PIETISTIT PETTÄVÄT KIRKKOKYSYMYKSESSÄ

Halvar Sandell,  pastori, Helsinki 		Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 1/2007


Perinteisiä kristittyjä eivät heidän kirkollisessa eksistenssissään uhkaa ensisijaisesti räikeät kerettiläiset, jotka kieltävät kirkon perustavatkin uskonkohdat. Suurempi vaara on herätysliikkeiden johtajat, jotka ajavat heitä heterodoksisten (monioppisten) kaikenlaista sallivien kirkonjohtajien syliin. Viime syksynä tarttui tri Timo Laato kirkkokysymykseen Länsi-Suomen herännäislehdessä (9/2006). Hän kirjoitti asiasta pääkirjoituksen. Heti kerrottuaan jotakin kansankirkon surkeasta tilanteesta, hän sanoi päättäväisesti, ettei kirkon tilanne parantuisi sillä, että jotkut lähtevät kirkosta. Varmasti näin on, mutta onko tämä todella asian ydin? Eivätkö itse ihmiset ja heidän pelastuksensa ole pääasia? Miksi instituution kohtalo painaa enemmän kuin ihmisten kohtalo ja se että heillä on puhdas Jumalan sana ja sakramentit? Laaton mielestä meidän tulisi mieluummin lähteä pois tarkasta kuuliaisuudesta ja pitäytymisestä Raamatun oppiin seurakunnasta. Hänen mukaansa on tärkeämpää, että uskovat tämän sijasta rukoilisivat herätystä kansankirkkoon. Emme kuitenkaan voi tietää, mitä Jumala tekee. Varmaa lupausta herätyksestä ei ole annettu. Emme voi tietää vastaako armahtavainen Jumala rukouksiimme sillä tavalla juuri nyt. Meidän asiamme ei ole laskelmoida, vaan olla kuuliaisia tuntemallemme Jumalan sanalle. Pyhä Henki varoittaa siitä hengestä, joka haluaa asettaa rukouksen kuuliaisuuden tilalle. ”Joka korvansa kääntää kuulemasta lakia, sen rukouskin on kauhistus.” (Sananl. 28:9)

Laato on painattanut samassa lehden numerossa tästä aiheesta artikkelin, jonka hän julkaisi lähes kymmenen vuotta sitten. Siinä hän ihmeellisellä tavalla tekee vakavasta kysymyksestä pelkistetyn juupas-eipäs -asetelman: kansankirkossako vai sen ulkopuolella. Samaan hengenvetoon hän osittain tekee tyhjäksi jumalalliset varoittavat ja kehottavat sanat Matt. 7:15, Room. 16:17-18, Tiit. 3:10-11, 2. Joh. 10-11, joihin hän viittaa. Ne eivät missään tapauksessa Laaton mielestä voi tarkoittaa, että ajautuisimme kansankirkon ulkopuolelle. Tähän tärkeiden asioiden vähättelyyn täytyy painokkaasti sanoa, että kysymys ei ole instituutiota eli laitosta ajatellen siitä, ollaanko sisällä vai ulkopuolella, vaan siitä, miten me tässä ja nyt tulemme osalliseksi oikeasta hengellisestä yhteydestä, miten me tulemme osalliseksi puhtaasta Sanasta ja sakramentista. Tapa lähestyä asiaa paljastaa myös, että, toisin kuin Uusi testamentti, paikallisseurakuntaa ei pidetä hengellisenä pääyksikkönä vaan juuri heterodoksista laitoskirkkoa. Vanhan testamentin profeetat, joihin Laato myös viittaa, puhuivat puhtaan jumalanpalveluksen puolesta ja synkretismiä (uskontojen sekoittaminen) vastaan.

Olemme aiemmin näillä palstoilla (6/2005) ihmetelleet Laaton Janus-kasvoja. Ruotsissa hän on tukenut sikäläistä Lähetysprovinssia (Missionsprovins), mutta tällä puolella Pohjanlahtea hän lähinnä kirjoittaa sellaisia pyrkimyksiä vastaan, siis: ei saa vaarantaa varmaa yhteyttä kansankirkon hierarkiaan. On kaikin voimin pysyttävä kuuliaisina sen puitteissa.

Raamattuopiston nyt eläkkeellä oleva entinen johtaja, rovasti Raimo Mäkelä on puhunut voimakkaasti kansankirkollisen eksistenssin puolesta (Perusta-lehti 6/2006 ja 1/2007). Ajaessaan tätä hän vähättelee virkaa olennaisena osana kirkon olemusta. Sekä naispappeuden puolestapuhujat että sen vastustajat ovat Mäkelän mielestä ylikorostaneet virkaa. On ajauduttu Sanan aliarvioimiseen. Pelastus jopa estyy. Syytökset ovat siis hyvin rankkoja. Olisi hyvä, jos olisi heti avoimesti mainittu ne tahot, jotka rovastin mielestä ovat syyllistyneet tällaiseen. Nyt se jää spekulaation varaan. Meidän pienissä ympyröissämme tämä tuntuu epämiellyttävältä varjonyrkkeilyltä. Kun kuitenkin keskustelu jatkui (Perusta 1/2007) ja tuli vastauksia Mäkelän vuodatukseen, joutui hän sanomaan mitä hänen ajatuksissaan oli pyörinyt, mikä sinänsä oli hyvä. Mäkelän motiivi oli hyökätä niiden kimppuun, jotka olivat puhuneet kirkkoprovinssista, siis jostakin, joka vastaisi Ruotsissa vaikuttavaa Lähetysprovinssia.

Pietismi on historiansa aikana tehnyt paljon hallaa kirkko-opille ja virkaopille. Pietismin myötä donatolaisuus (viranhaltijan hurskaus ja henkilökohtainen usko antaa todellisen validiteetin ja pätevyyden toimituksille ja Jumalan sanan saarnalle) on harhaoppina tullut uudelleen kirkkoon. Tietysti kastettujen ja uskovien pitää edellyttää, että papit pysyvät ja pitäytyvät uskossa Kristukseen. Niiden, jotka ovat avoimesti ristiriidassa sen kanssa, on lähdettävä virasta. Heitä kristittyjen pitää paeta. Mutta viran vaikuttavuutta ei saa rakentaa jonkun papin oman uskon ja hurskauden varaan. Kukaan ihminen ei ehdottoman varmasti tiedä, mitä papin sydämessä on. On mahdollista, että ulkonaisesti hurskas ja uskovainen pappi voi sydämessään olla Saatanan oma. Mutta oikea Sana ja Sakramentti säilyttävät silti hengellisen voimansa, koska voima tulee Jumalan sanasta eikä papin sydämestä.

Tarkka lukija huomaa, että Mäkelä on vastoin oikeaa oppia lähinnä donatolaisella linjalla.  Hän painottaa papin henkilökohtaista uskoa ja valittaa, että painopiste on nyt siirtynyt viranhaltijan sukupuoleen ja Sanan ja sakramenttien hoitamiseen. Miten näitä tekijöitä voidaan asettaa toisiaan vastaan ja sitten loppujen lopuksi vielä rakentaa jonkun yksilön uskon varaan? Ottaako Mäkelä huomioon salaisen luopumuksen mahdollisuuden? Ja toisaalta: Miten henkilökohtaisesti ahdistunut ja itsensä heikoksi tunteva pappi rohkenee toimia, jos häneltä vaaditaan suurta uskoa ja hurskautta?

Se voidaan taata, että virka ulkonaisesti on annettu oikein ja että ulkonainen oppi on oikea – muuta ei voi tehdä tässä ajassa. On Jumalan asia, mitä hän näillä välineillä tekee (ks. Augsburgin tunnustus, art. 5). Puhdasta evankeliumia ei aina seuraa usko, mutta se ei ole apostolisen perinteen noudattamisen vika. Mäkelä puolestaan sanoo ensin vastoin Augsburgin tunnustuksen puolustusta, ettei virkaa mitenkään voi laskea sakramentteihin (Art. 13). Seuraavassa kirjoituksessa hän siteeraa samaa kohtaa kuitenkin jotenkin positiivisessa mielessä. Mäkelällä on ilmeisiä vaikeuksia soveltaa omia pietistis-tyyppisiä ihanteitaan luterilaiseen oppiin. Lähinnä koomiseksi käy hänen puheensa siitä, että papin uskosta ja sen tärkeydestä ei enää tarpeeksi puhuta niissä piireissä, jotka keskustelevat kirkkoprovinssista. Itse hän piittaamatta uskonopista on vuosi vuodelta kutsunut heterodoksisia ja jopa hereettisiä piispoja selebranteiksi (ehtoollisen toimittajiksi) Kauniaisten teologisille opintopäiville. Ehtoollinen on uskonyhteyden varsinainen merkki.

Mäkelän mukaan usko tarkoittanee henkilökohtaista uskoa subjektiivisena funktiona ihmisessä, eikä sitä että ollaan samassa opissa. Tämän subjektiivisen funktion varaan rakennetaan vakavia uskonyhteyksiä, hänen mukaansa. Toinen mahdollisuus olisi, että hän laskee tällaisten kirkonjohtajien luopumukset siihen ”jumalattomuuteen”, josta hänen siteeraamansa Tunnustuskirjojen kohdat sanovat: ”vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin.” Jos viimeksi mainittu mahdollisuus osoittautuisi oikeaksi, se merkitsisi Mäkelän ymmärtäneen Tunnustuskirjojen donatolaisuuden torjumisen täysin väärin. Tunnustuskirjat puhuvat em. kohdissa ihmisen sisäisestä luonteesta ja sydämestä, eivätkä vääristä opettajista. Viimeksi mainittuja pitää karttaa (Augsburgin Tunnustuksen puolustus, Art. 14, ja Paavin valta ja johtoasema). Mäkelä myöntää pietistisesti, että viran tulee olla Jumalan sanan mukainen sen kohteiden tähden. Mutta eikö sen ihan sen vuoksi, että Jumala on sanonut jotakin tiettyä, täydy olla oikea? Mäkelä opastaa pois kirkon uskosta pietismin syvyyksiin.

Tekniikan tohtori Arvela haluaa viedä koko virkakysymyksen suhteellisten asioiden piiriin (Perusta 6/2006). Pietistinen kirkkonäkemys loistaa tässäkin läpi. Kansankirkon luonne pitää huomioida. Väärää oppia pitää kunnioittaa ja tämän vajavaisen kirkon tilanne tekee lepsun asennoitumisen pyhissä asioissa oikeaksi. Miksi Arvela ei kysy Sanasta, miten kirkossa pitää olla? Miten empiirinen todellisuus voi vapauttaa meidät Sanasta tällä ihmeellisellä tavalla?

Salli Hakalan kirjoitus samassa numerossa herättää hämmennystä yksipuolisuudessaan. Hän kirjoittaa aivan kuin olisi velvollisuus sitoutua vastoin Sanaa siihen, mihin oikeuspositivismi (olisiko selitystä?) viimeisten päätösten mukaan on vienyt tilanteen. Luther-säätiön toimintaa pidetään ongelmallisena, mutta miten kristittyjen sitten tänä päivänä pitää toimia? Missä on Hakalan visio ja toimintamalli hyvin kriittisessä tilanteessa? Sitä ei kunnolla esitetä, päinvastoin hänellä on varaa sosiologisesti pakinoida ja vähätellä niitä, jotka pitäytyvät klassiseen perinteeseen. Etäisyydestä käsin hän tarkkailee heidän ongelmaansa. Onneksi useampi kirjoittaja (Vesa Kiertokari, Miikka Niiranen ja Antti Leinonen) on Perustassa 1/2007 tarttunut Perustan 6/2006 ylilyönteihin (kiltti termi kun kaikki tosiaan viittaa siihen, että Arvela, Hakala ja Mäkelä pysyvät kannassaan).

Vastineessaan (Perusta 1/2007) Mäkelä kertaa aika laajasti kantansa virkakysymyksessä. Ensiksi hän toteaa, että hän jo kauan sitten on ottanut kantaa kysymyksessä ja edelleen on samalla kannalla. Mäkelän virkanäkemyksessä on ominaista, että hän lähtee monarkkisesta perhekäsityksestä liikkeelle ja painottaa, että kysymyksessä on isänvirka ja äidinvirka. Tässä kohdin varmasti on heikkous (sinänsä asia on oikea), jos tämä argumentti on kaiken perusta ja yksinään. Varsinkin jos tällainen puhe saa korvata opetuksen apostolisesta virasta, apostolien valinnasta ja viran jatkuvuudesta. Juuri tällä tavalla naispappeuden pioneerit Ruotsissa Margit Sahlinin ympärillä ajoivat asiansa, puhumalla äidinvirasta isänviran rinnalla.

Mäkelä tietyllä tasolla sanoo, että viran pitää olla Raamatun mukainen, toisella tasolla hän taas suhteellistaa olennaisen. Hän kritisoi sekä niitä, jotka hänen mielestään korostavat liiaksi saarnaviran kuulumista miehelle että niitä, jotka painottavat kirkon sakramentaalisen elämän tärkeyttä. Suhteellistaessaan virkaopin paikan kristillisessä uskonopissa Mäkelä etsii tukea Franz Pieperin dogmatiikasta. Pieper puhuu ”perustavista ja ei-perustavista” opeista. Kansankirkko ja se hengellinen yhteys, missä Mäkelä on ja jota hän kaikin voimin puolustaa, ei mitenkään voisi yhtyä Pieperin selitykseen: ”Kun tehdään ero perustavien ja ei-perustavien oppien välillä, ei tarkoitus ole tietenkään antaa vapaus olla hyväksymättä tiettyjä Raamattuun sisältyviä oppeja. Sitä ei ole kenenkään ihmisen lupa tehdä ja Raamattukin kieltää sen selvästi.” (Pieper 1961, s. 29)

Haluan tässä toistaa sen, minkä kirjoitin (Concordia 4/2005), koska kaikki näyttää olevan ennallaan: ”Mäkelän oppi kirkosta ja virasta on ymmärrettävä rakennetuksi sen mukaan, että Raamattu antaa ohjeet pappeudesta ja virasta, mutta niiden rikkominen ei periaatteessa erota pelastuksesta, koska se taas puolestaan on sisäinen asia. Ulkonaiset asiat eivät liitä pelastukseen eivätkä erota siitä. Tämä vie pietistisesti ajattelevat siihen, että he suhteellistavat sekä kysymykset, jotka liittyvät kirkon ja seurakunnan rakenteeseen, että myös kysymykset, jotka koskevat jumalanpalveluksen toimittamista ja virkaa. Nämä asiat ovat ainoastaan ympäristö, missä yksilö voi tulla uskoon, eivät sinänsä asioita, jotka ovat välittömästi ja suoraan pelastuksen kysymyksiä. Yksilön uskonakti psykologisesti määriteltynä on avainasemassa, eivät ulkonaiset, puhtaat armovälineet ja oikeat järjestykset. Oppi, erityisesti ajatus uskon ja armon suorasta välittämisestä monergistisena eli ainoastaan Jumalan vaikuttamana tapahtumana ulkonaisten armovälineitten kautta, on pahasti vaurioitunut.”

Tietysti uskonsuhde on luottamusta armonlupauksiin eikä evankeliumin lupaus samalla tavalla voi olla esillä missä tahansa raamatullisessa teologiassa. Toisaalta, joka tieten tahtoen rikkoo Jumalan sanaa vastaan ja tekee vastoin Raamatun opetusta, tekee synnin. Se, joka jää sellaiseen syntiin eikä käänny, erottaa itsensä pelastuksesta. On kauhistuttavaa, että Mäkelä niin kevyesti kohtaa luopumuksen kirkko-opin ja virkaopin alalla, ja on torjuvalla kannalla niitä kohtaan, jotka pelkäävät tämän luopumuksen seuraamuksia.

Mäkelä alleviivaa esityksensä alussa (1/2007) että ”harva naispappien torjujista on käsitellyt asiaa yhtä varhain ja yhtä laajasti kirjallisesti kuin minä”. Jos näin on, olemme nyt todistamassa suurta tragiikkaa. Miksi teot eivät vastaa tällaista suurta intoa kirjoittaa asiasta? Mäkelä oli ajamassa Mikko Heikkaa Espoon piispaksi, vaikka tiedettiin millä linjoilla Heikka on ja mitä siitä seuraa. Nyt kun ei vihitä ns. ”vanhalla kannalla” olevia papeiksi (missä asiassa juuri Heikka on ollut erittäin toimelias). Mäkelällä on kanttia keskittyä kritisoimaan niitä, jotka ovat poissuljetut ja etsivät vaihtoehtoista tietä kirkollisella alalla. Nämä nimittäin ovat siis sellaisia, jotka uskovat että virka olisi niin tärkeä, että se pystyy pelastamaan kirkon ja että kirkko on niin iso sakramentti, että se pelastaa maailman (ks. Mäkelän otsikko: ”Pelastaako virka kirkon ja kirkko maailman?”) –  siis täysin absurdi ajattelu, joka ei ole todellisuudessa kiinni. Todellisuuden maailmassa haluaisimme kuulla, miten Mäkelä on ajatellut nuorten miespuolisten kandidaattien, jotka ovat perinteisessä virkakäsityksessä, pääsevän palvelemaan pappeina seurakunnissa. Mihin tunnustuksellisten ihmisten, jotka asuvat täysin liberaalin kansankirkon seurakuntien alueilla, pitäisi hakeutua kirkonmenoihin? Onko vastaus, että tämän voi ratkaista pietistisillä seuroilla ja maallikkosaarnaajilla? Virka, Sakramentti ja liturgia kun ovat toissijaisia kysymyksiä. Miten välipitämätön on lupa olla, kun ajattelee apostolisen kirkon jatkuvuutta maassamme?

On myös ymmärrettävä, että Mäkelän kirjoitukset kuuluvat samaan piiriin, kuin ne oppituomiot, jotka nopeaan tahtiin kirjoitettiin uuspietistiseltä taholta vuonna 2004, kun apostolisesta opetuksesta poikkeavaa piispaa ei suoraan vastaanotettu ehtoolliselle Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisössä (Raimo Mäkelän ja Leif Nummelan allekirjoittama STI:n kannanotto Helsingin Sanomien yleisönosastossa 13.4.2004, Mäkelän kirjoitus Elämään-lehdessä 5/2004, STI:n työntekijän Timo Eskolan kirjoitus Perusta-lehdessä 3/2004 ja OPKO:n pääsihteerin Lauri Seppäsen kannanotto Kirkko ja Kaupunki -lehdessä 2.6.2004)

”Mutta minkä minä teille sanon, sen minä sanon kaikille: valvokaa.” (Mark. 13:37)


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus