MELANCHTHONIN POIKKEAMINEN LUTERILAISESTA OPISTA

Hermann Sasse (1895-1976), professori, Australia
 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 4/2007


Yksi uskonpuhdistuksen historian koskettavimmista kohtauksista tapahtui Weimarissa kesäkuussa 1540, kun Melanchthon matkallaan protestanttien ja katolilaisten välillä Hagenaussa pidettävään uskontokeskusteluun romahti täysin, osin Hessenin Filipin kaksinnaimisasian aiheuttaman jännitystilan vuoksi. Hän oli kuolemaisillaan, kun Luther saapui ja pelasti hänet välittömästä kuolemasta hartaan rukouksen avulla.

Meidän on pidettävä tämä tapaus mielessämme ymmärtääksemme Lutherin suhdetta vanhaan työtoveriinsa ja kärsivällisyyttä, jota hän tälle osoitti silloinkin kun jokainen odotti näiden kahden miehen ajautuvan väistämättä välirikkoon. Se oli enemmän kuin ystävyyttä; se oli hengellinen suhde, jota mikään ei voinut tuhota, eivät pahimmatkaan ennakkoluulot, joita Lutherilla viimeisinä vuosinaan oli. On merkille pantava tosiseikka, että vuodesta 1540 tuli lopullinen käännekohta Melanchthonin sakramenttinäkemyksissä; ikään kuin mies, joka oli rukoiltu takaisin elämään, olisi kärsinyt syvän shokin, joka oli muuttanut hänet. Tämä muutos, vähittäinen poikkeaminen Lutherin opista, oli tosin alkanut vuosia aiemmin. Nyt poikkeamat opista, jota hän itse oli tunnustanut Marburgissa ja Augsburgissa, tulivat kuitenkin niin vakaviksi, ja Lutherin kuoleman jälkeen luterilaiselle kirkolle niin vaarallisiksi, että koko luterilaisuuden olemassaolo oli vaakalaudalla.

Melanchthon tuli Wittenbergiin humanistina ja pysyi sellaisena koko elämänsä. Hänestä tuli yksi vuosisadan suurimpia pedagogeja. Hän omisti elämänsä hämmästyttävän työmäärän suorittamiseen kahdessa tiedekunnassa, kielten professorina ja teologina, Saksan korkeamman opetuksen järjestäjänä ja kirkonmiehenä. Tästä etevästä humanistitutkijasta tuli aidosti luterilainen teologi Lutherin voimakkaan vaikutuksen alaisena, kuten hänen Loci-teoksensa ensimmäinen laitos osoittaa. Hän ei kuitenkaan koskaan lakannut olemasta humanisti, ja ajan myötä hänen teologiansa humanistiset taipumukset tulivat jälleen esiin. Tällä ei ollut merkitystä niin kauan kuin hän pysyi uskollisena luterilaiselle opille. Jokaisessa elävässä kirkossa täytyy olla tilaa erilaisille teologisille ajattelijoille, kunhan he ovat sopusoinnussa kirkon opin kanssa. Näin ollen eroa tiettyjä opinkohtia kohtaan tunnetussa kiinnostuksessa tai niiden korostamisessa ja erilaisia ilmaisutapojakin voitaisiin hyvin suvaita. Luther tunsi aina, että hän ja hänen oppinut ystävänsä täydensivät toisiaan. Kuten Melanchthon oli oppinut häneltä, hän oli oppinut Melanchthonilta. Luterilaiselle kirkolle on erittäin merkittävää, ettei sen tunnustuskirjoja kirjoittanut yksinomaan Luther. Samoin kuin Melanchthonin Augsburgin tunnustusta, Puolustusta ja Paavin valtaa ja johtoasemaa täydentävät sopusointuisesti Lutherin Schmalkaldenin opinkohdat ja Katekismukset, niin Yksimielisyyden ohjekin oli Melanchthonin ja Lutherin oppilaiden kirjoittama. Tämä ilmaisun erilaisuus yhden ja saman totuuden kuvaamisessa antoi luterilaisille tunnustuskirjoille rikkauden, joka muiden kirkkojen tunnustuskirjoilta puuttuu. Mikään ei ole merkittävämpää luterilaisen kirkon riippumattomuudelle inhimillisestä auktoriteetista kuin se, että Luther hyväksyi Augsburgin tunnustuksen, vaikka hän selvästi totesi, että hän olisi kirjoittanut sen täysin erilaisella tavalla. Ratkaisevaa on evankeliumin oppi, ei inhimillinen teologia.

Lutherin ja Melanchthonin välisen teologisen eron täytyi johtaa kriisiin heti kun evankeliumi itse oli vaakalaudalla. Tämä kävi ilmeiseksi Locin toisesta laitoksesta 1535, jossa esiintyi synergistinen oppi kääntymyksen kolmesta syystä: Jumalan sana, Pyhä Henki ja ihmisen tahto sikäli kuin tämä ei torju tarjottua armoa. Tässä Melanchthon avasi oven Erasmuksen vapaalle ratkaisuvallalle (liberum arbitrium) vaaraa tajuamatta. On hyvin tunnettua, mitä vaivaa tämä ja muut virheet aiheuttivat seuraavalle sukupolvelle. Kiinnitämme tässä huomiota vain Melanchthonin poikkeamiseen alttarin sakramenttia koskevasta luterilaisesta opista, jota hän oli niin voimallisesti puolustanut Marburgissa ja tunnustanut myös Augsburgin tunnustuksessa ja Puolustuksessa.

Mikä oli syynä hänen mielenmuutokseensa? On totta, että hän oli aina painottanut erityisesti sakramentin viettoa sinänsä ja ettei hän ollut koskaan yhtynyt Lutherin oppiin Kristuksen ruumiin kaikkialla läsnäolosta. Mutta hän ei ollut koskaan vähääkään epäillyt reaalipreesenssiä vuoden 1530 Augsburgin valtiopäiviin mennessä. Päinvastoin, hän arvosteli Zwinglin oppia joiltakin osin jopa voimakkaammin kuin Luther. Lähempi tarkastelu paljastaa kuitenkin luonteenomaisen eron hänen ja Lutherin välillä. Syy, jonka vuoksi Luther ei voinut luopua käsityksestään reaalipreesenssistä, oli yksinomaan Herran sana. Melanchthonkin oli vakuuttunut siitä, että Lutherin oppi oli Raamatun oppi. Hänelle, kuten kaikille humanisteille, Raamatun ymmärtäminen oli kuitenkin myös filologinen ongelma, ja filologien tapana on etsiä vastauksia inhimillisiltä auktoriteeteilta. Hän vastusti Zwingliä ja Oekolampadiusta paljolti siksi, että hänen vakaumuksensa mukaan näiden oppi oli ristiriidassa vanhan kirkon opin, kirkkoisien antiikin ajan oppineisuuden (erudita antiquitas) kanssa. Hän pelkäsi, kuten hän kirjoitti Oekolampadiukselle huhtikuussa 1529, joutuvansa luomaan tai puolustamaan uutta oppia. Tämä oli hänen pääargumenttinsa sveitsiläisiä uskonpuhdistajia vastaan.

Vuoden 1530 alussa Melanchthon julkaisi Lausumia joiltain varhaisilta kirjoittajilta Herran ehtoollisesta, kokoelman realistista sakramenttinäkemystä tukevia patristisia tekstejä. Tässä kirjasessa hän totesi, että vaikka usko oli riippuvainen yksin Jumalan sanasta, kirkkoisien mielipidettä oli silti kuultava, koska tämä mielipide oli aina ollut kirkon yhteinen vakaumus, eikä olisi turvallista olla eri mieltä vanhan kirkon yhteisen opin kanssa.28 Kun hän Augsburgin valtiopäivillä sai Dialoguksen, jossa Oekolampadius – kuten tämä oli tehnyt jo Marburgissa – lainasi isiltä katkelmia, jotka näyttivät suosivan vastakkaista näkemystä, se ei aluksi tehnyt juurikaan vaikutusta Melanchthoniin. Tulevina vuosina hänen aiempi näkemyksensä kirkkoisien yksimielisyydestä kuitenkin horjui. Sen seurauksena Melanchthon tuli vähitellen avaramielisemmäksi ja hyväksyi Bucerin käytännöllisen näkemyksen. Sen mukaan kirkon sisällä voitiin suvaita useita mielipiteitä sakramentista, kuten oli ollut asian laita vanhassa kirkossa, kunhan Kristuksen ruumiin ja veren todellinen läsnäolo yleisesti tunnustettiin. Melanchthon ei koskaan hyväksynyt Bucerin sakramenttikäsitystä, ja hän piti aina Zwinglin oppia vääränä, mutta hän yhtyi Bucerin toiveeseen siitä, että olisi lopulta mahdollista päästä yksimielisyyteen, kun Etelä-Saksan protestantit olivat hyväksyneet Wittenbergin konkordian ja Confessio Helvetica Prior vuodelta 1536 näytti monien mielestä osoittavan, että sveitsiläiset olivat hylkäämässä ankaran zwingliläisen kannan. Siksi hän pystyi tekemään yhdessä Bucerin kanssa työtä Wittenbergin konkordiaan perustuvan liiton solmimiseksi.

Ymmärtääksemme Melanchthonin kehitystä tämän opin osalta meidän on pidettävä mielessämme, ettei hänellä ollut koskaan ollut Lutherin syvällistä, polttavaa kiinnostusta sakramenttia kohtaan. Kun Luther ei voinut elää ilman sakramenttia, Melanchthon, kuten kaikki humanistit, olisi pystynyt tulemaan toimeen ilman sitä, ellei se olisi ollut Kristuksen säädös. Tässä suhteessa hän on hyvin lähellä reformoitua kirkkoa. Tämä suuri pedagogi ei voinut mitenkään ymmärtää liturgiaa. Tämä käy ilmi hänen esipuheestaan Lucas Lossiuksen Psalmodiaan (1553), joka on luterilaista messua varten sovitettu vaikuttava kokoelma keskiajan hienoja liturgisia laulelmia ja virsiä. Kuten hän sanoo myös Augsburgin tunnustuksessa, 24. uskonkohdassa, tällaiset laulut on tarkoitettu ”kansan opettamiseksi”. Olisiko hän koskaan kyennyt saamaan aikaan sellaista lausetta kuin Lutherin: ”Tämä sakramentti on evankeliumi”? Vaikka hän Augsburgin tunnustuksen 5. uskonkohdassa saattoi hyvällä omallatunnolla opettaa, että ”sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki” (TK 1990, 53),
sakramentit pysyivät hänelle olennaiselta osin merkkeinä armosta, joskin vaikuttavina merkkeinä. Niiden vaikuttavuus perustuu Jumalan tahtoon liittää niihin armonsa. Hän on säätänyt, että Herran ehtoollisessa meidän tulee ottaa vastaan Kristuksen ruumis, kun leipä annetaan.

Mikä erottaa Melanchthonin Zwinglistä, Bucerista ja Calvinista? Vaikka hän tunnustaa Augustinuksen tavoin, että Kristuksen ruumis on yhdessä paikassa taivaassa, hän ei oleta, että Kristuksen ruumis voi olla vain yhdessä paikassa. Hän myöntää, että se voi olla useissa paikoissa samanaikaisesti selittämättömällä tavalla, jolla useat paikat ovat Kristuksen persoonalle ikään kuin yksi piste – minkä ajatuksen hän näyttää oppineen Lutherilta.31 Erona Lutheriin on, että hän Bucerin vaikutuksesta yhä enemmän näkee vaaran, että Lutherin oppi saattaa jälleen johtaa ehtoollisleivän palvontaan (artolatreia) ja siten materialistiseen näkemykseen reaalipreesenssistä. Hän pelkää Lutherin opin ”materialismia”. Tässä suhteessa hän oli kaikkien niiden liittolainen, jotka tahtoivat säilyttää sakramentin puhtaan hengellisyyden, tajuamatta, että tällainen hengellistäminen tuhosi inkarnaation todellisuuden. Tämän vuoksi Melanchthon korostaa yhä enemmän läsnäoloa ehtoollisen vietossa, toimituksessa, ehtoollisaineissa toteutuvan läsnäolon sijasta, vaikka nämä säilyttävätkin tärkeytensä merkkeinä. Suuri ongelma hänen opissaan on selkeyden puute. On käsittämätöntä, miten sama mies, joka jo 1534 katsoi Lutherin opin olevan vieras käsitys (aliena sententia), saattoi hyväksyä vuoden 1537 Schmalkaldenin opinkohdat. Myös hänen myöhemmissä kirjoituksissaan on kohtia, joissa hän näyttää vahvistavan Marburgissa ja Augsburgissa edustamansa opin. Tämän selkeyden puutteen vuoksi monet eivät tajunneet hänen poikkeamistaan Lutherista, ja häntä syyttivät kaikki, sekä luterilaiset että Bucer ja Calvin.

Hänen poikkeamistaan vanhasta opista ei tajuttu edes silloin, kun Augustana Variata (Muutettu Augsburgin tunnustus) ilmestyi; tämän uuden painoksen Melanchthon oli tehnyt Wormsissa pidettävää protestanttien ja katolilaisten välistä uskontokeskustelua varten, sen jälkeen kun Hagenaussa pidetty keskustelu, jossa Cruciger oli ollut sairaan ystävänsä sijaisena, oli epäonnistunut. Melanchthon lähti Wormsiin lokakuussa 1540. Augsburgin tunnustuksen latinalaiseen tekstiin tehtyihin muutoksiin ei tuolloin suhtauduttu kovin vakavasti. Edes Luther ei pitänyt niitä vakavina, varsinkaan koska nykynäkemyksen mukaista vaatimusta tällaisen uusintapainoksen ehdottomaan tarkkuuteen ja luotettavuuteen nähden ei 1500-luvulla ollut. Tekijä oli tehnyt muutokset helpottaakseen neuvotteluja ja tehdäkseen protestanteille helpommaksi esiintyä yhtenäisenä rintamana hetkellä, jolloin katolilaisetkin olivat hyvin toiveikkaita siitä, että keskustelussa päästäisiin myönteiseen tulokseen. Vasta myöhemmin luterilaiset huomasivat, etteivät muutokset olleet niin harmittomia, miltä ne aluksi olivat näyttäneet. Silloin he tajusivat, ettei tunnustusta, joka ilmaisi kirkkojen välillä vallitsevan suuren yksimielisyyden (magnus consensus), ollut luvallista käsitellä Locin tapaisena yksityisenä kirjana. Vaikka jotkut reformoidut ja unionityyppiset kirkot myöhemmin pitivät Variataa tunnustuksena, ei pidä unohtaa, että muutokset tehtiin vain latinalaiseen tekstiin; kukaan ei ajatellut vastaavien muutosten tekemistä saksalaiseen tekstiin, joka säilytti arvovaltansa kiistämättömänä.

Variata paljastaa selvästi Melanchthonin sakramenttikäsityksessä tapahtuneet muutokset. Sen 10. uskonkohdassa lukee: ”Herran ehtoollisesta ne [seurakuntamme] opettavat, että Kristuksen ruumis ja veri tarjotaan leivän ja viinin kanssa niille, jotka ehtoollisen nauttivat.”33 Sanaa ”kanssa” (cum) oli käytetty myös Wittenbergin konkordiassa. Se voi merkitä samaa kuin ’-ssa’ tai ’alla’; se voidaan kuitenkin ymmärtää myös toisin, nimittäin simul cum (samanaikaisesti ... kanssa). Näin sen ymmärsi Calvin, joka oli läsnä Wormsissa ja hyväksyi Variatan. Sana, jonka olemme kääntäneet ”tarjotaan”, korvaa vuoden 1530 Invariatan sanan ”jaetaan”.34 Se esiintyy myös Wittenbergin konkordiassa, jossa vastaava kohta kuuluu: ”Kristuksen ruumis ja veri ovat leivän ja viinin myötä todellisesti ja olemuksellisesti läsnä, ne jaetaan ja otetaan vastaan.”

Sanoja ”todellisesti ja olemuksellisesti läsnä” ei Variatassa esiinny; myös ”toisin opettavien” hylkääminen (joka on tämän uskonkohdan oleellinen osa Invariatassa) on jätetty pois. Näitä muutoksia ei tehty vain käytännöllisistä syistä, vaan ne osoittavat pikemminkin Melanchthonin teologiassa vuoden 1530 jälkeen tapahtunutta syvällistä muutosta, mikä käy ilmi verrattaessa muissa kohdissa, erityisesti 5. uskonkohdassa tehtyjä muutoksia. Siinä armonvälineiden ja Pyhän Hengen lahjan välistä suhdetta kuvataan epämääräisellä sanalla simul: ”Sillä Pyhä Henki annetaan ja vaikuttaa Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä. Kun kuulemme evankeliumin ja mietiskelemme sitä tai otamme vastaan sakramentit ja saamme lohdutusta uskon välityksellä, Pyhä Henki vaikuttaa samanaikaisesti (simul) Paavalin sanan (Gal. 3:22) mukaisesti: ’että se, mikä luvattu oli, annettaisiin uskosta Jeesukseen Kristukseen niille, jotka uskovat’.”

Käsitys armonvälineistä ”välikappaleina”, joka oli tullut Lutherille niin tärkeäksi suuressa kiistassa ja joka ilmaistiin selvästi Invariatassa (muuttamaton Augsburgin tunnustus), oli hävinnyt. Ei ole hämmästyttävää, että Calvin mielellään allekirjoitti Variatan ja piti itseään tästä lähtien oleelliselta osin yksimielisenä Melanchthonin edustaman kirkon, todellisen Augsburgin tunnustukseen pitäytyvän kirkon kanssa. Lutherin tarkoittamassa merkityksessä ymmärretyn unio sacramentaliksen (sakramentillinen yhtymys) hylätessään Melanchthon oli, vaikkei sitä koskaan suoraan myöntänyt, käytännössä hylännyt myös manducatio oraliksen (ehtoollisvieraat syövät suullaan Kristuksen ruumiin ja veren) ja manducatio impiorumin (jumalattomatkin saavat Kristuksen ruumiin ja veren ehtoollisessa). Tämä kehitys kävi yhä ilmeisemmäksi tulevina vuosina.

Lutherin ja Melanchthonin välirikkoa, jota monet, jopa Melanchthon itse, olivat odottaneet, ei kuitenkaan koskaan tullut. Kun Lutherin Pieni tunnustus syyskuun lopulla 1544 ilmestyi, siinä ei mainittu edes Bucerin nimeä, vaikka Luther oli menettänyt kaiken luottamuksensa häneen sen jälkeen kun tämä, yhdessä Melanchthonin kanssa, oli edellisvuonna kirjoittanut suunniteltua Kölnin uskonpuhdistusta varten kirkkojärjestyksen, jossa alttarin sakramentista opetettiin Tetrapolitanan tavoin. Luther ilmaisi syvän pettymyksensä Bucerin luonteeseen, muttei virallisesti katkaissut ystävyyden sidettä. Tämä ja se seikka, ettei hän avoimesti hylännyt Melanchthonia, voidaan selittää vain inhimillisestä näkökulmasta. Hän tiesi kuolemansa olevan lähellä. Hän ei luopuisi toivosta, että Wittenbergissä vuonna 1536 saavutetut tulokset kantaisivat hedelmää. Lutherin näissä tapauksissa osoittamasta suvaitsevaisuudesta ei kuitenkaan ole luvallista päätellä, että Lutherin ja Melanchthonin näkemykset Herran ehtoollisesta ovat luterilaisessa kirkossa samanarvoisia. Muutenhan myös Melanchthonin synergismiä olisi suvaittava. Uusi kiista Herran ehtoollisesta oli väistämätön. Lähestyvän uuden ukkosmyrskyn pilvet synkensivät Lutherin viimeisiä vuosia. Mutta kuten Luther oli epäröinyt käydä suureen kiistaan Zwinglin kanssa ja Marburgissa mennyt äärirajalle tehdessään myönnytyksiä, joita hän hyvällä omallatunnolla saattoi tehdä, niin hän pyrki loppuun asti sitoutumaan Wittenbergin konkordian avulla solmittuun rauhaan. Vasta seuraava sukupolvi joutui taistelemaan Lutherin opin puolesta niitä hedelmiä vastaan, jotka kasvoivat Bucerin ja Melanchthonin näkemyksistä sellaisina kuin ne ilmenivät Calvinin teologiassa.


Hermann Sasse, This is my body. Lutheran Publishing House. Adelaide, Australia. 1981. Suomennos: Jarmo Heikkilä.


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus