VIHREÄT LAITUMET JA VIRVOITTAVAT VEDET

Martti Luther
 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 1/2007


”Vihreille laitumille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten luo hän minut johdattaa.” (Ps. 23:2)


Profeetta on ensimmäiseen jakeeseen lyhyesti sulkenut koko psalmin sisällyksen, nimittäin, että siltä, jonka paimenena Herra on, ei mitään puutu. Enempää hän ei opeta tässä psalmissa. Hän vain laveammin selittää ihanin, kaunopuheisin sanoin mitenkä toteutuu se, ettei Herran lampailta mitään puutu ja sanoo: ”Vihreille laitumille jne.” Hän käyttää melkein koko psalmissa, niin kuin hänen tapansa usein muulloinkin on, sanoja, jotka merkitsevät toista, kuin mikä niiden tavallinen merkitys on. Kun hän esimerkiksi mainitsee sanat paimen, vihreä laidun, virvoittavat vedet, vitsa, sauva jne., on helppo käsittää hänen tarkoittavan jotakin muuta, kuin mitä me ihmiset tavallisesti mainitessamme niitä tarkoitamme. Tällainen puhetapa on hyvin yleinen Raamatussa. Sen vuoksi meidän on tarkoin kiinnitettävä siihen huomiomme, jotta tottuisimme siihen ja oppisimme sitä ymmärtämään.

Katso kuinka somasti hän puhuu: Minä olen, sanoo hän, Herran lammas. Vihreille laitumille hän vie minut lepäämään jne. Paras mikä voi tapahtua luonnolliselle lampaalle on, että paimen johdattaa sen hupaiselle, vihreälle niitylle ja virvoittavan veden luo. Milloin sille näin käy, ei sen mielestä kukaan maan päällä ole rikkaampi ja onnellisempi sitä. Sillä siellä se löytää kaikki mitä se saattaa haluta: uhkeata, rehevää ruohoa, josta se tulee voimakkaaksi ja lihavaksi sekä raikasta vettä, jolla se voi itseänsä virvoittaa ja virkistää, milloin vain tahtoo. Tässä on koko sen huvi ja ilo.

Niinpä Daavidkin tahtoo tässä sanoa: Jumala ei ole maan päällä koskaan osoittanut hänelle suurempaa armoa ja hyvyyttä, kuin antamalla hänen asua paikkakunnalla ja kansan keskuudessa, jolla on Jumalan sana ja asumus sekä oikea jumalanpalvelus. Sillä missä tämä aarre on, siellä on sekä hengellinen että maallinen hallinto hyvällä kannalla. Ikään kuin hän tahtoisi sanoa: Kaikki kansat ja valtakunnat maan päällä ovat arvottomat. Ne ovat tosin meitä juutalaisia rikkaammat, voimakkaammat ja loistavammat ja pöyhkeilevät siitä kovin. Sen lisäksi he kerskaavat viisaudestaan ja pyhyydestään, sillä heilläkin on jumalansa, joita he palvelevat. Kuitenkin he ovat kaikkine loistoineen ja komeuksineen paljas korpi ja erämaa, sillä siellä ei ole paimenta eikä laidunta. Sen tähden lampaat harhailevat, nääntyvät ja hukkuvat. Me sitä vastoin, vaikka meillä on monta erämaata ympärillämme, istumme ja lepäämme turvallisina ja iloisina paratiisissa ja hupaisella, vihreällä laitumella, jossa on yltäkyllin ruohoa ja raikasta vettä. Meillä kanssamme on paimenemme, joka kaitsee meitä, vie vesilähteille, suojelee jne. Meiltä ei siis mitään puutu.

