HERRA, AVAA MEIDÄN SILMÄMME, ETTÄ ME NÄKISIMME!

 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 1/2007


”Te tiedätte, että kahden päivän perästä on pääsiäinen, silloin Ihmisen Poika annetaan ristiinnaulittavaksi.” (Matt. 26:2).

Avoimin silmin kohtasi Jeesus kärsimyksen. Hän tiesi mitä ja milloin hänen piti kärsiä. Hänen ei tarvinnut kysyä: ”Vartija, mikä hetki yöstä on?” Hän valvoi itse ja tiesi, kuinka aika joutui. Jos hän oli aikaisemmin sanonut: ”Omieni vapauttamisen vuosi on tullut”, hän saattoi nyt mainita päi-vän. Hänen ristiinnaulitsemisensa päivä oli tuleva maailman vapauttamisen päiväksi.

Omiensa vapahtaminen maksoi paljon Jeesukselle, hän tiesi sen. Järkkymätön päätös siitä oli tehty sinä suurena hetkenä ennen aikojen alkua, jolloin hänet ”asetettiin kaiken perijäksi”. Hän sai ”pakanat perinnöksi ja maailman ääret omaisuu-deksi” sillä nimenomaisella ehdolla, että hän lunas-taisi heidät Jumalalle verellään. Mutta niin suuri oli hänen rakkautensa tähän perintöön, että huoli-matta sen turmeltuneesta tilasta ja ankarasta ehdosta hän puhkesi sanomaan: ”Arpa lankesi minulle ihanasta maasta, ja kaunis on minun perintöosani” (Ps. 16:6). Ja oikeudenmukaisuuden välttämättömään vaatimukseen hän vastasi vain: ”Sinun tahtosi, minun Jumalani, minä teen mielelläni, ja sinun lakisi on minun sydämessäni.” (Ps. 40:9) Ja niin oli perintö hänen.

Siitä hetkestä lähtien on Jeesus, Jumalan Poika, halunnut olla ihmisten kanssa. Ja tämän halun hän on selvästi ilmaissut. Heti kun ihminen oli tullut ”eläväksi olennoksi” ja lankeeminen tapah-tunut, Jeesus alkoi elää ja vaeltaa hänen kanssaan. Ihminen tarvitsi häntä, ja hän tahtoi tehdä hyvää ihmiselle. Emmekö uskalla sanoa, että hän ikävöid-en odotti aikaa, jolloin hän iankaikkisen päätöksen mukaan oli tuleva ”Ihmisen Pojaksi”, meidän sukulaiseksemme, meidän veljeksemme? Varmasti oli niin. Hänen seurustelunsa ihmisten kanssa valmis-tavina aikakausina ei ollut asumista heidän luonaan, se oli liian vieras suhde hänelle, liian kylmää ystä-vyyttä. Hän täysin pyhä, he köyhiä syntisiä – ero-tus oli liian suuri, se täytyi tasoittaa. Sitä vaati oikeudenmukaisuus, niin käski hänen armahtava sydämensä.

Mutta ihmiseksi tuleminen ei yksin tasoittanut ero-tusta. Se vain viittasi tielle, jolla tasoitus saattoi tapahtua. Ja Jeesus tahtoi kulkea sen tien loppuun asti. Hän suorastaan ikävöi sitä. ”Minä olen kas-teella kastettava, ja kuinka olenkaan ahdistuksissa, kunnes se on täytetty!” (Luuk. 12:50) Tahdon verrata suurta kärsimystäni ja vereni vuodattamista kasteeseen, mutta tahdon alis-tua siihen ja toivon hartaasta rakkaudesta Juma-laan ja maailman autuuteen, että se olisi jo täytetty.

Verikaste oli puhdistava synneistä ei Jeesusta, joka oli puhdas, vaan hänen perintönsä, ihmiskun-nan. Tätä ihmiskuntaa ei voitu puhdistaa toisin. Vaikka se olisi kastettu omaan vereensä, ei se olisi puhdistunut, sillä myös sen veri oli synnin saas-tuttama. Ei sitä voinut puhdistaa myöskään kauris-ten eikä vasikkain veri, joka ei voi ottaa pois syn-tejä. Siis täytyi Jeesuksen ottaa verikaste ihmiskun-nan sijasta ja siten vihkiä tai asettaa se vanhurs-kaan asemaan tasoittaen edellä mainitun erotuksen hänen iankaikkisesti pyhän, ja läpeensä epäpyhän ihmiskunnan välillä.

Se tie oli vaikea kulkea, mutta Jeesus ei väisty-nyt vaikeuksien edestä. Eteenpäin oli hänen tunnus-sanansa, vaikka hän edeltäpäin näki kaiken, mitä hänelle tulisi tapahtumaan. Täynnä rohkeutta, lu-jasti ja päättäväisesti hän sanoo opetuslapsilleen: ”Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja kaikki on täydellisesti toteutuva, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Sillä hän annetaan pakanain käsiin, ja häntä pilkataan ja häväistään ja syljetään, ja ruoskit-tuaan he tappavat hänet, ja kolmante-na päivänä hän nousee ylös.” (Luuk. 18:31-33).

Jeesus meni ylös Jerusalemiin tehdyn sopimuk-sen, iankaikkisen päätöksen mukaan. Hänen kärsi-misensä ja kuolemansa oli perintöoikeuden ehtona kaikkiin kansoihin, koko ihmiskuntaan. Maailma oli pelastuva verenvuodattamisella. Iankaikkisuudesta asti oli siis Golgata ollut Jeesuksen silmien edes-sä. Ja nyt hän oli tullut sitä niin lähelle, että kahden päivän kuluttua hän on siellä. ”Te tiedätte, että kahden päivän perästä on pääsiäi-nen, silloin Ihmisen Poika annetaan ristiinnaulittavaksi.”

Mikä autuus onkaan näissä sanoissa! Kaksi päivää – ja kaikki täytetään, mitä profeettain kautta on kirjoitettu Ihmisen Pojasta. Kaksi päivää – ja käärmeen pää murskataan, saatanan valtaistuin kukiste-taan. Kaksi päivää – ja liitonveri oli päästävä kuoleman vangit vedettömästä kuopasta. Kaksi päivää – ja Daavidin huoneella ja Jerusalemin asukkailla oli oleva avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan. Kaksi päivää – ja rikkomukset oli otettu pois, synti peitetty, pahat teot sovitettu ja iankaikkinen vanhurskaus tuotu näkyviin. Kaksi päivää – ja, ja – – Niin, panemme pisteen tähän. Tähän voidaan muuten sovittaa sanat: ”Minulla on vielä paljon sanomista teille”, sillä sanomattoman paljon tapah-tui näiden kahden päivän jälkeen, joita Jeesus tar-koitti. — Ajatelkaa, jos opetuslapset olisivat ymmär-täneet hänen sanojensa sisällyksen, jos he niin kuin Jeesus olisivat käsittäneet ennustukset – kuinka iloisina he olisivatkaan seuranneet häntä mestaus-paikalle. Mutta ”he eivät ymmärtäneet tästä mitään, ja tämä puhe oli heiltä niin salattu, etteivät käsittä-neet, mitä sanottiin” (Luuk. 18:34). Ja ajatelkaa, mitä hätää ja vaikeuksia tämä aiheutti heille.

Kuinka tärkeää onkaan sen tähden avoimin sil-min tarkastella kertomusta Kristuksen kärsimisestä ja kuolemasta. Itsestämme emme voi mitään nähdä emmekä ymmärtää. Koko maailma on sokea kärsi-myshistorian todelliselle merkitykselle. Me tarvit-semme Hengen silmävoidetta. Meidän täytyy sokean Bartimeuksen tavoin pyytää apua ja armahdusta itse kukin sanoen: ”Jeesus, Davidin Poika, armahda minua!” Jeesuksen kysyessä: ”Mitä tahdot minun tekevän sinulle?” hän vastasi: ”Herra, että saisin näköni jälleen.” Tämä rukous sopii meille – tosin aina, mutta erikoisesti silloin, kun astumme Jeesuksen kärsimyksen salaperäiseen ja ihmeellisen autuaaseen pyhäkköön. Jos menemme avoimin silmin Jerusalemiin katso-maan Karitsaa, joka kantoi maailman synnin, sydä-mellemme koittaa siunausrikas paastonaika ja vielä enemmän, todellinen ja iäinen rauha. Meille nimittäin selvenee, että meidän ei tarvitse odottaa kahta päivää tullaksemme vapahdetuiksi ja pelaste-tuiksi, vaan että meidän pelastuksemme tapahtui tuona pääsiäisenä, jolloin ”Ihmisen Poika annettiin ristiinnaulittavaksi”. Sillä Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun tuli kiroukseksi meidän edestämme. (Gal. 3:13) Tulemme myös vakuu-tetuiksi siitä, ettei meidän tarvitse odottaa kahta päi-vää syntien anteeksiantamusta, vaan että kaikki mei-dän syntimme annettiin anteeksi niiden kahden päivän jälkeen, joista Jeesus tekstissämme puhuu. Sillä silloin tapahtui se, minkä Jeesus on niin kau-niisti lausunut näillä sanoilla: ”Minun vereni vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.” Ja jos tämä kerran oikein kirkastuu meille, täytyy seurauksena olla se, että me kiitollisin sydä-min tosi rakkaudessa seuraamme Karitsaa, mihin ikinä hän meneekin (Ilm. 14:4). Siten saa rakas Vapahtaja hyvin ansaitun ilon omaisuudesta, jonka hän on niin kalliisti hankkinut.

Mutta on myös tarpeellista, että silmämme näke-vät oman syntimme. Vähemmällä ei meidän tarvitse emmekä koskaan voi oikein käsittää sitä suurta sa-laisuutta, että Jumalan ainoa Poika tuli uhrikaritsaksi edestämme meidän sovitukseksemme. Monelle on puhe rististä vielä tänä päivänä hullutus ja pa-hennus. Syynä on vain se, että he eivät tunne itseään eivätkä Jumalan pyhyyttä. On kiistämätön tosiasia, että Jumala heitti kaikki meidän syntimme oman Poikansa päälle, että hänet tehtiin synniksi meidän edestämme, että Jumala sovitti Kristuksessa maailman itsensä kanssa. Mutta tämän selittäminen niin, että inhimillinen ymmärrys sen tajuaa, on mah-dotonta. Sovitus on Jumalan korkeimman vanhurskauden ja rakkauden ihme. Kukaan ei voi ajatuksellaan käsittää Jumalaa, kaikkein vähiten hänen olentonsa syvyyksiä, vanhurskautta ja rakkautta. Mutta vaikka ajatuksesi ei voi käsittää Jumalaa, se voi käsittää jotakin sinusta itsestäsi. Anna ajatuksesi sanan johdolla tutkivana tunkeutua kaikkiin elämäsi kätköihin, niin kuin olet kerran ilmestyvä Jumalan tuomioistuimen eteen. Omatuntosi sanoo sinulle, ettet voi välttää Jumalan tuomiota. Jumalan tuomarikatse tunkeutuu kaiken läpi ja näkee kaikki. Siltä katseelta et voi salata mitään. Ota nyt esille paras elämässäsi, Se, jonka itse arvelet olevan puh-tainta ja kauneinta, mitä olet tehnyt. Uskallatko tulla sen kanssa Jumalan eteen ja sanoa: Katso, tässä on jotakin, jota sinun, Herra, täytyy rakastaa, jotakin, joka on täysin puhdasta ja täydellistä, ilman puu-tosta ja itsekkyyttä. Anna nyt, Herra, minulle palk-kani. – Eikö ajatuksesi pysähdy tähän? Eikö oma-tuntosi sano: sinulla ei ole mitään vietävää Jumalan eteen, ei mitään, mikä kelpaa, kaikessa on saastai-suutta, itsekkyyttä, puutosta ja syntiä. Et voi kestää tuomiota. Sitä et voi tehdä. Puhe meidän omasta arvostamme, vanhurskaudestamme, teoistamme kuu-luu kyllä kauniilta, mutta se menettää auttamatto-masti merkityksensä jumalallisen pyhyyden valossa. Myös meidän puhtaimmat, varhaisimmat lapsuus-muistomme ovat muistoja velvollisuuden laiminlyö-misestä ja synnistä, jotka sekoittuvat kaikkeen. Ja kuitenkin sanoo omatunto meille, että meidän täy-tyy kohdata Jumala iankaikkisen oikeuden tiellä. Me emme voi ilman muuta poistaa pyhää oikeusjär-jestystä, joka loukattuna tai loukkaamattomana val-litsee kaikkialla, on Jumalan sisimmän olemuksen perustus. Jumalan ja meidän täytyy kohdata ian-kaikkisella, ainoalla kestävällä perustuksella, van-hurskaudessa. Omatunto ei löydä vapautusta ennen kuin ristillä, Sovittajan ristillä. Ajatus ei tajuta sitä, mutta on ihmeellistä, kuinka omatunto voi tyyntyä Kristuksen ristin luona hylkäämättä ainoa-takaan pyhyyden vaatimusta. Sen tähden sopii ris-tin evankeliumi niin hyvin sairaille omilletunnoille.

Tähän kuuluvat myös Kristuksen sanat: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat.” Sinä et käsitä sovituksen salaisuutta ajatuksellasi vaan omallatunnollasi. Ajatus voi käsittää sinut sellaisena kuin olet ilman Kristuksen sovitusta; ilman vanhurskautta, joka kelpaa Jumalalle, ilman arvoa, vain kadotusta, kuolemaa ja tuomiota ansait-sevana. Mutta Jumalan Hengen valaisema omatunto käsittää, kuinka Kristus on ottanut kaiken. meidän velkamme ja kirouksemme omakseen, sovittanut meidät Jumalan kanssa lihansa ruumiissa kuole-malla ja antanut meille rauhansa ja siunauksensa.

Me tarvitsemme siis avoimet silmät nähdäksemme synnin itsessämme ja armon Kristuksessa. Ja sinä Jumala, joka et säästänyt omaa Poikaasi, vaan annoit hänet alttiiksi meidän kaikkien edestä, etkö antaisi meille kaikkea hänen kanssaan. Anna meille nyt avoimet silmät, että näkisimme synnin syvyyden ja armon salaisuuden sinulle kunniaksi ja meille autuudeksi.

Kallis Jeesus! Henkes anna armotyösi kirkastaa, jotta siihen sielun panna täyden toivon uskaltaa. Oi, sun haavas yksin mulle ainut turvapaikka on, ainut toivo kiusatulle luottaa anteeksantohon.


Arvid Hydén, Katso, Jumalan Karitsa! s. 7-13. SLEY. Helsinki 1936.


Edellinen kirjoitus Seuraava kirjoitus