OPPI TUHATVUOTISESTA VALTAKUNNASTA JA ISRAELIN KÄÄNTYMINEN

C. H. Little, pastori, USA (1872-1958)
 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 1/2007


Oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta

Tämä oppi on ollut harhaoppisia ja fanaatikkoja yhdistävä kohta kirkon varhaisimmalta ajalta nykyaikaan asti. Se on tunnusomainen oppi varhaiskirkon ebioniiteille ja montanolaisille, keskiajan mystikoille, uskonpuhdistuksen ajan uudestikastajille ja sellaisille nykyajan lahkoille kuin adventistit, Jehovan todistajat ja muut. Se on myös oppi, josta luterilaiset eivät ole yksimielisiä. Jotkut hylkäävät sen kokonaan, toiset hyväksyvät sen jossakin sen eri muodoista.

Yleinen oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta

Kristus palaa henkilökohtaisesti maan päälle ennen tuomiopäivää. Herätettyään kuolleet pyhät tai marttyyrit tai tietyn määrän valittuja hän perustaa teokraattisen (Jumalan hallitseman) valtakunnan ja hallitsee maan päällä tuhat vuotta. Sen ajanjakson aikana saatana on sidottu, juutalaiset kääntyvät ja jumalattomat ovat kaikkialla nujerrettuina. Tämän vanhurskauden ja rauhan valtakunnan lopussa saatana päästetään jälleen vähäksi aikaa irti. Hän eksyttää kansakunnat maan päällä ja kokoaa ne yhteen viimeistä taistelua varten Kristuksen johtamia armeijoita vastaan.

Muunnelmia

Tämä on yleinen oppi, mutta siitä löytyy monia muunnelmia. Jotkut sijoittavat tuhatvuotisen valtakunnan Kristuksen toisen tulemisen jälkeen. Tämän näkemyksen mukaan Kristus herättää tullessaan kaikki uskovat. Sitten seuraa tuhatvuotinen valtakunta, josta he ovat osalliset yhdessä Kristuksen kanssa. Tämän jälkeen tapahtuu yleinen ylösnousemus, joka koskee ainoastaan epäuskoisia. Tässä on jälleen mielipide-ero. Jotkut sijoittavat tämän valtakunnan Kristuksen kanssa taivaaseen, jotkut pitävät sitä valtakuntana Kristuksen kanssa maan päällä. Mutta yhdessä kohdassa kaikki kiliastit eli ne jotka kannattavat oppia tuhatvuotisesta valtakunnasta ovat yhtä mieltä: tämä oppi perustuu Ilmestyskirjan 20. lukuun.

Kiliasmin tueksi käytettyjä Raamatun kohtia

Siksi on ratkaistava suuri kysymys, joka kuuluu: Opettaako Ilmestyskirjan 20. luku oppia tuhatvuotisesta valtakunnasta missään sen eri muodoista? Poistakaamme ennen tämän kysymyksen käsittelyä tuhatvuotisen valtakunnan opista ne muut Raamatun kohdat, jotka on perusteetta pakotettu palvelemaan sitä. Useimmin lainattujen Vanhan testamentin kohtien joukossa on Jes. 65:25 (vrt. myös Jes. 11:6-9): ”Susi ja lammas käyvät yhdessä laitumella, ja leijona syö rehua niin kuin raavas, ja käärmeen ruokana on maan tomu; ei missään minun pyhällä vuorellani tehdä pahaa eikä vahinkoa, sanoo Herra.” Toinen kohta, jota on käytetty vastaavasti on Jes. 2:4: ”Ja hän tuomitsee pakanakansojen kesken, säätää oikeutta monille kansoille. Niin he takovat miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi; kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotimaan.”

Näitä kohtia on sovellettu tuhatvuotiseen valtakunnan todisteina sen rauhanomaisesta luonteesta. Mutta ei ole olemassa pienintäkään viitettä siitä, että ne viittaavat mihinkään Kristuksen ja pyhien tuhatvuotiseen valtakuntaan joko maan päällä tai taivaassa. Niiden tekstiyhteys osoittaa selvästi, että ne viittaavat messiaaniseen aikaan. Pyhän Jaakobin puhe apostolisessa kirkolliskokouksessa Jerusalemissa opettaa, miten sellaiset messiaaniset profetiat, jotka puhuvat aineellisista entiselleen palauttamisista, on ymmärrettävä: ”Kun he olivat lakanneet puhumasta, lausui Jaakob: ’Miehet, veljet, kuulkaa minua! Simeon on kertonut, kuinka Jumala ensi kerran katsoi pakanain puoleen ottaakseen heistä kansan omalle nimellensä. Ja tämän kanssa pitävät yhtä profeettain sanat, sillä näin on kirjoitettu: Sen jälkeen minä palajan ja pystytän jälleen Daavidin sortuneen majan; minä korjaan sen repeämät ja nostan sen jälleen pystyyn, että jäljelle jääneet ihmiset etsisivät Herraa, ynnä kaikki pakanat, jotka ovat minun nimiini otetut, sanoo Herra, joka tämän tekee, mikä on ollut tunnettua hamasta ikiajoista.’” (Ap. t. 15:13-18)
Tässä kohdassa Jaakob julistaa, että Paavalin ja Barnabaan työ pakanoiden keskuudessa on paitsi siteeraamansa profeetan myös kaikkien profeettojen täyttymys, jotka puhuivat Daavidin majan uudelleenrakentamisesta ja sen raunioiden pystyttämisestä. Jaakobin mukaan profeetat käyttivät näitä aineellisia asioita, jotka oli pyhitetty uskonnolle, havainnollisina esimerkkeinä kuvatakseen tulevia siunauksia, jotka tulevat messiaanisena aikana. On huomattava, että Vanhassa testamentissa ei ole kertaakaan viitata tuhatvuotiseen Messiaan valtakuntaan.

Uuden testamentin kohta, jota kiliastit pitävät hyvin tärkeänä ja jota he tulkitsevat ja soveltavat väärin ja jonka he perusteettomasti liittävät oppiinsa, on Room. 11:25-26. Se koskee koko Israelin pelastumista. Mutta koska tätä asiaa käsitellään erikseen (ks. tämän artikkelin loppuosa), ei ole välttämätöntä kommentoida sitä tässä. Toinen Uuden testamentin kohta, jonka kiliastit säännöllisesti liittävät tähän oppiin, on 2. Tess. 2:3-10. Tämä kohta tuo esiin opin Antikristuksesta. Koska Paavali ei missään viittaa Kristuksen tuhatvuotiseen valtakuntaan pyhien kanssa, ei käy ilmi, miksi oppi Antikristuksesta tulisi yhdistää oppiin tuhatvuotisesta valtakunnasta. Mutta kiliastit pitävät tätä yhteyttä välttämättömänä, ja täytyy myöntää, että se lisää dramaattisen vivahduksen heidän oppiinsa. He esittävät Antikristuksen yksittäisenä henkilönä, vääryyden hirviönä, joka ilmestyy Kristuksen toisen tulemisen ajan läheisyydessä ja jonka tuho on merkkinä Kristuksen tuhatvuotisen valtakunnan alkamisesta.

Mutta tarkastelkaamme kyseistä kohtaa ja nähkäämme, opettaako Paavali sellaista käsitystä Antikristuksesta, jonka kiliastit esittävät. Paavali tuo tämän opin esille ohimennen tyynnyttääkseen Tessalonikan kristittyjen levottomuutta, joka aiheutui siitä, että heillä oli virheellinen käsitys Herran päivän välittömästä läheisyydestä.

Ensiksi hän kertoo heille, että tuo päivä ei tule, ellei luopumus ensin tapahdu ja synnin ihminen, kadotuksen lapsi, ilmesty. On huomattava, että hän ei sano: ”ennen kuin synnin ihminen tulee tai nousee”, vaan: ”ilmestyy”. Selvä johtopäätös tässä on se, että vain se, joka on olemassa, voi ilmestyä. Mutta meidän ei ole välttämätöntä vetää sellaista johtopäätöstä. Apostoli kertoo meille selvästi: ”laittomuuden salaisuus on jo vaikuttamassa”. Hän viittaa myös tiettyyn esteeseen, joka oli estämässä Antikristuksen ilmestymistä ja joka estäisi sen siihen saakka, kunnes tämä este poistettaisiin.

Hän muistuttaa edelleen tessalonikalaisia siitä, että kun hän oli heidän kanssaan, hän oli puhunut heille näistä asioista. Hän julistaa, että kun este poistetaan, tuo väärintekijä ilmestyy. Hän puhuu ”synnin ihmisestä”, ”kadotuksen lapsesta”, jo olemassa olevana, ja hän käyttää verbejä nykyisessä aikamuodossa kuvatakseen tämän luonnetta: ”tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala.” Lopuksi hän julistaa, että tämä Antikristus pysyy Kristuksen toiseen tulemiseen saakka, ”jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemuksensa ilmestyksellä”. Tämän kohdan kahdessa viimeisessä jakeessa hän osoittaa, miten Antikristus voidaan tunnistaa, kun este on poistettu ja hän ilmestyy.

Nämä pohdinnat osoittavat, että Paavalin kuvaama Antikristus ei voi olla yksittäinen henkilö, vääryyden hirviö, joka nousee maailman lopulla, vaan hänen täytyy olla instituutio tai puolue, joka jatkaa kautta vuosisatojen. Varhaiset kirkkoisät tulkitsivat yksimielisesti esteen, joka esti hänen ilmestymisensä Paavalin Tessalonikalaiskirjeen aikana, Rooman valtakunnaksi tai Rooman keisariksi sen henkilöitymänä.  On historiallinen tosiasia, että paavin valta nousi Rooman valtakunnan raunioista. Se on myös ainoa järjestelmä, joka on pysynyt halki vuosisatojen ja näyttää pysyvän Kristuksen toiseen tulemiseen saakka. Näiden syiden perusteella 2. Tess. 2:3-10:n selvä merkitys on, että paavikunta on Antikristus, joka saa tuomionsa ja kohtaa lopullisen kohtalonsa Kristuksen toisessa tulemisessa tuomiopäivänä.

Kuinka ihmeellisesti Paavalin antamat Antikristuksen tuntomerkit sopivat paavikuntaan! Asettaessaan itsensä Raamatun yläpuolelle, tehdessään pelastuksen riippuvaiseksi siitä, että ollaan alamaiset hänelle, julistaessaan itsensä erehtymättömäksi, luulleessaan olevansa Kristuksen maanpäällinen kanssahallitsija, anastaessaan jumalalliset erioikeudet ja tunnukset ”istuessaan Jumalan temppelissä”, ts. Kirkossa ja ”korottaessaan itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan” paavi osoittaa olevansa ”synnin ihminen”, ”kadotuksen lapsi”, todellinen Antikristus. Paavikunta on kautta koko historiansa, siitä saakka, kun se syntyi Rooman valtakunnan raunioille, tuonut esille ”merkkejä ja valheellisia ihmetekoja”, joista apostoli puhuu. Nämä voidaan helposti tunnistaa sen enkelien, Marian ja pyhimysten sekä pyhäinjäännösten palvonnassa, sen taikauskoisissa luulotteluissa jossain pyhiinvaelluspaikoissa tapahtuvista ihmeistä, sen opeissa messusta, kiirastulesta, asketismista, kirkon traditioista, ansioiden aarteesta ja ylimääräisistä teoista, neitsyt Marian tahrattomasta sikiämisestä ja hänen ottamisestaan taivaaseen, paavin erehtymättömyydestä jne. Mitä sopivampaa kuvausta näistä asioista voitaisiin antaa kuin Paavalin sanat: ”...tuo, jonka tulemus tapahtuu saatanan vaikutuksesta valheen kaikella voimalla ja tunnusteoilla ja ihmeillä ja kaikilla vääryyden viettelyksillä niille, jotka joutuvat kadotukseen.”

Muut kohdat, kuten Matt. 26:29, jossa Kristus puhuu Isänsä valtakunnasta ja 1. Tess. 4:17, jossa Paavali puhuu pyhien tempaamisesta pilviin kohtaamaan Herraa yläilmoihin, eivät vaadi mitään kommenttia, koska ne ilmiselvästi eivät viittaa tuhatvuotiseen valtakuntaan. Jälkimmäisessä kohdassa se vieläpä selvästi suljetaan pois mukaan liitetyillä sanoilla: ”niin me saamme aina olla Herran kanssa.”

Ilmestyskirjan 20. luku?

Nyt, kun tie on selvitetty poistamalla Raamatun kohdat, jotka on väkisin pakotettu tämän opin palvelukseen, olemme valmiit tarkastelemaan Ilmestyskirjan 20. lukua, tämän opin otaksuttua perustaa. On myönnetty kyselemättä, että ilmaus ”tuhat vuotta” esiintyy tässä luvussa, ei ainoastaan kerran, vaan viisi kertaa. Mutta täytyy myös myöntää, että tämä luku on kuvaannollinen kohta ja monimutkainen kuvakielessään. Se puhuu enkelistä, jolla on kädessään avain ja ketju, lohikäärmeestä, pohjattomasta kuilusta ja sinetistä. Kaikki nämä ovat vertauskuvallisia termejä. Avain, ketju ja sinetti edustavat valtaa ja auktoriteettia. Lohikäärme on saatana, ja pohjaton kuilu on helvetti. Miksi, keskellä näin monia vertauskuvallisia termejä, ”tuhat vuotta” pitäisi olla valikoitu erilliseen käsittelyyn ja tehty vastaamaan kirjaimellista lukua? Koko asiayhteys vaatii, että se vastaa muiden termien kuvakieltä. Sitä enemmän on asian laita näin, koska ilmaus ei esiinny missään muualla Raamatussa viittaamassa messiaanisen valtakunnan kestoon. Ilmaus ”tuhat vuotta” esiintyy kyllä Ps. 90:4:ssä, Saarn. 6:6:ssa ja 2. Piet. 3:8:ssa, mutta aivan eri yhteyksissä ja viittaamatta messiaaniseen aikaan.

Mitä sitten tarkoittaa ”tuhat vuotta” Ilmestyskirjan 20. luvussa? Se on pyöreä luku, ajanjakson vertauskuva, jonka keston Jumala on päättänyt, mutta jota me emme tunne. Ilmaus merkitsee messiaanisen valtakunnan ajanjaksoa, ts. nykyistä evankeliumin armotaloutta. Tämä näkemys on sopusoinnussa muun Raamatun todistuksen ja evankeliumin yleisen sisällön kanssa. Jeesus Kristus tuli maailmaan tuhotakseen perkeleen ja hänen tekonsa (Hepr. 2:14-15; 1. Joh. 3:8). Kristuksen voittoisan ylösnousemuksen, taivaaseen astumisen ja Jumalan oikealla puolella istumisen myötä saatanan vallalle pantiin raja. Hänet ”sidottiin”, ”teljettiin” ja ”hänen päälleen laitettiin sinetti”, ettei hän enää voisi pettää kansoja ja saattaa niitä niin kokonaan valtansa alle kuin hän aiemmin oli tehnyt. Evankeliumin välityksellä hänen mahtinsa on murrettu ja hänen valtansa tuhottu yhä enemmän. Loppu, siten kuin se on kuvattu Ilmestyskirjan 20. luvussa, vastaa läheisesti muiden Raamatun kohtien lausumia. Huomaa erityisesti jakeet 7-8: ”Ja kun ne tuhat vuotta ovat loppuun kuluneet, päästetään saatana vankeudestaan, ja hän lähtee villitsemään maan neljällä kulmalla olevia kansoja...”, ts. tämän aikakauden lopulla saatana harjoittaa jälleen ”vähän aikaa” valtaansa, jota hän käytti ennen evankeliumin tulemista. Tämä on täydellisessä sopusoinnussa Kristuksen ja hänen apostoliensa profetian kanssa, joka koskee suurta luopumusta, jonka Kristus löytää maan päältä tulleessaan kunniassa (vrt. Luuk. 18:8; 17:26-30; Matt. 24:37-39; 1. Tim. 4:1-3; 2. Tim. 3:1-9; 4: 3-4; 2. Piet. 3:3-4). Nämä pohdinnat osoittavat, että tuo ajanjakso, ”tuhat vuotta”, käy ajallisesti yksiin Uuden testamentin armotalouden eli evankeliumin ajan kanssa.

Mutta katsokaamme, mitä tarkoitetaan ”ensimmäisellä ylösnousemuksella” Ilm. 20:5-6:ssa. Kiliastit ovat panneet paljon painoa tälle kohdalle. Heidän mielestään se puhuu kaikkien uskovien ruumiillisesta ylösnousemuksesta, joka tapahtuu Kristuksen toisessa tulemisessa. Että nämä hallitsevat sitten Kristuksen kanssa tuhat vuotta, joko maan päällä tai taivaassa, ja että tämän aikakauden päättyessä tapahtuu yleinen ylösnousemus, joka koskee ainoastaan epäuskoisia.

Tätä ajatellen voidaan sanoa: tällä premillenialistisella (käsitys, jonka mukaan Kristus tulee ennen tuhatvuotisen valtakunnan perustamista maan päälle) näkemyksellä on historiallisesti ottaen suhteellisen myöhäinen alkuperä. Se on niiden näkemys, jotka eivät voineet hyväksyä postmillenialistien (käsitys, jonka mukaan Kristus tulee tuhatvuotisen valtakunnan jälkeen) johtopäätöksiä, mutta kokivat silti, että he eivät voineet hylätä kokonaan ajatusta tuhatvuotisesta valtakunnasta. Se ei myöskään sovi edes yhtä hyvin kuin heidän näkemyksensä Ilm. 20. luvusta, joka jakeessa 12 esittää kaikki kuolleet seisomassa Jumalan valtaistuimen edessä tuomittavina. Se ei myöskään kykene selittämään saatanan irtipäästämistä vähäksi aikaa. Ja erottaessaan uskovien ja epäuskoisten ylösnousemuksen tuhannella vuodella se on ristiriidassa koko yleisen ylösnousemuksen ajatuksen kanssa. Se kieltää Kristuksen yleisestä ylösnousemuksesta piirtämän kuvan Matt. 25:ssä ja uhmaa Kristuksen ja hänen apostoliensa opetusta monissa kohdissa (vrt. Joh. 2:24; 5:28-29; 6:40; 1. Kor. 15:22-24; 1. Tess. 4:16-17).

Mietittäessä ilmauksen ”ensimmäinen ylösnousemus” merkitystä, on huomattava, että tekstiyhteyttä edeltävässä osassa ei ole mitään mainintaa ruumiista. Neljännessä jakeessa Pyhä Johannes sanoo: ”minä näin niiden sielut, jotka olivat teloitetut Jeesuksen todistuksen ja Jumalan sanan tähden...” Nämä olivat niiden sielut, jotka olivat kärsineet marttyyrikuoleman Jeesuksen ja hänen evankeliuminsa tähden. Heistä hän sanoo: ”ja he elivät Kristuksen kanssa tuhat vuotta” (Littlen käyttämän käännöksen mukaan; samoin mm. KJV, Luther-Bibel ja Biblia) Tämä ei selvästikään ole näkyvä valtakunta Kristuksen kanssa maan päällä vaan marttyyrikuoleman kärsineiden pyhien sielujen elämä Kristuksen kanssa taivaassa. Nämä kärsivät maan päällä ja kuolivat ruumiillisesti. Mutta sielujensa puolesta he elävät ja hallitsevat Kristuksen kanssa taivaassa ja ovat osalliset iankaikkisista iloista.

Muista kuolleista Pyhä Johannes sanoo: ”Mutta muut kuolleet eivät eläneet (ei: ’eivät vironneet eloon’), kunnes ne tuhat vuotta olivat kuluneet loppuun” (Littlen käyttämän käännöksen mukaan), ts. että niiden sielut, jotka kuolivat synneissään, eivät pääse autuuden valtakuntaan vaan ovat tuomitut iankaikkiseen kuolemaan.

Mutta marttyyrien taivaallisesta elämästä heidän sielujensa puolesta Pyhä Johannes sanoo: ”Tämä on ensimmäinen ylösnousemus. Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa; heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he tulevat olemaan Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsevat hänen kanssaan ne tuhannen vuotta.” Ja kuten edellä ”muista kuolleista” ei sanottu, että he koskaan elivät jälkeenpäin, niin tässä ei sanota, että marttyyrien valtakunta Kristuksen kanssa päättyy tuhannen vuoden lopussa. Tämä tarkoittaa, että he palvelevat Jumalaa ja Kristusta ilman loppua. Heille tuhat vuotta on ainoastaan alku sille ajalle, kun he kirkastetuissa ruumiissa elävät ja hallitsevat Herransa kanssa iankaikkisesti. Epäilemättä tätä sielun onnellista tilaa voi hyvästä syystä kutsua ”ensimmäiseksi ylösnousemukseksi”. Heille lausuttu siunauksen toivotus on täysin oikeutettu! Ensimmäinen ylösnousemus koskee sielua eikä anna mitään tukea kiliastien näkemyksille. 

Erityiset huomautukset tätä oppia kohtaan voidaan luetella seuraavasti:

1) Oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta on niitä Raamatun kohtia vastaan, jotka ilmaisevat, että kukaan ei voi tietää etukäteen Kristuksen toisen tulemisen tarkkaa aikaa tai määritellä tiettyä aikakautta, jolloin se ei voi tapahtua (vrt. Ap. t. 1:7; Matt. 24:36; 1. Kor. 10:11).

2) Se on ristiriidassa sellaisten Raamatun kohtien kanssa, jotka kuvaavat Kristuksen valtakunnan hengellisenä valtakuntana, joka on aivan erilainen kuin kaikki maalliset valtakunnat (Joh. 18:36; 2. Tim. 4:18; Hepr. 1:3; Ef. 1:20).

3) Se on ristiriidassa Kristuksen luonnehdinnan kanssa evankeliumin ajan luonteesta ja täyttymyksestä, kuten hän esittää sen vertauksissa nisusta ja lusteista (Matt. 13) ja leivisköistä (Luuk. 19).

4) Se edellyttää, että Kristuksen valtakunta on kukoistavassa tilassa hänen toisen tulemisensa aikana. Tämä on välittömässä ristiriidassa Kristuksen itsensä ja hänen apostoliensa julistuksen kanssa (vrt. Luuk. 18:8; Matt. 5:4, 10; Ap. t. 14:22; 2. Tim. 3:12; Room. 8:17; Ilm. 21:4).

 5) Kristus tai hänen apostolinsa eivät koskaan suuntaa kristittyjen toiveita ja odotuksia tuhatvuotiseen valtakuntaan, vaan heidän iankaikkiseen kotiinsa taivaassa. Kristus ja hänen apostolinsa eivät jätä mitään sijaa toista tulemista edeltävälle tuhatvuotiselle valtakunnalle (vrt. Matt. 24-25; Mk. 13; Luuk. 21; Ap. t. 1:11; 2. Tess. 1:9-10; 1. Tess. 4:17; 2. Tess. 2:1-12; 1. Kor. 15:51-52; 2. Piet. 3:12; Juud. 14; Ilm. 22:20).

6) Premilleniaalinen teoria on samoin vastoin monia Raamatun kohtia, jotka esittävät, että yleistä tuomiota seuraa välittömästi iankaikkisten palkkojen jako (vrt. Matt. 25:46; 2. Kor. 5:10; Room. 2:5-6).

7) Vastaavasti me päättelemme, että opille tuhatvuotisesta valtakunnasta ei ole mitään tukea Ilm. 20:sta eikä sillä ole myöskään mitään tukea Raamatussa. Monessa suhteessa se on tosiasiallisesti ristiriidassa selvien Raamatun kohtien kanssa. Se edellyttää kolmatta Kristuksen tulemista, josta Raamattu ei tiedä mitään. Raamatussa ei missään puhuta kahdesta Herramme tulemisesta, yhdestä perustamaan tuhatvuotinen valtakunta ja toisesta tuomiota varten.

8) Oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta on ihmistekoinen oppi eikä sillä ole mitään perustetta Pyhissä Kirjoituksissa.


Israelin kääntyminen

Tämän opin otaksutaan perustuvan Room. 11:26:een: ”... ja niin kaikki Israel on pelastuva”. Se on oppi, joka yleensä yhdistetään oppiin tuhatvuotisesta valtakunnasta, vaikka sellaisesta yhteydestä ei ole mitään todistetta. Kuitenkin monet, jotka torjuvat kaikki kiliastiset näkemykset, hyväksyvät tämän opin. Edellä lainatun kohdan otaksutaan opettavan Israelin kääntymystä joukkona, vaikka useimmat, jotka kannattavat oppia juutalaisten kääntymisestä lopun aikoina, tulkitsevat sanan ’kaikki’ tarkoittavan suurta lukua.

Jotta päästäisiin Room. 11:26:n ilmauksen oikeaan merkitykseen, sitä täytyy tutkia sen tekstiyhteydessä. Paavali oli puhunut Room. 10:19-21:ssä Israelin hylkäämisestä kansana. Välittömästi seuraavan 11. luvun alussa hän kysyy: ”... ei kaiketi Jumala ole hyljännyt kansaansa?” Tähän hän itse vastaa: ”Ei Jumala ole hyljännyt kansaansa, jonka hän on edeltätuntenut.” Todistuksena tästä hän mainitsee ensiksi esimerkkinä oman tapauksensa, sitten esimerkin jäännöksestä Elian aikaisessa suuressa luopumuksessa. Tämän jälkeen hän vetää johtopäätöksen jakeessa 5: ”Samoin on nyt tänäkin aikana olemassa jäännös armon valinnan mukaan.”

Sitten, luvun lopulla jakeissa 25-26 hän sanoo: ”Sillä minä en tahdo, veljet – ettette olisi oman viisautenne varassa – pitää teitä tietämättöminä tästä salaisuudesta, että Israelia on osaksi kohdannut paatumus - hamaan siihen asti, kunnes pakanain täysi luku on sisälle tullut, ja niin kaikki Israel on pelastuva, niin kuin kirjoitettu on: "Siionista on tuleva pelastaja, hän poistaa jumalattoman menon Jaakobista.”

Huomatkaamme tässä tarkasti Paavalin perustelu. Vaikka Israel on kansana hylätty, tätä hylkäystä ei tule pitää niin ehdottomana tai kaikkia koskevana, ettei kukaan juutalainen voi tämän jälkeen pelastua. Tässä Paavalille paljastettu salaisuus oli, että paatumus, joka oli kohdannut Israelia, oli ”osaksi” eikä suinkaan niin laaja-alainen luonteeltaan, että se sisältäisi jokaisen yksilön juutalaisten keskuudessa.
 
Toisaalta tämän paatumuksen ei sanota loppuvan, joko läheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa, vaan jatkuvan
”kunnes pakanain täysi luku on sisälle tullut”, ts. nykyisen armotalouskauden päättyessä. Meillä ei näet ole oikeutta otaksua, että valittujen täysi luku pakanoiden keskuudessa kootaan ennen tuota aikaa tai että koskaan tulee olemaan aikakautta ennen tuota aikaa, jolloin yksikään pakana ei enää pelastu.

Evankeliumeissa, joissa vastaava ilmaisu ”pakanoiden ajat” esiintyy (vrt. Matt. 24:14; Mk. 13:10; Luuk. 21:24), tätä ilmausta seuraavat heti välittömät merkit, jotka osoittavat yleisen tuomion läheisyyden. Tämä ilmaus tarkoittaa näin ollen koko nykyistä evankeliumin armotalouskautta.

Meidän tulisi huomata myös erityinen sanamuoto, jota apostoli käyttää ilmauksessa, joka seuraa hänen viittaustaan pakanoiden täyden luvun sisälle tulemiseen. Hän ei sano: ”Ja sitten kaikki Israel on pelastuva”, vaan: ”ja niin kaikki Israel on pelastuva”. Tämä tarkoittaa ’tällä tavalla’ tai ’siten’. Koko tekstiyhteys osoittaa, että tämä tarkoittaa: uskon kautta.

Usko on perustava asia Paavalille, kuten se on kauttaaltaan Kirjoituksissa. Se esitetään myös aina henkilökohtaisena tai yksilöä koskevana asiana, ei asiana, joka koskee ihmisiä massana tai rotuja tai kansoja. Lisäksi uskon vaikuttavat armonvälineet. Mutta armonvälineitä eivät koskaan vastaanota kaikki ne, joille ne toimitetaan. Koko Israelin kääntyminen olisi siis niin erikoislaatuinen armon ihme, että se kumoaisi tähän asti olemassa olleen Jumalan pelastussuunnitelman. Sikäli kuin on kyse Israelista, se toisi predestinaatio-opin, jota ei löydy mistään muualta Uuden testamentin Kirjoituksista.

Siksi me päättelemme: Paavali ei opeta Israelin kansan yleistä kääntymistä eikä edes sellaista kääntymistä, jossa suuri osa tai suuri kansan enemmistö kääntyy lopun aikoina ja pelastuu.

Meillä on avain siihen, mitä Paavali tarkoittaa ’kaikella Israelilla’ kirjeen edellisessä osassa, Room. 9:6:ssa, jossa hän sanoo: ”Sillä eivät kaikki ne, jotka ovat Israelista, ole silti Israel”, ja Room. 11:5:ssä, jossa hän sanoo: ”Samoin on nyt tänäkin aikana olemassa jäännös armon valinnan mukaan.” ’Kaikki Israel’ ei siis viittaa juutalaisten kansaan tai juutalaisiin ihmisiin sellaisenaan, vaan tosi Israeliin, valittuun jäännökseen tai kuten Paavali muualla sen ilmaisee, ”Jumalan Israeliin” (Gal. 6:16).

Apostolin tarkoitus on yksinkertaisesti tämä: Kun evankeliumi on lopettanut työnsä pakanakansojen keskuudessa ja pakanoiden täysi luku, joiden keskuuteen juutalaiset on hajotettu, on koottu sisälle, tulee loppu, ja se tuo tullessaan ikuisen pelastuksen kaikille todellisille uskoville, jotka ovat tosi Israel, Aabrahamin hengelliset lapset (Room. 4:16).

Paavalin opetus on, että Israel pysyy kansana osaksi paatuneena loppuun saakka. Että juutalaiset ovat hajotettuina pakanoiden keskuuteen Kristuksen toiseen tulemiseen asti. Vain jäännös heistä pelastuu Uuden testamentin armotalouskauden aikana.

Paavalin kirjoitusten lisäksi Vanhan testamentin profeetat (vrt. Hes. 20:40:tä Hes. 20:38:n kanssa ja Jes. 19:25:tä Jes. 10:21:n kanssa) todistavat siitä, että tämä sovellutus termistä ’Israel’ on raamatullinen. 

Suomennos: Hannu Lehtonen


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus