UUSI KIRKOLLINEN TODELLISUUS


Annie ja Johannes Sørensen, Tromsö, Norja
 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 6/2007


”En käsitä tätä. Se, joka ottaa vakavasti sen, mitä hän saarnaa, heitetään ulos. Mutta se, joka ei ota sitä niin tarkasti, saa jäädä.” Näin huudahti eräs toimittaja spontaanisti keskustellessaan kollegan kanssa. Heidät oli lähetetty selostamaan Børre Knudsenin erottamista papinvirasta Balsfjordissa. Toimittaja ei ollut ainoa, joka ihmetteli. Sitä itsestäänselvyyttä, että oppi ja elämä kuuluvat yhteen, että teoria vahvistetaan käytännössä, näytettiin vastustettavan – kirkon toimesta! Runoilija Obstfelder (1866-1900) katseli ympärilleen ihmetellen, oliko hän tullut väärälle planeetalle. Se, mitä hän näki, oli liian merkillistä. Tavallinen kirkossa kävijä saattoi huokailla toimittajan kanssa: Minä en ymmärrä! Tai ihmetellä runoilijan kanssa: Olen varmaankin tullut väärälle planeetalle.

Mutta ei! Tällä planeetalla on perustavia ajatusmalleja, joita ei ole mahdollista yhdistää. Norjan kirkossa näyttää olevan rajattomia kasvumahdollisuuksia paradokseille. On esimerkiksi mahdollista, että piispa, joka julistaa, että homoseksuaalinen käytäntö on syntiä ja johtaa Jumalan tuomion alle, koska Raamattu sanoo niin, ensimmäisessä tilaisuudessa vihkii piispaksi ja johtajaksi sellaisen, jolla on päinvastainen oppi. On mahdollista, että konservatiivinen piispa vihkii piispaksi sellaisen, joka opettaa, ettei syntymättömien lasten surmaamisessa ole mitään väärää. Väärä planeetta vai väärä piispa?

Pitäisi olla itsestään selvää, että pappi ei voi pysyä virkavalassaan kirkkohallinnolle, joka polkee jalkoihinsa Jumalan käskyn ”Älä tapa”. Lojaalisuuden lupaus tälle kirkkohallinnolle ei voi sopia yhteen ordinaatiolupauksen kanssa uskollisuudesta Sanaa ja tunnustusta kohtaan. Onko kirkosta tullut huone, joka on ristiriidassa itsensä kanssa?


Jumalanpalvelus, joka asetti rajan

Sunnuntaina, toukokuun 20. päivänä 1984, oli lippu nostettu salkoon lapsuuteni valkeaksi maalatussa Tennesin kirkossa. Keväinen aurinko paistoi ylitse Russetindenin. Tiet olivat keväisen märkiä, mutta sunnuntain – kevätsunnuntain – rauha oli Balsfjordin yllä. Sai pienen aavistuksen Jumalan ylenpalttisesta hyvyydestä!

Sisällä kirkossa oli kaikki valmiina kirkkohistoriallista ratkaisua varten. Ilmassa oli jännitystä ja dramatiikkaa. Børre Knudsen, seurakunnan monivuotinen pappi – tuomittu virasta erotettavaksi valtion lakien mukaisesti – saisi kirkolta potkut. Hänen rikkomuksensa oli, että hän ei voinut olla lojaali viranhaltija valtiolle, joka hyväksyi lastenmurhan, ja samanaikaisesti julistaa, että elämä on pyhä ja ainoastaan Jumalalla on oikeus määrätä siitä. Hän ei voinut palvella kahta herraa. Hänen julistuksensa ja johtopäätöksensä oli mielekäs. Seurakunta ymmärsi ja pyysi häntä jatkamaan heidän pappinaan. Dilemma: Herran pappi ja kuninkaan pappi vaati lojaliteettivalintaa. Valinta oli tehty, mutta se vaati kustannuksia. Ja seurakunta käsitti, mistä oli kysymys. Sillä välin ”kirkko itse” – kuka ikinä se sitten onkin – oli löytänyt nuoren papin, joka oli halukas tulemaan joksikin aikaa Balsfjordiin ratkaisemaan viranhoidon ongelmat.

Kirkko täyttyi. Monet olivat varmaankin tulleet nähdäkseen uuden papin, jotkut tukeakseen Børreä, jotkut ollakseen silminnäkijöitä sille kirkolliselle vääryydelle, joka oli tapahtumassa. Kuinka alas Norjan kirkko oli halukas alentumaan? Toimittajat istuivat valmiina muistiinpanovälineiden ja kameroiden kanssa saadakseen mukaansa ”herkkupalan” maanantain lehteen.

Børre istui syrjässä ylhäällä kuorissa. Siellä istui myös Pohjois-Tromsan lääninrovasti Per Nielsen. Molempien odotettiin tahtovan sanoa jotain tässä tilaisuudessa, mutta piispa oli antanut kummallekin puhekiellon. Hän tahtoi sanoa itse sen, mitä sanottaisiin: – Tervetuloa tähän maanosaan ja Balsfjordin seurakuntaan. – Toivotus viihtymisestä ja hyvistä elämyksistä ”Jännityksen maassa”. – Ei sanaakaan siitä, että pappi, joka eli kuten opetti, joutui lähtemään. – Ei sanaakaan siitä, että kaikki hänen virkaveljensä rovastikunnassa olivat tukeneet häntä. – Ei sanaakaan siitä, että seurakunta toivoi saavansa pitää hänet pappinaan.

Seurakuntaan päin kääntyneenä piispa luki virkamääräyskirjeen, jossa hän siirsi kirkon viran uuden papin käsiin ja määräsi seurakunnan ottamaan hänet vastaan oikeassa järjestyksessä kutsuttuna paimenenaan ja opettajanaan, johtajanaan ja sielunhoitajanaan. Tällä kirkollisella rituaalilla otettiin yhdeltä papilta pois kirkon luottamus seurakunnan paimenena ja sielunhoitajana ja siirrettiin henkilölle, joka oli seurakunnalle uusi ja tuntematon. Juridisella tuomiolla ja kirkon hallinnolla oli pappi erotettu virasta, vaikka oli osoitettu, että hänen elämänsä, oppinsa ja toimintansa pappina oli moitteeton. Tavallinen seurakunnassa kävijä voi kysyä: Toimiiko tässä Kristuksen kirkko vai valtio? Miten tämä voidaan selittää, niin että siinä on järkeä? Kenelle piispa lainaa äänensä?

Monille hämmentyneille sieluille tuli virkamääräyskirjeen lukemisen jälkeisestä virrenveisuusta kulminaatiokohta. Børre nousi ja lähti kirkosta laulaen. Jotkut meistä, jotka olimme kirkossa, seurasimme häntä rukoillen (virren ”O Herre Krist deg til oss vend” sanoin). Tämän virren rukous sai voimakkaan merkityksen. Me saamme uskoa, etteivät hullutkaan eksy tieltä [vrt Jes. 35:8].


Uusi kirkollinen tilanne

Se tuomio, joka piispalla oli toimeenpantavana tuona sunnuntaina, antaa nimen uusille luvuille Norjan kirkkohistoriassa. Oliko Norjan kirkko sama 20.5.1984 jälkeen kuin ennen sitä? Børren rooli Norjan kirkon uuden identiteetin esiinsaamisessa oli täytetty. Ordinaatiolupauksen kahden osan – kuuliaisuus Herraa kohtaan (Raamattu) ja kuuliaisuus kirkkojärjestystä kohtaan – tärkeysjärjestys oli koeteltu tuomiolla ja kirkolliset viranomaiset olivat sen vahvistaneet. ”Kuningas (hallitus) kulkee edellä ja kirkko seuraa perässä”, sanoi eräs myöhempi kirkollisten asioiden ministeri tunnetuksi tulleessa lausumassaan.

Børre itse kuvasi vapaata, raitista kevätilmaa ulkona Tennesin kirkonmäellä ja uutta kirkollista provinssia/tilannetta, jossa hän oli, suunnattomaksi helpotukseksi. Hän oli valtion ja Norjan kirkon tuomitsema, mutta hän oli vapaa mies. ”Säälittävä hahmo”, kuvaili eräs piispa häntä. Hullu kuuliaisuudessa Kristusta kohtaan. On harvoja, jotka ovat halukkaita seuraamaan hullun roolia, kun meidät pannaan sen valinnan paikalle, vaikka Paavali vaatii sitä (1. Kor. 3:18).

Augsburgin tunnustuksen valtuutuksella seurakunta kutsui Børren jatkamaan heidän pappinaan. Itsenäinen seurakunta (valgmenighet) [Tälle sanalle ei löydy hyvää käännösvastinetta suomen kielestä. Artikkelissa kuvailtu valgmenighet olisi ehkä asianmukaisinta kääntää jumalanpalvelusyhteisöksi. Suom. huom.] oli tosiasia. Uusi seurakunta oli niin riisuttu kuin mahdollista. Børre Knudsen oli ei-toivottu henkilö julkisiin kirkkoihin. Monet rukoushuoneet olivat suljettuja. Piispa voi hyvinkin olla luotettava todistaja siitä, mikä oli oikea reaktio Børren suhteen, ajattelivat jotkut rukoushuoneiden johtokunnissa. Seurakunta ei saanut käyttää edes uutta kappelia, jota useimmat heistä olivat olleet vapaaehtoisina pystyttämässä. Suljettu oli myös Tennesin pappila. Missä seurakunnan papin seitsenhenkinen perhe voisi asua? Muutama vuosi aikaisemmin papin perhe oli saanut mökkitontin metsästä Samsonhaugenista, Meistervikin yläpuolelta Malangista. Suuren kirkollisen yhteisön hylkäämänä täytyi hänen muuttaa perheineen mökkiin – vaikka hänestä tuntui, että hän oli kaukana Mestarinsa kaltaisuudesta, jolla ei ollut mihin hän voisi päänsä kallistaa.

Seurakunnalla ei ollut johtamisen rakennetta, ei rahoitusta, ei hallinnollisia rakenteita eikä myöskään lähellä olevia esimerkkejä, joista ottaa mallia. Seurakunnan tilanne muistutti monessa suhteessa alkuseurakunnan tilannetta, ja se oli ehkä onni. Synagoogasta erotettujen ensimmäisten kristittyjen täytyi löytää ratkaisuja tärkeimpiin tarpeisiin. Seurakunta etsi ja löysi. Se oppi tekemään eron tärkeän ja vähemmän tärkeän välillä. Urkujen äänet, kellojen soitto ja sakraali tila ovat hyviä ulkonaisia kehyksiä. Mutta alkuseurakunta vietti jumalanpalveluksia sekä katakombeissa että joenrannoilla. Seurakunta Balsjordissa oppi iloitsemaan itse jumalanpalveluksen viettämisestä, vaikka ulkonaiset symbolit rajoittuivat pieneen krusifiksiin, ehtoollismaljaan ja -leipälautaseen.


Jumalan huone

Norjan kirkko sulki tilansa, mutta kunta asetti luokkahuoneen seurakunnan käyttöön. Luokkahuone oli järjestetty toiseen tarkoitukseen, ja usein täytyi pöytä ja työvälineet panna pois, että saatiin tilaa tuoleille seurakuntaa varten. Alttarina toimi joku pöytä, jonka päällä oli valkoinen liina, kynttilä, krusifiksi sekä viiniä ja leipää.

Jumalanpalvelus tässä huoneessa alkaa näin. Pappi tulee pappispuvussa sisään laulaen ensimmäistä virttä. Seurakunta yhtyy siihen. Olemme kirkossa! Kanttori astuu esiin: ”Herra, me olemme tulleet tähän sinun pyhään huoneeseesi kuullaksemme, mitä sinä Jumala, Isä, minun Luojani, sinä Herra Jeesus Kristus, minun Vapahtajani, sinä Pyhä Henki, Lohduttajani elämässä ja kuolemassa, tahdot puhua minulle...” Jumalanpalvelus jatkuu osa osalta. Sanaa luetaan ja julistetaan lakia ja evankeliumia. Jumala saa olla Jumala! Me olemme syntisiä, jotka saamme vastaanottaa hänen armonsa ja lahjansa. Virrenveisuuta varten on hyvä esilaulaja ja seurakunta laulaa sisältörikkaita virsiä ilman säestystä. Esitetään kutsu tulla ehtoolliselle. Ensin rippi ja synninpäästö. – Jeesuksen ruumis ja veri. Verhot, jotka ovat täynnä suurten kukkien kuvia, on ripustettu seinälle ja huonekalut on pantu nurkkaan. Kaikki merkit lasten toiminnasta viikolla ovat poissa. Olemme katedraalissa. Herra on lähellä!

Suurella Takaisin Jerusalemiin -lähetysaktiolla, joka on käynnistynyt Kiinasta, on tuhansia lähettejä ”koulutettuna” vankilassa ja vainon alla. He sanovat: ”Me evankelioimme pitkin vanhaa silkkitietä takaisin Jerusalemiin, julistamme ja perustamme seurakuntia. Mutta yhtään kirkkoa ei rakenneta. Se estää tehtävää.” Ja mitä sanoo Herra?

”Näin sanoo Herra: Taivas on minun valtaistuimeni, ja maa on minun jalkojeni astinlauta. Mikä olisi huone, jonka te minulle rakentaisitte, mikä paikka olisi minun leposijani? Minun käteni on kaikki nämä tehnyt, ja niin ovat kaikki nämä syntyneet, sanoo Herra. Mutta minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särjetty henki ja arka tunto minun sanani edessä.” (Jes. 66:1-2)

Niin sanotusta ”Balsfjordin kysymyksestä” tuli paljon enemmän kuin hälinä erään papin ympärillä, joka ei tahtonut tehdä kompromissia ja taipua kuninkaan ja piispojen edessä, sekä itsepäisestä seurakunnasta, joka ei tahtonut antaa pakottaa itseään ruotuun. Sekä pappi, papin perhe että seurakunta on maksanut hinnan siitä, että se lähti hullun rooliin. Mutta ilma on tullut kirkkaaksi ja puhtaaksi, kuten kevätsunnuntai Balsfjordissa. Kirkko ei ole sama kuin rakennukset tai ministeriöt tai valtion virkamiehet – olkoot tuomarinviittoja tai piispan kaapuja. Kirkko koostuu elävistä kivistä. Se on siellä, missä seurakunta kokoontuu Sanan oikean julistuksen ja sakramenttien oikean toimittamisen ympärille.

Me, jotka elämme Balsfjordin perinnössä ja voimme viettää jumalanpalveluksemme ilman kirkollisen oikeuden ja kirkollisen byrokratian raskasta riippaa, ajattelemme kiitollisuudella niitä, jotka ovat avanneet tien itsenäisille seurakunnille. Se, että uusia itsenäisiä seurakuntia perustetaan jatkuvasti, osoittaa, että he ovat toimineet oikein. Seurakunta etsii itse pappinsa niistä miehistä, jotka ovat sitoutuneet Sanaan ”ohjaavana ohjeena” (norma normans) ja tunnustukseen tulkinta-avaimena. Monissa esiin tulevissa kysymyksissä aktualisoituvat uskonpuhdistusajan ajatusmallit tai varhaiskirkon käytäntö, ja ne antavat vastauksen, johon seurakunta voi rakentaa käytäntönsä.

Vaikka tornit kaatuisivat ja kirkkorakenne ja kirkollinen organisaatio ”rappeutuisi pohjia myöten”, niin Jeesuksen Kristuksen kirkko kulkee voittoa kohti.


Tämä artikkeli sisältyy tänä vuonna julkaistuun juhlakirjaan Som en ild går Åndens ord. Festschrift til Børre Knudsen. Boe Johannes Hermansen (toim.). Luther Forlag. Juhlakirja on omistettu piispa Børre Knudsenille tämän 70-vuotispäivän johdosta. Suomennos: Hannu Lehtonen.


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus