät viittaukset rangaistuksen iankaikkisuuteen väittämällä, että kirjoittaja noissa kohdissa tarkoittaa hyvin pitkää ajanjaksoa, joka kuitenkin päättyisi joskus. Tämä selitys on täysin vailla tekstiyhteydestä saatavaa tukea. Kun teksti sanoo: "ikuinen", Kuula väittää sen päinvastoin tarkoittavan jotain, jolla on loppu. Raamatussa ei kuitenkaan kertaakaan puhuta tuomittavien ihmisten rangaistuksen jälkeen tapahtuvasta taivaaseen ottamisesta. Toiset menevät iankaikkiseen rangaistukseen, toiset iankaikkiseen iloon, ja tähän asia jätetään kaikkialla. Olisihan toki edes kerran sanottava, että rangaistusta seuraa sama iankaikkinen ilo kaikille, jos tätä tarkoitettaisiin.

Kuulan tulkinta erottaakin helvettiopin kohdalla sen, mitä Raamatussa sanotaan siitä, mitä siellä tarkoitetaan. Häneltä jää huomiotta se itsestään selvästi lankeava vaihtoehto, että Raamattu ehkä tarkoittaa juuri samaa, kuin mitä se sanookin. Jumalahan moittii ihmisissäkin sitä, että sanotaan toista ja tarkoitetaan toista. Mistä sitä paitsi voisimme tietää kirjoittajan tarkoituksen, jos se ei ole sama, kuin itse kirjoituksen sisältö? Meiltä puuttuvat kaikki keinot selvittää kirjoittajien tarkoituksia, olemme yksin sen varassa, mitä he ovat suvainneet itse sanoa. Kuulan tavalla Raamattu nousee eri kohdissaan itseään vastaan, ja saamme hajanaisen ja ristiriitaisen opuksen. Aivan helposti eri kohdat on sovitettavissa yhteen niin, että Raamattu esiintyy yksiselitteisenä teoksena. Yksiselitteinen teos on luonnollisesti paljon arvovaltaisempi ja luotettavampi kuin hajanainen, epävarma ja itseään vastaan sotiva laitos. Jeesushan sanoikin: "Jokainen valtakunta, joka riitautuu itsensä kanssa, joutuu autioksi, ja talo kaatuu talon päälle." (Luuk. 11:17) Jeesus ei varmaankaan tarkoittanut Raamattua, Jumalan tahdon arvovaltaisinta ilmaisijaa, johon hän useita kertoja viittasi horjumattoman luotettavana lähteenään? Jeesushan lausuu: "Raamattu ei voi raueta tyhjiin." (Joh. 10:35)

Helvetin historia -teos osoittaa mielestäni, että ammattimainen tutkija ja kokenut kirjoittaja voi olla sokea asioille, jotka ovat monille maallikkolukijoille ilmeisiä. Kuula väittää, että VT:ssä ei opeteta lainkaan kuoleman jälkeistä elämää tai ikuista tuomiota. Näimme, että tämä ei pidä paikkaansa (Daniel, Jesaja). Samoin hän väittää että UT:ssa olisi jonkinlainen ristiriita asiassa, niin että Paavali opettaisi tyhjiin raukeamista, ja Jeesus helvettiä muualla paitsi Johanneksen evankeliumissa. Ilmestyskirja ja synoptiset evankeliumit opettavat kuitenkin Kuulankin mukaan selkeästi perinteiseen käsitykseen sopivaa helvettioppia. Erilaiset ilmaukset Kristuksen kieltävien ihmisten kuolemanjälkeisestä kohtalosta on helppo sovittaa yhteen niin, että mitään niistä ei aseteta kyseenalaiseksi. Kun aukkokohdat täytetään toisista kohdista otetuilla lausumilla, saadaan ristiriidaton kokonaisuus. Näin voidaan tekstille oikeutta tehden yksikäsitteisesti konstruoida Raamatun oppi viimeisestä tuomiosta ja siellä jaettavasta palkkiosta ja rangaistuksesta.

Oppi on siis – Kuulankin mukaan – sellaisenaan olemassa sekä UT:ssa että VT:ssa. Lisäksi se sopii yhteen sen tosiseikan kanssa, että paratiisissa oli jo iankaikkisen elämän puu, minkä valossa ihmisille ominainen maallinen kuolema näyttäisi alkuperäiseen suunnitelmaan nähden vajaalta olotilalta. Ikuisen elämän toivo voidaan siis jo Raamatun alkulukujen valossa perustaa siihen, että synnin luoman tilanteen vuoksi on olemassa selvä tilaus Jumalan suorittamalle korjausliikkeelle. Vertaa Jes. 9:1: "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus." Tähän tuodaan jo syntiinlankeemuskertomuksessa lohtua viittaamalla tulevaan "vaimon siemeneen", joka polkee rikki käärmeen pään. On luonnollista ajatella, että tällöin myös kuoleman tosiasia väistyisi.

Kuula käyttää vertauskuvia opetuksensa havainnollistamiseen. Lutherin tuntevana miehenä Kuula on ehkä myös törmännyt tämän mainintaan siitä, miten "kansan saa pauloihinsa vertauksilla". Vertaukset tekevät tekstistä miellyttävää ja helpottavat asioiden selostuksen ymmärtämistä, mikä itsessään on tietysti plussaa. Toisaalta on syytä pitää mielessä, että vertauskuva ei ole todiste. Helvettioppia verrataan teoksessa esim. jäävuoren huippuihin, joiden alaosa on näkymättömissä. Tällä viitataan siihen, että ehkä alaosaa ei olekaan. Samoin Kuula puhuu siitä, miten "myöhempi teologianhistoria on ottanut maininnan ’iankaikkisesta rangaistuksesta’ eräänlaiseksi linssiksi, jonka läpi on luettu kaikki muut kohdat niin Matteuksella kuin muillakin evankelistoilla". Kuulan esipuheessa elämä muodostuu kuolemanjälkeiseen verrattuna vain "alkusoitoksi, kosmisen rock and roll -biisin yy kaa koo -huudoksi" (s. 11). "(Kristinuskon mukaan) ihmiskunnan historiakäsitys on Y-kirjaimen muotoinen. Kannan ensimmäinen piste on luomishetki, ja haarakohdasta taivas ja helvetti…" (s. 12).

Kaiken kaikkiaan Kuulan kirja tarjoaa lohdutusta, joka perustuu sille, että Raamattu ei pidä paikkaansa. Kuulan "evankeliumi" on sitä, että Jumala ei rankaisekaan tai lieventää rangaistuksen. Toinen mahdollisuus olisi etsiä sellaista lohtua, joka tekee oikeutta kaikille Raamatun kohdille, sekä tuomiolle että armolle. Sinne tänne ripottelemillaan pikkuhuomautuksilla Kuula tulee sivumennen roiskineeksi rapaa Raamatun luotettavuuden päälle: "Erään Jesajan kirjaan tehdyn lisäyksen mukaan (Jes. 26:19) vain kuolleet israelilaiset palaavat kerran tähän elämään (s. 62)"…"Lyhyt Juudaksen kirje on kopioitu Toisesta Pietarin kirjeestä" (s. 82)…"Nykyisessä teologiassa on erikoinen vastakkainasettelu kristinuskon kahden perustajan, Jeesuksen ja Paavalin välillä…" (s. 90)…"Luukas antaa Jeesuksen kertoa…" …" Danielinkirja on kirjoitettu 160 -luvulla". Monista näistä väittämistä käydään edelleen kiistaa eksegeettien välillä, mutta Kuula ei tuo kiistoja esille vaan kertoo asiat jo selvitettyinä tapauksina. Raamattukeskustelusta tietämätön lukija tässä helposti "nyypertyy" Kuulan ylivarmuuden uhrina.

Kuula väittää, että Uudessa Testamentissa on monenlaisia käsityksiä helvetistä. Kaikki voidaan kuitenkin vaivattomasti selittää yhden ristiriidattoman näkemyksen puitteissa, kun selvät kohdat pannaan selittämään vaikeammin ymmärrettäviä. Paavali ei voinut VT:n tuntijana jättää huomiotta Danielin kirjaa, johon myös apostoli Johannes viittaa useita kertoja Ilmestyskirjassaan. Danielin kirja puolestaan opettaa Kuulankin mukaan iankaikkista kadotusta ja taivasta. Apostolien teot huomauttavat, että Paavali tunnusti fariseusten opin kadotuksen luonteesta, siis että on oleva viimeinen tuomio, vanhurskasten ja väärien. Kuula itsekin myöntää, että fariseukset tunnetusti uskoivat helvettiin. Mutta silti Kuula väittää Paavalin opettavan (kadotettujen kohdalla) tyhjiinraukeamisoppia!

Erikoinen on Kuulan väite siitä, että apostoli Johannes olisi ollut tyhjiinraukeamisopin kannattaja (s. 79). Johanneksen evankeliumihan mainitsee viimeisen tuomion ja sekä vanhurskasten että väärien ylösnousemuksen: "Ja hän on antanut hänelle vallan tuomita, koska hän on Ihmisen Poika. Älkää ihmetelkö tätä, sillä hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen." (Joh. 5:27-29)

Kuulalta jää huomiota se tosiasia, että sama Johannes ilmestyksessään opettaa kaikkein selvimmin helvettiä. Tähän sopivat myös Johanneksen evankeliumin vertaukset palavista oksista: "Jos joku ei pysy minussa, niin hänet heitetään pois niin kuin oksa, ja hän kuivettuu; ja ne kootaan yhteen ja heitetään tuleen, ja ne palavat." (Joh. 15:6) Ne eivät ole ristiriidassa Ilmestyskirjan eivätkä Matteuksen ja muiden synoptikkojen selkeiden helvettinäkemysten kanssa.

Kuula on ristiriitainen. Hämmentävästi hän toisaalta myöntää että VT:ssä on kohtia, joissa helvettioppi on sellaisenaan nähtävillä, toisaalta viljelee ehdottomia lausumia, joissa kyseisen opin olemassaolo VT:ssa kokonaan torjutaan. Muistakaamme, että jo varmanoloisesti lausuttu väittämä oppineen suusta on vaikuttava. Kun "Helvetin historia" hakkaavasti toistaa helvettiopin nihiloivia kommentteja sekä ennen että jälkeen siitä puhuvien Raamatun kohtien, jäävät nämä Kuulan kannanotot helpommin lukijan mieleen kuin poisselittävästi esitetyt Raamatun väittämät. Kuula asettaa näissä itsensä huonoksi esimerkiksi siitä, miten asiantuntija suhtautuu po. tekstin kohtiin. Lukija, jossa usein vallitsee toive helvetin olemassaoloa vastaan, suostuu kiitollisena tällaiseen teologisen oppineisuuden auktoriteetin vahvistamaan varjoevankeliumiin.

Yksi ongelma Kuulan kirjan äärellä nousee siitä tosiasiasta, että ajatus helvetistä on meille kaikille psykologisesti raskas. Kuulan kirja on vaarallinen siinä, että se tarjoaa ikään kuin vapautuksen painavasta taakasta. Vaikka Kuulan perustelut ovat puutteellisia, on suuri houkutus antautua väitteiden vietäväksi luvassa olevan psykologisen helpotuksen vuoksi. Kuulan puolivillaisen peittelyn sijaan on kuitenkin tuotava se lohdutus minkä itse Raamattu tarjoaa tässä ongelmassa. Helvettiä pelkäävälle on julistettava ilosanomaa: "Ei ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Jeesuksessa Kristuksessa ovat." Laki on vain "kasvattaja Kristukseen, että me uskosta vanhurskaiksi tulisimme". Helvettiä ei siis koko ajan tarvitse ajatella ja sillä itseään pelotella. Vaikka tulta on opittava varomaan, ei silti tarvitse joutua suunniltaan joka kerta, kun tikku raapaistaan. Jos helvettioppi on vaikea, on kysyttävä: "onko se totta". Mikäli on, on sitä myös opetettava, ja siihen uskottava. Totuusarvo taas on testattava Raamatun lahjomattoman puolueettomalla lukemisella. Kaikki kohdat on otettava huomioon, ja tehtävä johtopäätös puhtaasti tekstin itsensä, ei omien toiveiden tai mieltymysten mukaan. Olen vakuuttunut, että tällöin jokaisen on pakko myöntää Raamatun opettavan helvettioppia kristinuskon perinteisessä muodossa.

Jos oppi taas vaivaa oikeudenmukaisuutta koskevana yleisenä ongelmana, on perusteltava sitä, että helvetti on täysin oikeudenmukainen. Helvetissä synti ja rangaistus ovat täydessä tasapainossa, sillä perisynnin turmelema, täysin rakkaudeton ihminen soisi rajattomasti pahaa toiselle ja siten ansaitsee itse saman kohtalon. Näin ollen helvetti ei ole kristitylle sittenkään varsinaisesti ongelma. Se on pikemminkin ratkaisu maailmassa vallitsevaan kauhistavaan pahan ongelmaan. Tämä oppi on kyllä toisaalta psykologisesti raskas, ennen kuin ihminen on oivaltanut armon Jeesuksessa Kristuksessa, ja joinakin kristitynkin epäilyksen aikoina. Mutta kuten C. S. Lewis huomauttaa, mikään kunniallinen reitti ei johda tosiasiasta "tämä on raskasta" johtopäätökseen "tämä on erehdystä". Joka tapauksessa on muistettava, että helvettioppi on helpompi kestää kuin itse helvetti. Helvettiopin oikea nujertaja ei ole Raamattua sumeasti tulkitseva ja ristiriitaisuuksiin ajautuva eksegeetti, vaan Jeesus Kristus, tuo Lutherin "helvetinsyöjäksikin" nimittämä uskomme kohde.

Lohdutuksemme ei saa perustua sille, että Raamattu ei pidäkään paikkaansa, vaan sille, että se pitää, ja sisältää myös todellisen ja lopullisesti tyydyttävän vapautuksen helvettiopin ongelmasta.