Daavidilla on ollut hengelliset silmät, jonka vuoksi hän on ymmärtänyt, mikä on paras ja jaloin tavara maan päällä. Hän ei kerskaa kuninkaallisesta kunniastaan ja vallastaan. Hän tosin tunnustaa niiden olevan Jumalan lahjoja. Hän ei myöskään hylkää niitä eikä anna niiden virua koskemattomina, vaan käyttää niitä Jumalan kunniaksi ja kiittää häntä niistä. Mutta siitä hän kerskaa eniten, että Herra on hänen paimenensa ja hän on hänen laitumellaan ja hoidossaan, se on, että hänellä on Jumalan sana. Tätä hyvyyttä hän ei voi koskaan unohtaa, vaan puhuu siitä kauniisti ja suurella ilolla ja korottaa sen yli kaikkien tavaroiden maan päällä. Näin hän tekee monessa psalmissa, kuten esim. psalmi 119:ssä, jossa hän sanoo: ”Sinun suusi laki on minulle kalliimpi kuin tuhannet kappaleet kultaa ja hopeaa” (j. 72). ”Rakastan käskyjäsi enemmän kuin kultaa, enemmän kuin puhtainta kultaa” (j. 127): ”Ne ovat makeammat kuin suussani hunaja” (j. 103). Meidän on opittava antamaan maailman kerskata suuresta rikkaudestaan, kunniastaan, vallastaan jne., sillä se on vain huonoa, epävarmaa, katoavaista tavaraa, jonka Jumala pitää roskana. Hänelle on halpa asia antaa kuningaskunta, ruhtinaskunta tai muuta maallista kunniaa ja tavaraa ilkeälle heittiölle, joka palkkioksi siitä pilkkaa ja häpäisee häntä. Ne ovat hänen leseitään ja rapaansa, jolla hän ruokkii sikoja, jotka hän tahtoo teurastaa. Mutta lapsilleen hän antaa oikean tavaran, niin kuin Daavid tässä puhuu.

Älkäämme sen tähden Jumalan rakkaina lapsina ja perillisinä kerskatko viisaudestamme, väkevyydestämme ja rikkaudestamme, vaan siitä, että meillä on tuo kallis helmi, rakas sana ja sen kautta tunnemme Jumalan, rakkaan Isämme ja Jeesuksen Kristuksen, jonka hän on lähettänyt. Se on meidän aarteemme ja perintömme, joka on varma ja iankaikkinen ja parempi kaikkea maailman tavaraa. Jolla se on, hän antakoon muiden kerätä rahaa, elää humussa, ylpeillä ja koreilla. Vaikka hän on maailman halveksima ja köyhä, älköön antako sen kiusata itseänsä, vaan kiittäköön Jumalaa hänen sanomattomasta lahjastaan ja rukoilkoon, että hän voisi siinä pysyä. Ei ole tärkeätä, olemmeko rikkaita ja ylhäisiä täällä maan päällä; kunhan meillä on tämä aarre, olemme ylen määrin rikkaat ja meillä on kunniaa kylliksi. Pyhä Paavali oli maan päällä halpa-arvoinen, viheliäinen ihminen, jota perkele ja maailma ahdistivat mitä kiivaimmin, mutta Jumalan edessä hän oli kallisarvoinen mies. Hän oli myös niin köyhä, että hänen täytyi elättää itseänsä kättensä työllä, ja kuitenkin hän oli suuressa köyhyydessään rikkaampi Rooman keisaria, vaikka hänellä ei ollut muuta rikkautta, kuin Kristuksen tunteminen. ”Sen rinnalla”, sanoo hän Fil. 3:8, ”pidän minä kaikki – mitään maan päällä pois sulkematta – tappiona ja roskana.”

Rakas Jumala antakoon meille armonsa pitääksemme Daavidin, Paavalin ja muiden pyhien tavoin suurena tämän aarteen, joka on aivan sama, kuin heilläkin on ollut, korottaaksemme sen kaikkien tavaroiden yli maan päällä ja kiittääksemme sydämestämme Jumalaa siitä, että hän on lahjoittanut sen meille ennen monia muita tuhansia ihmisiä. Hän olisi yhtä hyvin voinut antaa meidän kulkea eksyksissä, niin kuin turkkilaiset, tataarit, juutalaiset ja muut epäjumalanpalvelijat, jotka eivät tiedä tästä aarteesta mitään; tai jättää meidät paatumaan, niin kuin paavilaiset, jotka parjaavat ja kiroavat tätä aarrettamme. On sulaa armoa, että hän on asettanut meidät vihreille laitumille ja toimittanut meille runsaasti ravitsevaa ruokaa ja virvoittavaa vettä. Sen tähden olemme velvolliset sitä enemmän häntä kiittämään.

Mutta profeetta kutsuu Jumalan kansaa eli pyhää, kristillistä seurakuntaa vihreäksi laitumeksi, sillä se on Jumalan huvipuisto, joka on koristettu ja kaunistettu monilla hengellisillä lahjoilla. Ruokana eli ruohona siellä on Jumalan sana, joka vahvistaa ja virvoittaa omattunnot. Tälle vihreälle laitumelle kokoaa Herra meidän Jumalamme lampaansa, ruokkii niitä oivallisella ruoholla, ja virvoittaa niitä raikkaalla vedellä. Hän jättää pyhälle, kristilliselle seurakunnalle paimenviran, uskoo ja antaa sille pyhän evankeliumin ja sakramentit hänen lampaittensa ruokkimista ja hoitamista varten, jotta ne saisivat runsaasti opetusta, lohdutusta, vahvistusta, suojaa kaikkea pahaa vastaan jne. Mutta ne, jotka saarnaavat Mooseksen lakia tai ihmiskäskyjä, eivät kaitse lampaita vihreällä laitumella, vaan erämaassa, jossa ne menehtyvät, ja johdattavat ne kelvottomille, haiseville vesille, josta ne sairastuvat ja kuolevat.

Tällä vertauksella vihreästä laitumesta tahtoo profeetta kuvata pyhän evankeliumin ja Kristuksen tuntemisen yltäkylläisyyttä ja rikkautta uskovissa. Sillä niin kuin ruoho vihreällä niityllä on rehevää ja täyteläistä ja kasvaa yhä enemmän, niin on uskovilla Jumalan sanaa runsaasti ja mitä enemmän he sitä käyttävät ja viljelevät, sitä enemmän se heissä kasvaa ja lisääntyy. Sen tähden hän sovittaa sanansa sangen somasti. Hän ei sano: Hän vie minut yhden kerran, tai usein, vihreälle laitumelle, vaan hän kaitsee minua siinä yhtämittaisesti, niin että minä saan oikein maata, levätä ja asua ruohikossa ja laitumella enkä tarvitse koskaan kärsiä nälkää tai puutetta. Sillä sana, jota hän tässä käyttää, merkitsee makaamista ja lepäämistä, niin kuin pieni eläin makaa ja lepää nelin jaloin. Samalla tavalla puhuu myös Salomon (Ps. 72:16) ennustaessaan Kristuksen valtakunnasta ja evankeliumista, kuinka se voimakkaasti murtautuu esiin ja ennättää kaikkialle ja sanoo: ”Maa on runsaasti kasvava viljaa vuorten huippuja myöten, sen hedelmät nuokkuvat niin kuin Libanonin metsä; ja kansaa on nouseva kaupungeissa kuin kasveja maasta.” Mutta että Daavid tässä psalmissa puhuu evankeliumista, osoittaa hän itse myöhemmin sanoessaan: ”Hän virvoittaa minun sieluni.” Samoin: ”Sinun vitsasi ja sauvasi, ne minua lohduttavat.”

Siis on tämän rakkaan sanan ensimmäisenä hedelmänä kristittyjen kasvattaminen sellaisiksi, että he kasvavat uskossa ja toivossa, oppivat jättämään kaiken tekemisensä ja olemisensa Jumalan huostaan ja odottavat häneltä kaikkea, mitä tarvitsevat ruumiin ja sielun puolesta.

”Virvoittavien vetten luon hän minut johdattaa.”

Tässä on rakkaan sanan toinen hedelmä. Se ei ole ainoastaan uskovien laidun ja ruoho, joka heitä ravitsee ja tekee väkeviksi uskossa, vaan se on heille myös vilvoittavaa, raikasta vettä, josta he saavat virvoitusta ja lohdutusta. Sen tähden hän ei tyydykään vain sanomaan: ”Vihreille laitumille hän vie minut lepäämään”, vaan hän lisää myös: ”Virvoittavien vetten luon hän minut johdattaa.” Ikään kuin hän tahtoisi sanoa: Suuressa helteessä, kun aurinko kovin paahtaa enkä löydä siimestä, hän johdattaa minut virvoittavien vetten luo, juottaa ja virvoittaa minua, se on, kaikenlaisessa ahdingossa, hädässä ja tuskassa, ruumiillisessa ja hengellisessä, kun en mistään löydä apua ja lohdutusta, minä pitäydyn armon sanaan. Sieltä, mutta en muualta, löydän runsain määrin oikeata lohdutusta ja virvoitusta. Mitä hän tässä kaunopuheisin sanoin puhuu tästä lohdutuksesta, sen hän muualla esittää yksinkertaisin, selvin sanoin, lausuen: ”Ellei lakisi olisi ollut iloni, olisin menehtynyt kurjuuteeni.” (Ps. 119:92) En tahdo sitä koskaan unohtaa, sillä sinä virvoitat minua sillä.

Hän pitkittää vielä tätä vertausta paimenesta ja lampaista ja se onkin tavallista kaikissa profeetoissa. Juutalaisilla näet oli pääasiallinen elatuksensa lampaista ja muusta karjasta ja he olivat tavallisesti paimenia, niin kuin Daavid itse ja rakkaat patriarkatkin ovat olleet paimenia. Sen tähden käytetään tätä vertausta usein Raamatussa. mutta Daavid puhuessaan tästä asiasta ottaa huomioon maan luonnon. Luvattu maa näet on kuuma, kuiva, hiekkainen ja kivinen maa, jossa on paljon erämaata ja vähän vettä. Sen tähden mainitaankin useat kerrat ensimmäisessä Mooseksen kirjassa, kuinka pakanoiden paimenet riitelivät patriarkkojen paimenten kanssa vedestä. Sen tähden pidettiin niissä maissa erikoisen kallisarvoisena asiana, että karjalla oli vettä saatavana. Meidän maassamme, jossa kaikkialla on riittävästi vettä, on tämä outoa. Tätä on Daavid tarkoittanut ja pitää erinomaisena etuna saada olla Herran hoidettavana, joka ei ainoastaan vie häntä lepäämään vihreille laitumille, vaan myös helteen aikana vie hänet virvoittavien vetten luo.

Lyhyesti, hän tahtoo näyttää: Yhtä vähän kuin voidaan ilman Jumalan sanaa päästä Jumalan ja totuuden tuntemiseen ja oikeaan uskoon, yhtä vähän voidaan ilman sitä saada lohdutusta ja omantunnon rauhaa. Maailmalla on myös lohdutuksensa ja ilonsa, mutta se kestää ainoastaan silmänräpäyksen. Kun tuska ja hätä ja varsinkin kun viimeinen hetki tulee, silloin käy niin kuin Salomon sanoo: ”Nauraessakin sydän suree, ja ilon loppu on murhe” (Sananl. 14:13). Niillä sitä vastoin, jotka juovat tätä virvoittavaa ja elävää vettä, on kyllä maailmassa murhetta ja vaivaa, mutta heiltä ei kuitenkaan koskaan puutu oikeata lohdutusta. Erittäinkin kun tullaan ratkaisevaan kohtaan on heidän kohtalonsa muuttuva tämän sanan mukaan: Lyhyen itkun jälkeen tulee ikuinen nauru, pienen kärsimisen jälkeen jalo riemu (2. Kor. 4:17). Heidän ei tarvitse sekä täällä että siellä itkeä ja murehtia, vaan niin kuin Kristus sanoo ”Autuaita te, jotka nyt itkette, sillä te saatte nauraa” (Luuk. 6:21).

Paimen ja lammas. Helsinki 5. p. 1929.


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus