NEITSYT MARIAN JA PAIMENTEN ESIMERKKIEN

Martti Luther
 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 6/2007


”Ja kun enkelit olivat menneet paimenten luota taivaaseen, niin nämä puhuivat toisillensa: ’Menkäämme nyt Beetlehemiin katsomaan sitä, mikä on tapahtunut ja minkä Herra meille ilmoitti’. Ja he menivät kiiruhtaen ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Ja kun he tämän olivat nähneet, ilmoittivat he sen sanan, joka oli puhuttu heille tästä lapsesta. Ja kaikki, jotka sen kuulivat, ihmettelivät sitä, mitä paimenet heille puhuivat. Mutta Maria kätki kaikki nämä sanat ja tutkisteli niitä sydämessänsä. Ja paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa kaikesta, minkä olivat kuulleet ja nähneet, sen mukaan kuin heille oli puhuttu.” (Luuk. 2:15-20)


Tässä nähdään, että enkelin saarna ja laulu ei ollut turha. Sillä vaikka paimenet välittävät laumastaan, he lähtevät ja tahtovat nähdä lapsen, jota enkelit kutsuvat itse Herraksi. Tämä on yksi hedelmä, joka seuraa enkelin saarnasta.

Toinen hedelmä on, että paimenistakin tulee saarnaajia. He sanovat jokaiselle, mitä he ovat kuulleet tästä lapsosesta. Siksi evankelista sanoo:


”Ja kaikki, jotka sen kuulivat, ihmettelivät sitä, mitä paimenet heille puhuivat.”

Mutta useimpien kohdalla tämä ihmettely ei kestänyt kauan. Sillä kokemus osoittaa, että enemmistö ihmisistä on niin kurjaa ja turmeltunutta väkeä, että kohtelee Jumala meitä sitten hyvin tai huonosti, piiskaa meitä tai puhuu meille hyviä sanoja, niin kaikki on kohta unohdettu. Näin häpeällisen muistamaton ja tarkkaamaton on ihmissydän. Sen vuoksi myös seuraa, että rakkaan Herran Jumalamme täytyy lähettää aina uusia ihmeitä ja rangaistuksia, että olisimme toisin emmekä unohtaisi hänen hyviä tekojaan. Näin on siis epäilemättä myös tässä tapahtunut. Kuten evankelista sanoo, kaikki, jotka sen kuulivat, ihmettelivät tätä puhetta. Jonkin aikaa puhuttiin paljon siitä, että Beetlehemissä on syntynyt lapsonen, josta enkelit saarnasivat yläilmoissa ja jota viisaat matkasivat itämailta kumartamaan. Mutta ennen kuin pari kolme vuotta oli kulunut, olivat kaikki unohtaneet sen, ja sittemmin siitä oltiin täysin hiljaa yli kolmekymmentä vuotta – siihen saakka kunnes Herra astui esiin, saarnasi ja teki ihmeitä – niin ettei kukaan enää tiennyt siitä mitään.

Sellaisen pahantapaisuuden me löydämme vielä tänä päivänä itsestämme. Sillä sadan – tahtoisinpa sanoa tuhannen – joukossa on tuskin yhtään, joka vielä muistaa sitä kurjuutta ja viheliäistä elämää, joka paavikunnassa oli sekä opin että elämän tai jumalanpalveluksen tähden. Omatuntoparat olivat kaikkialla ahdistettuina eivätkä voineet mistään löytää varmaa lohdutusta. Kaikki vaiva, työ, rasitus ja omientuntojen raskauttaminen on kokonaan unohdettu. Muuten pyhää evankeliumia, joka on auttanut meidät moisesta kurjuudesta, pidettäisiin kyllä keskuudessamme arvokkaampana ja rakkaampana. Me kiittäisimme myös Jumalaa siitä ahkerammin ja olisimme hurskaampia.

Juutalaisille kävi samoin. Kun he olivat Egyptissä, ei valituksella, huudolla ja itkulla ollut loppua. Mutta mitä tapahtui sen jälkeen? He olivat olleet tuskin kolmea päivää autiomaassa, kun he toivoivat, että he olisivat jälleen Egyptissä. Näin parantumaton on ihmissydän, joka niin pian väsyy ja kyllästyy yhteen asiaan ja niin helposti unohtaa suuret vaivat ja tuskat. Puhumattakaan siitä, että se muistaisi hyvän teon. Se on vielä harvinaisempaa, kuten sananlasku sanoo: Nihil citius senescit, quam gratia (Mikään ei vanhene nopeammin kuin kiitos). Vaikka Jumala vihastuu suuresti, rankaisee rutolla ja kaikenlaisella sairaudella, antaa tulla meidän päällemme milloin yhden milloin toisen vaivan, on se sama kuin jos joku kirjoittaisi kynällä veteen tai ilmaan. Kun se tuottaa tuskaa ja on käsillä, tekee se kipeää, mutta niin pian kuin se on ohi, on se niin täysin unohdettu, kuin se ei olisi koskaan meitä kohdannut. Sellaisia me olemme ja sellaisina pysymme. Evankelistakin sanoo, että ihmiset ihmettelivät. Mutta se ei kestänyt kauan, kuten sanottu. Kuitenkin tässä löytyy muutamia hurskaita oppilaita ja opetuslapsia, jotka eivät ole niin unohtavaisia ja tarkkaamattomia kuin maailma, sillä evankelista sanoo:


”Mutta Maria kätki kaikki nämä sanat ja tutkisteli niitä sydämessänsä.”

Meidän tulee panna nämä sanat merkille ja oppia siitä, miten meidän tulee oikein kuulla Jumalan sanaa. ”Maria”, lausuu evankelista, ”kätki kaikki nämä sanat ja tutkisteli niitä sydämessänsä.” Se on: hän mietiskeli sitä ahkerasti, aivan kuten tekevät ne, jotka pitävät lujasti kiinni Jumalan sanasta, tutkivat ja mietiskelevät sitä. He löytävät siitä ajan kuluessa yhä suuremman ymmärryksen ja lohdutuksen ja tulevat päivä päivältä varmemmiksi uskossaan. Mutta suruttomille hengille, jotka kuulevat toisella korvalla ja päästävät toisesta sen taas ulos, voidaan saarnata kuinka kauan ja kuinka paljon tahansa, ja on se sama kuin löisi veteen. Niin ei tee Maria. Se oli hänelle tärkeää. Siksi hän kätki sen, kirjoitti sen sydämeensä ja tutkisteli, ts. mietiskeli sitä. Hän ajatteli itsekseen: Nämä ovat ihmeellisiä uutisia, että minä olen sen lapsen äiti, josta enkelit saarnaavat, että hän on maailman Vapahtaja ja kutsuvat häntä Kristukseksi, Herraksi jne. Tällaisin ajatuksin se on painunut niin syvälle hänen sydämeensä, että hänen täytyi säilyttää se. Ja vaikka koko maailma olisi ollut sitä vastaan, ei kukaan olisi voinut ottaa sitä häneltä tai saada häntä luopumaan siitä. Hän olisi pitänyt lujasti kiinni siitä, että hänen poikansa on Jumalan Poika ja koko maailman Vapahtaja.

Tätä Herran pyhän ja rakkaan äidin esimerkkiä meidän tulee seurata (sillä sen vuoksi se on kirjoitettu meille) ja painaa sana sellaisella ahkeruudella ja vakavuudella sydämeemme, että siitä tulee ikään kuin toinen luonto. Kuten Salomon Korkean Veisun 8. luvussa sanotaan: ”Pane minut sinetiksi sydämellesi, sinetiksi käsivarrellesi” (Kork. v. 8:6). Siinä hän tahtoo, ettei hänen sanansa vain häilyisi kielellä, kuten vaahto veden pinnalla tai kuola suussa, joka sylkäistään pois. Hän tahtoo sitä vastoin, että se painettaisiin sydämeen ja se pysyisi sellaisena merkkinä, jota ei kukaan ei voi poistaa, aivan kuin se olisi siinä kasvanut sen luonnollisena osana, jota ei voi hävittää. Sellainen sydän oli neitsyt Marialla. Nämä sanat pysyivät hänessä kuin sisään kaiverrettuina. Kaikilla niillä, jotka tarttuvat tällä tavalla sanaan, on Kristuksen oikea ominaispiirre, oikea sinetti. He eivät anna ottaa sanaa pois itseltään, nouskoonpa sitten lahkohenkiä tai vaikka itse perkele. Kuten he ovat kerran kuulleet siitä ja uskoneet, niin he pysyvät siinä. Muiden kohdalla se ei pysy kuitenkaan kauan, vaikka he kuulevat ja ihmettelevät sitä, vaan he unohtavan sen pian.

Tässä meidän tulee huomata: Jotta Jumalan sana juurtuisi samalla tavalla myös meidän sydämiimme, tulee meidän olla uutterammin sen kanssa tekemisissä. Me näemme poikasista, miten usein jotakin asiaa täytyy ahtaa heidän päähänsä ja tehdä heille ymmärrettäväksi, kunnes he käsittävät sen. Ja me kuvittelemme, että sellaisia suuria asioita voi käsittää helposti ja vaivatta. Siinä me erehdymme suuresti. Suurimmalla osalla on heti saarnaa kuuntelemasta tultuaan muuta puuhattavaa, niin että he hyvin vähän muistavat siitä, mitä he ovat kuulleet ja oppineet saarnasta. Mutta ei ole oikein, että asiat ovat näin nurinkurisesti.

Jumalan valtakuntaa meidän tulisi ensiksi etsiä, ts. huolehtia siitä eniten. Mutta me huolehdimme siitä vähiten, ja kaupanteko, elatus ja nautinto on meille tärkeämpää kuin sana. Muuten me ajattelisimme ainakin yhtä usein ja yhtä uutterasti Jumalan sanaa ja suhtautuisimme siihen yhtä vakavasti kuin toimiimme. Mutta siitä ei tule mitään. Sen tähden ei ole myöskään ihme, että sana pysyy meissä niin huonosti ja me unohdamme sen niin pian, kuten ahdistuksessa nähdään. Mutta kristittyjen kohdalla ei saa olla niin. Heidän suurin aarteensa on Jumalan sana. Siksi se on myös heidän sydämellään. Ja vaikka heidän täytyy askaroida maallisten asioiden kanssa, taipuu heidän sydämensä kuitenkin aina sille puolelle, joka on heille tärkein. Tämä olkoon sanottu neitsyt Marian esimerkistä, jota evankelista ei ole tahtonut jättää sikseen, sillä se on välttämätön. Nyt seuraa edelleen:


”Ja paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa kaikesta, minkä olivat kuulleet ja nähneet, sen mukaan kuin heille oli puhuttu.”

Sen jälkeen kun paimenet olivat nähneet Jeesus-lapsosen ja levittäneet sanoman hänestä kaikkialle, niin että koko Beetlehem tiesi siitä puhua, menevät he jälleen laumojensa luokse, ylistävät ja kiittävät Jumala, kuten he olivat kuulleet ja oppineet enkeleiltä, jotka lauloivat: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa...”.

Tämä on myös hyvä ja oivallinen oppi, että paimenet, sen jälkeen kun he ovat valistetut ja tulleet oikeaan Kristuksen tuntemiseen, eivät juokse erämaahan, kuten tyhmä munkki- ja nunnakansa luostareihin, vaan he pysyvät kutsumuksessaan ja palvelevat siten lähimmäisiään. Oikea usko ei näet vaadi ketään jättämään kutsumustaan ja perustamaan uutta elämänmuotoa, kuten onneton munkkikansa on tehnyt. He luulivat, etteivät he voi tulla autuaiksi, elleivät he käyttäydy ulkonaisesti toisin kuin muut ihmiset. Jos he pukeutuisivat, söisivät ja joisivat, valvoisivat ja nukkuisivat kuten muut ihmiset, se olisi tavallinen asia eikä sillä olisi mitään erityistä arvostusta. Mutta he kehuivat ja ylistivät suunnattomasti sääntökuntaansa ja luostarisäännön noudattamistaan, ja kutsuivat sitä täydelliseksi säädyksi. Vieläpä, kuten apostoli Paavali siitä puhuu (Kol. 2:18), enkelimäiseksi, ts. perkeleelliseksi hengellisyydeksi, sillä perkelekin on enkeli ja henki.

Mutta Kristus ei tule muuttaakseen ulkonaisia asioita tai kumotakseen luomisjärjestyksensä ja muuttaakseen luotunsa toiseksi. Ruumiin tulee siis saada tavanomaiset tarpeensa, vaatteita ja ruokaa, ja sitä tulee käyttää työhön. Se on Jumalan luomistyö ja järjestys, ja sellaisena Kristus sen säilyttää. Hän ei ole tullut muuttaakseen siinä jotakin. Sellaista me voimme itse tehdä tarpeen mukaan. Voimme käyttää toisia vaatteita ja muita ruokia. Se on mitätön ja vähäpätöinen muutos, johon me emme tarvitse Herraa Kristusta. Vielä vähemmän sellaisesta muutoksesta sopii kerskua jumalanpalveluksena ja hengellisyytenä.

Mutta se on oikea muutos, jonka tähden Kristus on tullut, että ihminen tulee sisäisesti, sydämessään toiseksi. Ennen kuin rakas evankeliumi tuli päivänvaloon, ajattelin, että Jumala ei hyväksy minua. Luulin taivaaseen pääsemiseni ja autuaaksi tulemiseni riippuvan pääasiassa itsestäni. En tiennyt muuta kuin, että jos mielin päästä synnistä ja kuolemasta vapaaksi, niin minun täytyi saada se aikaan teoillani. Ryhdyin munkiksikin sen tähden ja antauduin ylen vaivalloiseen elämään. Mutta munkin kaavut, harmaat viitat, lihan syömättömyys, paastoaminen ja muu vastaava ei auta yhtään. Syntiä ei voi siten ottaa pois ja hävittää, vaan sekä synti että kuolema pysyvät yhtä hyvin harmaan tai mustan kaavun kuin punaisen viitan alla. Mutta siitä se riippuu, että sydän saa uuden valon ja uuden sinetin, kuten edellä sanottiin, niin että se voi sanoa: Minä tiedän, että Jumala hyväksyy minut ja rakastaa minua uskollisesti. Sillä hän on lähettänyt Poikansa ja antanut hänen tulla ihmiseksi, että voittaisin hänen välityksellään kuoleman ja minulla olisi iankaikkinen elämä.

Tämä on nyt oikea muutos. Sillä sellaisesta ei sydämeni ole aiemmin tiennyt eikä sitä uskonut. Mutta nyt se tietää ja uskoo. Sen tähden sillä on myös aivan eri mieli kuin ennen. Rakas Herramme Kristus saa aikaan sen, että sydän ja sielu saa aivan uuden ja toisen ymmärryksen, tahdon, halun ja rakkauden. Kun ihminen on ennen juossut rahan ja tavaran perässä, hän nyt, tultuaan tuntemaan Kristuksen, asettaa rahan ja tavaran lisäksi ruumiinsa ja elämänsäkin alttiiksi ennen kuin luopuisi Kristuksesta ja hänen sanastaan. Ennen hänen sydämensä ei olisi tahtonut menettää killinkiäkään uskon tähden. Nyt hän ei anna riistää itseltään Kristusta, vaikka se maksaisi tuhat maailmaa. Monet ajattelivat aiemmin näin: Autuaaksi tullakseni minun täytyy pukea ylleni munkin tai nunnan kaapu. Jos nyt aiottaisiin pukea se yllesi, juoksisit ennemmin maailman ääreen. Samoin, jos aiemmin sinun olisi pitänyt syödä hieman lihaa perjantaina, olisit ajatellut, että maa nielee sinut. Mutta nyt sinä sanot paaville, piispalle, vieläpä itse perkeleelle: Olkaa vaiti! Miksi en saa syödä sitä tai pelkään sen vuoksi tekeväni syntiä? Eihän Jumala ole sitä kieltänyt. Vieläpä hän on luonut sen sitä varten, että minun tulee sitä käyttää ja siitä nauttia. Tämä merkitsee sisäistä sydämen muutosta, kun sydän saavuttaa toisen ymmärryksen ja tahdon Jumalan sanasta kuin ennen, ja ihminen pysyy silti entisessä kutsumuksessaan ja ulkonaisessa elämänmuodossaan, kuten me paimenistakin näemme.

Paimenien mieleen ei pälkähtänyt, että Kristus, Vapahtaja, syntyisi. Mutta kun he nyt kuulevat sen enkeleiltä, juoksevat he kaupunkiin ja etsivät lapsosen. Kun he ovat löytäneet hänet ja saarnanneet hänestä sekä kiittäneet Jumalaa sellaisesta armosta ja ilmoituksesta, tulevat he takaisin laumansa luokse. Heillä on aivan sama viitta ja sauva kuin ennen, he pysyvät lammaspaimenina. He eivät muuta ulkonaisessa vaelluksessa mitään. Tämä on kristillinen oppi ja elämä. Kristus ei ole näet tullut muuttaakseen luotua ennen sitä päivää, jolloin sielu on ensin tullut täydellisesti uudistetuksi (mikä täällä evankeliumin välityksellä ainoastaan alkaa). Sitten muuttuu myös ruumis, niin että emme enää tarvitse lämmintä tupaa, vaatetusta tai muuta, vaan leijumme ilmassa kuin enkelit ja loistamme kuin kauniit tähdet. Silloin muuttuu ulkonainen toiseksi. Ennen sitä päivää pysyy kaikki ulkonainen luotu sellaisena, kuin Jumala on sen säätänyt, eikä mitään muutosta tapahdu.

Tämän mukaan tulee jokaisen ojentautua säädyssään ja kutsumuksessaan, elää säädyllisesti, vanhurskaasti ja jumalisesti ja tietää, että sellainen ulkonainen elämänmuoto ei estä kristillistä uskoa. Kristus ei myöskään kysy, oletko ulkonaisessa suhteessa aviomies vai vaimo, keisari vai tallirenki, pormestari vai vahtimestari. Kaiken sellaisen hän jättää silleen ja sanoo: Sinun tulee olla kuuliainen Jumalaa kohtaan sellaisessa säädyssä ja elämässä eikä siitä luopua. Sen tähden eivät paimenetkaan tehneet enempää kuin, että he ylistivät ja kiittivät Jumalaa. He eivät sano: Minä tahdon tämän jälkeen palvella Jumalaa rientämällä autiomaahan. En tahdo enää toimia maailmassa ihmisten keskuudessa, vaan tahdon palvella Jumalaa yksin viettäen mietiskelevää elämää. Syy: sellainen ei ole Jumalan palvelemista, vaan kuuliaisuudesta poispoikkeamista ja itsensä palvelemista. Mutta Jumalan palvelemista on se, kun pysytään siinä säädyssä, johon Jumala on sinut asettanut, niin että aviomies pysyy aviomiehenä, vaimo vaimona, keisari keisarina, porvari porvarina, ja kukin oppii säädyssään tuntemaan Jumalan ja ylistämään häntä. Näin hän palvelee Jumalaa oikein. Sillä ei hän tarvitse sinun jouhipaitaasi, paastoamistasi eikä munkinkaapuasi, vaan että sinä olet säädyssäsi ja kutsumuksessasi kuuliainen ja ylistät hänen Poikaansa. Näin sinä palvelet häntä oikein.

Me näemme myös profeettojen kirjoista, että meidän Jumalamme on vihoissaan, jos sydän pysyy muuttumattomana ja silti ihmiset pitävät itseään hurskaina heidän ulkonaisten tekojensa ja jumalanpalvelustensa tähden. ”Mitä ovat minulle teidän paljot teurasuhrinne?” (Jes. 1:11), sanoo hän. Ja 50. psalmissa: Menkää ja syökää itse lihanne älkääkä huolehtiko. Jos minä sitä tarvitsen, saan minä sen aina pikemmin kuin te uhraatte sen minulle; mutta minä en ole sitä teille käskenyt. Sisävastoin olen käskenyt ja määrännyt, että teidän tulee kuulla minun ääntäni, minua ylistää ja minua kiittää. Lampaat, lehmät ja härät minä olen antanut teille syötäväksi, mutta te tahdotte niillä tehdä minulle palveluksen, ikään kuin minun täytyisi kerjätä niitä teiltä. Profeetat tarkoittavat siis kaikkialla sitä, että sydän muuttuisi ja meillä olisi ennen kaikkea oikea mieli Jumalaa kohtaan. Jumala tyytyy siihen eikä vaadi mitään uutta elämänmuotoa, vaan me teemme sitten, niin kuin kunkin kutsumus vaatii. Tätä tarkoittaa se, että paimenet menevät iloisina, hyvillä mielin ja kiitollisina tekemään työtään, kuten he ovat sitä ennen tehneet paitsi, että he nyt sen ohella myös ylistävät ja kiittävät Jumalaa.

Niinpä luetaan isien elämäkerroista eräästä, joka piti itseään suurena pyhimyksenä. Kun hän tahtoi tietää, kuinka korkealla hän mahtoi istua taivaassa, näytettiin hänelle pillipiipari; hän olisi tämän veroinen. Hän kiiruhti kysymään tältä pillipiiparilta: Hyvä ystävä, mitä hyvää sinä teet. Pillipiipari vastaa: En minä tee muuta kuin soitan talonpoikien tansseissa. Olin kerran läsnä, kun kumppanini aikoivat häpäistä erästä tyttöä. Minä puolustin häntä ja pelastin hänet. Erään toisen kerran hän kysyi jälleen, kenen vertainen hän oli. Silloin hänelle vastattiin: Kahden aviovaimon. Hän kysyy heiltä samoin kuin pillipiiparilta: Mitä hyviä tekoja teillä on? Silloin he vastaavat: Me emme tiedä mistään erityisestä pyhästä elämästä. Meillä on kotimme ja lapsemme, joita me hoivailemme niin paljon kuin mahdollista, ja käyttäydymme siten, ettemme ole koskaan toisiamme haukkuneet emmekä keskenämme riitautuneet. Silloin tämä pyhä isä sanoi lähtiessänsä: Nyt minä ymmärrän, ettei mitään säätyä pidä halveksia, olkoon se kuinka vähäpätöinen hyvänsä. Kaikkialla voi palvella Jumalaa ja olla hurskas. Hänelle on otollinen jokainen, joka häntä vain pelkää ja tekee oikein, olkoon missä tahansa säädyssä.

En usko, että tämä kertomus pyhästä isästä, pillipiiparista ja kahdesta aviovaimosta on totta, vaan se on keksitty hyväksi esimerkiksi, että maailmaa varoitettaisiin munkkilaisuudesta. Sillä se, että sinä olet kristitty ja Jumalalle otollinen, ei riipu ulkonaisesta elämästä, vaan se on sydämessä: että sinä tiedät, että Jeesus on oikea Vapahtaja, ja saat lohdutuksen hänestä, kiität ja ylistät tästä Jumalaa. Silloin Jumala mielistyy muuhun, ulkonaiseen elämään tai säätyyn. Siksi meidän tulee oppia ja uutterasti huomioida, ettemme revi kristillistä elämää sanasta ja liitä sitä, kuten paavi on sen asettanut ja liittänyt, tiettyihin vaatteisiin, ruokiin, paikkaan jne. Se on vastoin kristillistä uskoa, jonka kautta yksin – eikä minkään ulkonaisen, olkoon ja kutsuttakoon sitä miksi tahansa – Jumala puhdistaa sydämen. Mutta ulkonaisessa suhteessa jokaisen tulee elää siten, kuin Jumala häntä vaatii ja kuten tavallista on. Tämä pysyy siihen elämään saakka, jolloin ulkonainen elämä muuttuu ja ruumiista tulee kaunis ja aurinkoa kirkkaampi. Tähän auttakoon meitä Kristus, Vapahtajamme. Aamen.   

W2 13a, 78-86. Suomennos: Hannu Lehtonen


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus