KARISMAATIKOSTA LUTERILAISEKSI

Nuoruuden aika on usein etsimisen ja hakemisen aikaa, riippumatta siitä, onko ihminen kristitty tai ei. Juurettomuus, joka luonnehtii nykyajan kulttuuria, johtaa siihen, että monet erityisesti nuoruusvuosina yrittävät löytää jotain, joka voi antaa elämälle sisällön ja merkityksen. Tämän etsimisen tuntomerkkinä on usein se, että kaikki "perinteiset" vastaukset ja ratkaisut ovat epäajankohtaisia. "Vakiintuneella" (etabloituneella) ei ole mitään voimaa saada otetta tai kiehtoa. Se tuoksahtaa ikävystyttävältä ja riittämättömältä. Sen tähden huomataan, että liikkeillä, jotka toimivat vaihtoehtoina vakiintuneille, on suuri vetovoima, ei vähiten siksi, että ne voivat antaa kokemuksen jostain autenttisesta, jostain elävästä ja aidosta.

Näin on usein myös kristinuskon alueella. Monilla nuorilla on syvä uudistuksen kaipaus kristillisessä elämässä, kaipaus, joka seuraa voimakkaasta tarpeesta voida elää kokonaista, kokosydämistä kristillistä elämää. Sen tähden halutaan sitoutua voimakkaasti ja palavasti uskon elämään, mikä ilmenee kaipauksena kokonaiseen ja täyteen antautumiseen.

Omalta osaltani minulla oli juuri näin ratkaisevina nuoruusvuosinani. Juuri tuona aikakautena 1970-luvun alussa kohtasin kaksi liikettä, jotka tekivät mahdolliseksi tämän kaipauksen saada purkautua. Ensimmäinen oli "Jeesus-liike", joka tuli Norjaan 1971. Kävin tuolloin kristillistä kansankorkeakoulua ja olin ensimmäisten joukossa Pohjolassa, jotka kohtasivat Kaliforniasta tulleet "Jeesus-ihmiset". Se, mikä teki meihin vaikutuksen, oli se valtava uskoninnostus, jota he osoittivat. Meistä tuntui siltä, että tässä me kohtasimme alkukristillisyyden ylösnousseessa muodossa: tämä oli varsinainen ja alkuperäinen kristinusko. Ja se teki meihin voimakkaan vaikutuksen. Me heittäydyimme siihen ja meidät vedettiin mukaan innostuksen aaltoon meidän kokiessamme, että tässä, tässä on varsinainen ja todellinen kristinusko, jota lähellä kirkko, traditiot ja establishmentti ylipäänsä ei ollut. Meidät vedettiin yhteyteen voimakkaan sisäisen elämän kanssa rukouksessa ja Raamatun tutkimisessa, ei vähiten pitäen silmällä sitä, mikä oli varsinainen päämäärä: evankeliointi.

Meidän tuli voittaa maailma, meidän tuli voittaa nuoret, jotka olivat joutuneet pois Jumalan luota. Ja oli hyvin kiire: Sillä Jeesus tulee pian takaisin! Tähän valtavaan innostukseen oli yhdistynyt Jeesuksen pikaisen takaisintulemisen voimakas odotus. Se oli mukana ja antoi jyrkkyyttä ja päättäväisyyttä yritykselle. Koko elämä oli vihittävä Jeesukselle, etteivät niin monet joutuisi kadotukseen.

Yhdessä Jeesus-liikkeen kanssa kohtasin myös toisen virtauksen, joka tuli Norjaan suunnilleen samaan aikaan, karismaattisen liikkeen. Se muoto, jossa kohtasin sen, oli "Täyden Evankeliumin Liikemiesten Kansainvälisen Veljesliiton Keskusliiton" (Full Gospel Business Men’s Fellowship International, FGBMFI, välityksellä. Tämä tuli Bergeniin pari vuotta ennen Jeesus-liikettä, ja kohtasin sen jo tuolloin ja tulin "henkikastetuksi". Kun myöhemmin kohtasin Jeesus-liikkeen, sulautuivat nämä kaksi virtausta yhteen, koska Jeesus-liike oli myös tietoisesti karismaattinen elämässään ja ilmenemismuodoissaan. Koko asian ydin oli, että tavallinen "lattea" kristillinen elämä ei ollut riittävä. Me tarvitsimme enemmän voimaa, enemmän vihkiytymistä kokosydämiseen Jumalan palvelemiseen tavoittaaksemme kaikki ne, jotka eivät tunteneet evankeliumia. Kohtaamamme karismaattisen liikkeen nimi oli myös ohjelmallinen: "Täyden evankeliumin…" Rivien välistä tällä sanotaan, että perinteiset kirkot ja järjestöt eivät ole löytäneet täyttä ja kokonaista evankeliumia. Sen tähden oli myös tärkeä iskusana tässä yhteydessä "Jumalalla on enemmän annettavana". On olemassa enemmän voimaa, syvempi elämä, rikkaampi kristillisyys ja on mahdollista tulla enemmän Hengen täyttämäksi. Nämä liikkeet tarjosivat juuri sitä. Niillä oli itseymmärrys, ja tämä karismaattisella liikkeellä on yhä vielä, esimerkiksi OAS:lla (OAS-liike perustettiin 1983 Ruotsissa, suom. huom.), joka sisälsi sen, että tultiin uudistamaan Jumalan kansa kaikissa leireissä. Ja jos suhtautuu kriittisesti karismaattisuuteen, saa usein kuulla "olevansa uudistusta vastaan" ja sen tähden Jumalan Henkeä vastaan.

Allekirjoittanut meni kokosydämisesti ja suurella innostuksella sisälle tähän. Meitä oli ryhmä ystäviä, jotka matkustimme ympäriinsä ja evankelioimme, ja me toivoimme todella elävämme Jeesukselle, tulevamme Jeesuksen käyttämiksi ja saavamme tehdä jotakin Jeesuksen hyväksi.

Mutta sitten minulle kävi kuten monille, jotka yrittävät elää sellaista elämää: poltin kynttilän molemmista päistä ja lopulta mitään ei ollut jäljellä. Minä olin loppuun palanut, ja kaikesta minun hienosta kristillisyydestäni oli valtavan vähän jäljellä. Ne tulokset, joita kaikesta työstä näytti syntyneen, valuivat hiekkaan. Jumalalta pyytämääni voimaa ei tullut. Ilo ja innostus, joka oli ollut niin vahva, katosi. Sen sijaan olin hyvin tyhjä ja uupunut.

Jos en tänä pimeänä aikana olisi kohdannut todellista evankeliumia, epäilen, olisinko kristitty tänä päivänä. Apu tuli vanhan lähetyssaarnaajan, Nils Skjælaaenin, välityksellä, joka kahden Etelä-Amerikan työkauden jälkeen oli palannut takaisin Norjaan ja toimi nyt kiertävänä julistajana täällä. Jos kokoan yhteen sanoman, jolla hän kohtasi minut ensimmäisessä tapaamisessamme, se kuului seuraavasti: "Jumalalla ei ole käyttöä millekään sinun palveluillesi. Jumala ei ylipäänsä tarvitse sinun panostasi. Raamattu sanoo: Jos sinä vaikenet, kivet huutavat. Voit vain pysähtyä." Tämä voi kyllä tuntua elämäni musertavalta tuomitsemiselta: Jumalalla ei ole käyttöä sinulle! Mutta minulle näistä sanoista tuli todellinen evankeliumi. Minulla olisi lupa vapautua. Vapautua juoksemasta, vapautua pyrkimästä. Vapautua työskentelemästä siinä uskossa, että Jumala ja Hänen valtakuntansa oli riippuvainen minusta ja minun panoksestani. Lähdin sieltä vapaana ihmisenä.

Tästä tuli alku ystävyydelle, joka kesti aina hänen kuolemaansa saakka 1990. Säännöllisten tapaamisten ja keskustelun välityksellä Skjælaaen avasi evankeliumin, jonka suurena pääsisältönä oli tämä: Ei se, mitä minä voin tehdä Jumalalle, vaan se, mitä Hän on tehnyt minulle Kristuksessa. Hän käytti Jumalan sanan miekkaa niin, että se kristillisyys, jonka kuvittelin itselläni olevan, riisuttiin säälimättä minulta pois. Mutta ihmeellistä kyllä, tämä poisriisuminen tuli kuitenkin koetuksi armona, vapautuksena, helpotuksena. Ajatella, että minun tuli vapautua elämästä kristillistä elämää, joka teki Jumalan riippuvaiseksi minun panoksestani ja suorituksestani. Skjælaaen saattoi sanoa sen näin: "Kristinusko ei ole suorittamista, vaan nauttimista" (norjaksi: Kristendom består ikke i å yte, men å nyte) – Kristuksen armon nauttimista. Tämä on tietysti kärjistetty ilmaus, mutta siihen sisältyy syvä totuus siitä, mitä usko sisältää. Syvimmältään katsoen tässä on kysymys itse evankeliumista.

Näin olemme tulleet tämän pienen todistuksen toiseen osaan:

Yksi lause, joka karismaattisessa liikkeessä on koko ajan palannut takaisin, on: "Jumalalla on enemmän annettavana." Siten kuin me elämme tavallisina kristittyinä, me emme karismaattisen todellisuuskuvauksen mukaan ole kokeneet läheskään kaikkea sitä, mitä Jumalalla on annettavana. Karismaattista liikettä luonnehtii se, että se tulee hengellisen elämän täyteydellä, todellisella uudistuksella hengessä ja voimassa. Ja jokainen kristitty tietää, että jos on jotain, mitä me tarvitsemme, niin se on uudistus. Tähän tulee sitten tarjous: "Sinä et ole vielä maistanut kaikkea Jumalan siunausta. Jos vain pääset osalliseksi henkikasteesta, jos vain pääset osalliseksi Hengen rikkaudesta, silloin saat voiton synnistä. Silloin saat voiman elää täyttä kristillistä elämää." Silloin tulee "menoa ja meininkiä".

Onko totta, että Jumalalla on enemmän annettavana? Kuulkaamme, mitä Raamattu sanoo! "Koska hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille kaiken, mikä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan, hänen tuntemisensa kautta, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja täydellisyydellään." (2. Piet 1:3) Pane merkille, miten apostoli ilmaisee itseään: "on lahjoittanut meille kaiken". Hän ei sano: "Jumala antaa meille kaiken" (kerran tulevaisuudessa). Hän ei myöskään sano: "Me saamme kaiken, jos vain teemme niin ja niin tai koemme sen ja sen." Päinvastoin hän sanoo kaikille Jumalan lapsille: "...hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille." Perfekti puhuu jostain, joka on loppuun suoritettu tosiasia: Me omistamme sen jo tässä ja nyt. "On lahjoittanut meille", mitä sitten? Vain vähän, vain jotain? Ei, kaiken. Se, joka omistaa Jeesuksen, omistaa kaiken! Hän omistaa kaikki Jumalan lahjat, kaiken Jumalan siunauksen, ilman rajoitusta. "Kaiken!", sanoo apostoli.

Saman totuuden me löydämme Efesolaiskirjeestä: "Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa, niin kuin hän ennen maailman perustamista oli hänessä valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään, rakkaudessa." (Ef. 1:3-4) Kaikki hengellinen (tai Hengen) siunaus, sanoo apostoli. Tässä voisimme liittyä Paavalin sanaan 2. Kor. 8:ssa: "Sillä te tunnette meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi, että te hänen köyhyydestään rikastuisitte." (2. Kor. 8:9) Olla Jumalan lapsi merkitsee olla rikas, sanomattoman rikas. Se merkitsee rikkauden omistamista, joka on niin suuri, että me tuskin voimme käsittää sitä. Ja me omistamme sen jo tässä ja nyt, kokonaan ja täydellisesti.

Meidän ongelmamme kohdatessamme tämän rikkauden on vain se, että me näemme niin vähän siitä. Sen tähden apostoli rukoilee Efesolaiskirjeessä myös: "...anoen, että meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan ja valaisisi teidän (seurakunnan) sydämenne silmät, että tietäisitte, mikä on se toivo, johon hän on teidät kutsunut, kuinka suuri hänen perintönsä kirkkaus hänen pyhissään". (Ef. 1:17-18)

"Ongelmamme" kristittyinä on, että me olemme kaksi ihmistä yhdellä ja samalla kertaa: Me olemme sekä vanha että uusi ihminen. Olla kristitty on sama kuin omata vanha ihminen – kaikkineen mitä se sisältää – läsnäolevana itseään, samanaikaisesti kun minä olen myös uusi ihminen – Jeesuksessa. Meidän on niin vaikea nähdä, "minkä perinnön" ja "minkä lahjan" me olemme saaneet, koska me näemme paljolti vain vanhan ihmisen. Me näemme niin vähän synnin voittamista. Mutta synnin me näemme. Me näemme niin vähän voimaa kristillisessä elämässä. Mutta voimattomuuden me tunnemme. Me näemme niin vähän kaikesta siitä, mitä me haaveilemme, että kristillisen elämän tulisi sisältää. Mutta me tunnemme selvästi vanhan ihmisen vallan, heikkouden ja synnin.

Mikä avuksi sellaisessa tilanteessa? Kysymys on siitä, että me keskellä köyhyyttä ja heikkoutta varjeltuisimme ainoassa perustavassa: Jeesus tuli nimenomaan köyhiä varten! Ei sitä varten, että minä tulisin rikkaaksi itsessäni, vaan että minun koko rikkauteni olisi Hänessä. Apostoli rukoilee, että me näkisimme, mitä me omistamme Hänessä. Tätä varten tarvitaan Jumalan avaama silmä, sillä sitä me emme voi nähdä itsestämme. Hänessä, ei minussa itsessäni, se on salaisuus. Kristitty elää sen tähden alituisessa kaksinaisuudessa, jossa hän toisaalta näkee aina oman heikkoutensa ja köyhyytensä, samanaikaisesti kun hänet juuri tämän heikkouden ja köyhyyden tähden vedetään uudelleen ja uudelleen Kristuksen luokse, ja avuttomuudessaan hän on riippuvainen Hänestä. Pyhän Hengen saaminen ei ole jotakin, joka tekee lopun heikkoudestani ja köyhyydestäni, vaan päin vastoin jotakin, joka paljastaa riippuvuutemme Jeesuksesta ja sitoo minut Häneen. Siksi Herra Jeesus sanoo myös: "Autuaita ovat hengessä köyhät." Tämä on sana, josta me – kuvaavaa kyllä – kuulemme vähän puhuttavan karismaattisessa yhteydessä. Tällä me olemme viitanneet myös toiseen tärkeään asiaa Raamatussa: Sanoma Pyhästä Hengestä kuuluu yhteen evankeliumin, ei lain, kanssa. Hengen tehtävä ei ole saada minua onnistumaan kristittynä, vaan kirkastaa Jeesusta (Joh. 16:16). Siksi minä täällä ajassa elän ristin alla, ja minun elämäni on kätketty Kristuksen kanssa Jumalassa (Kol. 3:3). Yritys tehdä uusi ihminen empiiriseksi, näkyväksi suureeksi, jossa niin sanotusti voidaan Hengen voimakkaiden manifestaatioiden välityksellä osoittaa, että Jumala on vaikuttamassa ja läsnäolevana, on se, mitä Luther kutsui kunnian teologiaksi.

Sanoma Pyhästä Hengestä kuuluu yhteen evankeliumin kanssa. Se tulee erityisen selväksi siinä, mitä Uusi testamentti opettaa siitä, miten me otamme Hengen vastaan. "Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna? Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta?" (Gal 3:1-2) Me emme saa Pyhää Henkeä työskentelemällä itsemme kanssa, ponnistelemalla omalla sydämellämme, "antautumalla täydellisesti" tai muulla sellaisella. Me emme saa Henkeä tekemällä vaan kuulemalla! Kuulemalla määrättyä sanomaa – sanaa rististä, evankeliumia siitä, mitä Jeesus on täyttänyt meidän pelastukseksemme. Kun kristitty tuntee köyhyytensä ja heikkoutensa ja rukoilee Jumalalta Hengen valoa ja voimaa, tulee hänen sitä varten ahkerasti kuunnella evankeliumia, lukea ja laulaa Jeesuksesta ja siitä, mitä me omistamme hänessä. Sillä – kuten Luther sanoo – "Jumala ei lähetä Henkeä tyhjän ilman kautta", vaan evankeliumin ulkonaisen, kuuluvan sanan kautta (vrt. Luther, Huonepostilla, s. 442. 6. painos Turku 1945. SLEY. Suom. huom.).

Tällä me koskettelemme karismaattisessa julistuksessa jotakin, joka aiheuttaa kaikkein eniten huolta: Saadaan tarjous jostakin, jonka on määrä antaa voima kestävyyteen kaikenlaisissa kristillisissä toiminnoissa. Karismaattisen aktivismin yllä on usein voimakkaan lakihenkinen piirre. Ihmisen on määrä saada apua niin pitkälle pääsemiseksi kristittynä, ettei hän enää ole avuton syntinen. Mutta edellytys evankeliumin tuntemisen oppimiselle on, että Hän, joka on Herra, lakinsa välityksellä saa aikaan, että minä opin tuntemaan itseni (Room. 3:19). Sen tähden perustava kokemus on tämä: se, että pystyy elämään kristittynä, on "yli voimiemme". Tätä taustaa vasten me ymmärrämme, miksi lähetyssaarnaaja Skjælaaen kerran, kun hänen eteensä asetettiin iskusana "Jumalalla on enemmän annettavana", vastasi: "Se ei ole totta. Totta on se, että Jumalalla on enemmän otettavana!"

Silloin alkaa ymmärtää, ettei ainoastaan kristityksi tulemisen täydy tapahtua armosta. Myös kristittynä elämisen täytyy olla armosta. Jos en ole yhtä riippuvainen Kristuksen armosta ja laupeudesta halki koko elämän, silloin minusta on tullut liian voimakas ja liian suuri. Silloin minusta on tullut omavanhurskas fariseus. Sillä kristittynä eläminen on olla riippuvainen Jeesuksesta, riippuvainen siitä, että on totta, että Jeesus on syntisen ystävä, ja että minulla ei ole mitään muuta, mistä elää. Lähetyssaarnaaja Skjælaaen sanoi myös: "Jos lakkaan olemasta syntinen, Jeesus lakkaa olemasta Vapahtaja."

Puhe siitä, että "Jumalalla on enemmän annettavana" esitellään mielellään muodossa tai toisessa yhdessä "toisen siunauksen" (engl. second blessing) opin kanssa – ja tällöin ehtona sille, että ihminen voi saada osallisuuden Hengen lahjoista, armolahjoista. Oppi toisesta siunauksesta tulee alunperin metodismin perustajalta, John Wesleyltä. Hän sanoi monesti, että luterilaisilla "on vanhurskauttamisen armo, mutta ei pyhityksen armoa". Hän tarkoitti tällä sitä, että luterilaiset olivat kyllä ymmärtäneet Uuden testamentin opin siitä, miten ihminen pelastuu, mutta he eivät olleet ymmärtäneet kristillisen elämän salaisuutta, sitä, miten tulee elää tosi elämää Hengen pyhityksessä. Tämä salaisuus oli siis "toisessa siunauksessa": Oli välttämätöntä omata kokemus Hengen vuodattamisesta ja voitelusta kääntymys- ja uudestisyntymiskokemuksen lisäksi. Tätä Wesleyn oppia veivät eteenpäin amerikkalaiset pyhitysherätykset 1800-luvulla. Tunnusomaisen muotonsa se löysi helluntaiherätyksen opissa "henkikasteesta".

Kun karismaattinen liike puhkesi 1960-luvulla USA:ssa, se omaksui helluntaiherätyksen opin henkikasteesta ja yritti sovittaa sen muiden kirkkojen teologiaan. Sillä karismaattinen liike on olemukseltaan ekumeeninen. Se on alituisesti tehnyt työtä repiäkseen alas perinteiset rajat kirkollisten yhdyskuntien välillä tarkoituksena saada aikaan uusi yhteys kristittyjen välillä, yhteys, joka perustuu yhteiseen kokemukseen Hengestä. Sen tähden me kohtaamme karismaattisuudessa usein julkilausutun vastentahtoisuuden teologisten kysymysten parissa työskentelemistä kohtaan. Tämä aiheutuu osittain siitä, että teologia käsitetään joksikin teoreettiseksi, jolla on vähän merkitystä elämälle Hengessä, osittain siitä, että teologinen työ vaikuttaa kristittyjen välisten rajojen vetämiseen ja osittain siitä, että karismaattisuuden kritisointia teologisilla perusteilla (ts. Jumalan sanan totuuden pohjalta) pidetään uudistuksen vastustamisena.

"Hengen täyteyden" kokemuksen kutsuminen hengelliseksi uudistukseksi ja voittoisaksi kristilliseksi elämäksi tuo mukanaan kaksi pääongelmaa kristilliseen elämään: spiritualismin ja subjektivismin. Spiritualismilla me tarkoitamme kaikkia niitä hengellisen elämän, ilmestyksen ja kokemuksen muotoja, joiden perustus ei ole armonvälineissä, ts. Sanassa, kasteessa ja ehtoollisessa. Aivan liian usein voi kuulla – myös ns. "luterilaisella" maaperällä – Jumalan "puhuttelusta" tai "kokemuksista" tai "profeetallisesta sanomasta", joka tulee välittömästi, eikä ulkonaisesta Jumalan sanasta, Jumalan puheena suoraan omaan sydämeen. Tämä johtaa hakoteille ja vastaa sitä, mitä Luther kutsui "hurmahenkisyydeksi". Subjektivismilla me tarkoitamme sitä, että hengellisen elämän polttopiste on enemmän siinä, mitä Jumala tekee minussa, minun kokemuksissani, tunteissani ja elämyksissäni kuin siinä, mitä Jumala on tehnyt minun ulkopuolellani – Kristuksessa – ja siinä, että elämän lähteet ovat minun ulkopuolellani, ulkonaisessa Sanassa. Subjektivismi johtaa helposti siihen, mitä on kutsuttu "kokemusorjuudeksi", ts. uusien Jumala-kokemusten tavoittelemiseen. Samoin se johtaa siihen, että ihminen rakentaa luottamuksensa Jumala-suhteensa kunnossa olemiseen alituiselle uusien kokemusten saamiselle. Rosenius on eräässä laulussaan pukenut tämän sanoiksi:

On Isän sydämessä Nyt armo iäinen;

se auennut on meille Ristillä Jeesuksen.

Kun yksin siihen armoon Mä aina uskallan,

Niin kuljen turvallisna Kiusaksi kiusaajan.

Vain armoon, jonka tunsin Mun sydämessäni,

Mä aina ennen tahdoin Rakentaa rauhani.

Mä synnin tuskissani Näin rauhan kadotin,

Ja tunteen haihtuessa Jo loppui autuuskin.

Mut kiitos armon Hengen: Hän erheen osoitti.

Nyt seison kalliolla, On armo turvani.

Nyt Isän sydämessä On armo iäinen, Se auennut

on meille Ristillä Jeesuksen. (Vanha Siionin Kannel 371:1,2,4)

Evankelis-kristillisen elämän salaisuus on siinä, että usko lepää jossakin minun itseni ulkopuolella: Ensiksi siinä, että se lepää jossakin, jonka joku muu on tehnyt, sekä minun ulkopuolellani että minusta riippumatta. Ja toiseksi siinä, että tämä pelastus tulee minun omakseni yksinomaisesti jonkin voimasta, joka tulee ulkoapäin – ei sisältäpäin minun omasta sydämestäni – nimittäin kuultavan sanan välityksellä, sanoman välityksellä Jeesuksesta, sijaisestamme ja sovittajastamme. Jos kaikki minun omani romahtaa, pysyy pelastus ja elämä, toivo ja lohdutus lujana Kristuksessa. Sen tähden on kaikessa oikeassa kristillisessä elämässä kysymys siitä, että opitaan katsomaan Jeesukseen ja ottamaan huomioon, mitä hän on ja mitä hän on tehnyt, sekä katsomaan kokonaan pois itsestä.