JUMALAN SUOJELUS JA LÄSNÄOLO LUTHERIN
ELÄMÄSSÄ JA USKONPUHDISTUSTYÖSSÄ
C.F.W.Walther (1811-1887),
teol. tri, USA |
Edellinen kirjoitus
Seuraava kirjoitus Concordia 5/2006 |
|
On selvästi nähtävissä, että maailma tuomitsee kaiken sen lopputuloksen mukaan. Jos jollakin ihmisellä menee hyvin ajallisissa asioissa, jos hän saavuttaa paremmat olosuhteet ja rikastuu vuosi vuodelta, niin silloin maailma ajattelee, että hänen täytyy istua Jumalan helmassa. Mutta jos taas hänellä menee huonosti ajallisissa asioissa, jos hän pysyy köyhänä ja puutteenalaisena kaikesta ponnistelustaan ja työstään huolimatta, niin silloin maailma ajattelee, että Jumalan täytyy olla hänen vihollisensa ja häntä vastaan. Jos joku ihminen onnistuu kaikessa, mihin hän ryhtyy, maailma katsoo tämän perustuvan hänen lahjakkuuteensa ja arvollisuuteensa. Mutta jos hän epäonnistuu lähes kaikissa pyrkimyksissään, maailma katsoo tämän johtuvan ainoastaan hänen lahjattomuudestaan ja arvottomuudestaan. Sotien voittajista maailma uskoo, että näiden voitto todistaa heidän asiansa oikeaksi. Mutta sotien häviäjistä uskotaan, että heidän asiansa täytyy olla väärä. Todelliset kristitytkään eivät toisinaan ratkaise jonkin asian hyvyyttä, ennen kuin sen lopputulos on sen vahvistanut. Tämä on, hyvät ystävät, suuri erhe! Kuinka usein sekä kirkossa että valtion piirissä valhe onkaan juhlinut voittoa totuudesta, epävanhurskas ja paha viattomasta. Kuinka usein paha asia menestyykään, kun taas hyvä asia epäonnistuu ja päättyy aivan onnettomasti! Maailmanhistoria, samoin kuin uskonnon ja kirkon historia, on täynnä esimerkkejä tästä. Aivan liian usein piittaamattomat, vallanhimoiset tyrannit ovat rientäneet voitosta voittoon. Monet puolustussodat taas ovat päättyneet puolustajan ja hänen oikean asiansa tappioon. Samoin monet väärät uskonnot ovat usein levinneet äärimmäisen hämmästyttävällä nopeudella, ja niitä on ylläpidetty vuosisatojen ajan. Mainitsen tässä vain valehtelevan profeetan, Muhammedin, jota yhä tänä päivänä – yli tuhannen vuoden jälkeen – miljoonat sielut pitävät ainoan tosi jumalan profeettana. Kirkkohistoria arvioi monia harhaoppisia ja lahkoja samalla tavalla, kuten esimerkiksi suuren harhaoppisen Areioksen, joka kielsi Kristuksen jumaluuden. Hän astui esiin neljännellä vuosisadalla ja levitti maata järisyttävää, sieluja tuhoavaa harhaoppia, joka pian toi hävityksen koko kristikuntaan. Niinpä kirkkoisä Hieronymus kirjoitti, että koko maailma oli lopulta antanut myöten. Häntä hämmästytti sen nopea kääntyminen areiolaisuuteen. On aivan varmaa, että työn hyvyyttä tai pahuutta ei voi luotettavasti punnita sen seurauksen tai lopputuloksen avulla. Tekstimme sanat näyttävät kylläkin viittaavan päinvastaiseen. Jerusalemin neuvosto tahtoi kerran tuomita pyhät apostolit kuolemaan, koska he saarnasivat ristiinnaulittua ja ylösnoussutta Kristusta. Tällöin astui esille Gamaliel, neuvoston jäsen. Hän muistutti kaikkien niiden kurjasta hyödyttömyydestä, jotka aiemmin olivat tarjonneet vääriä messiaita luvattuna Messiaana. Lopuksi hän ratkaisi asian tekstimme huomionarvoisilla sanoilla: ”Pysykää erillänne näistä miehistä ja antakaa heidän olla; sillä jos tämä hanke eli tämä teko on ihmisistä, niin se tyhjään raukeaa; mutta jos se on Jumalasta, niin te ette voi heitä kukistaa. Varokaa, ettei teitä ehkä havaittaisi sotiviksi itse Jumalaa vastaan.” Miten ikinä Gamaliel lienee ymmärtänyt nämä sanat, hän epäilemättä julisti niillä kiistattoman totuuden. On olemassa töitä, jotka Jumala on ohjannut kaikissa suhteissa myös sen lopputuloksen osalta voittoon, olemaan Jumala teko, ei ihmisen. Yksi sellainen työ oli epäilyksettä luterilainen uskonpuhdistus. Niinpä pyydän saada esittää tänä uskonpuhdistuksen vuosipäivänä tekstini pohjalta: Jumalan ilmeinen suojelus ja läsnäolo, joka seurasi Lutheria. Kiistämätön näyttö, että Lutherin työ ei ollut ihmisen työ vaan Jumalan. 1. Vain Jumala on voinut puolustaa Lutheria lukemattomissa vaaroissa, jotka uhkasivat häntä koko hänen elämänsä ajan. Toisin kuin Hus ja muut totuuden todistajat Luther ei päättänyt päiviään roviolla pian julkisuuteen astumisensa jälkeen. Hänen vihollisensa eivät myöskään kyenneet vahingoittamaan edes yhtä hiusta hänen päässään. Hän nukkui Simeonin lailla rauhallisesti pois kuudenkymmenen kolmen vuoden hyvässä iässä ystäviensä seurassa, kun hänen työnsä oli jo valmiina. Tämä on yksi suurimmista jumalallisen varjeluksen ihmeistä, jonka maailma ja kirkkohistoria on ilmoittanut meille. Ensiksi: kenellekään ei ollut niin paljon voimakkaita, katalia ja verenhimoisia vihollisia kuin Lutherilla oli. Lutherin päävihollinen oli Rooman paavi, jota tuohon aikaan lähes koko kristikunta piti Kristuksen sijaisena, vieläpä jumalana, jonka jalkojen juuressa maailma makasi. Hänen ääntään pidettiin Jumalan äänenä, hänen siunaustaan Jumalan siunauksena, hänen kiroustaan Jumalan kirouksena. Hänen pannauhkauksensa edessä vapisivat sekä ylhäiset että alhaiset, keisari, kuninkaat ja hallitsijat. Hänen viittauksestaan tuhannet olivat valmiina poistamaan maan pinnalta kaiken vastustuksen häntä kohtaan. Lukemattomat piispat, papit ja munkit olivat vannoneet sokeaa kuuliaisuutta hänen käskyjään kohtaan. Paavin jälkeen Lutherin toinen päävihollinen oli saksalais-roomalainen keisari, jonka valtikka hallitsi yli puolta koko Euroopasta ja kahta suurta valtakuntaa Pohjois- ja Etelä-Amerikassa. Hänestä voitiin sanoa, että aurinko ei koskaan laskenut hänen valtakunnassaan. Hän oli sitoutunut politiikassaan paaviin hävittämään Lutherin ja kitkemään juurineen pois Lutherin työn. Luther oli hädin tuskin korottanut äänensä, kun hän kohtasi paavin verenhimoisen ekskommunikaatiobullan (paavillinen asiakirja, jolla Luther erotettiin paavin kirkon yhteydestä) sekä raivostuneen ja väkevän keisarin huomion. Toiseksi: paavi ja keisari esittivät suurella arvovallallaan, että Luther tekee kiihotustyötä kirkkoa vastaan, saadakseen hänet surmatuksi. Sillä kukaan ihminen ei ollut puhunut suurille auktoriteeteille kuten Luther esimerkiksi terävissä kirjoituksissaan kuningas Henrik VIII:ta, Brausschweigin herttua Henrikiä, Saksin herttua Georgia, Mainzin ruhtinaspiispa Albrechtia ja muita vastaan. Luther oli kirjoituksissaan ivaten julistanut, että paavi on Antikristus, Jumalan ja ihmisten suurin vihollinen, ja että hän ei ole Kristuksen vaan saatanan sijainen. Kun keisarin julmat ediktit (käskykirje) ilmestyivät, Luther julisti julkisissa kirjoituksissaan, että noiden ediktien tekijä oli Antikristuksen välikappale. Lutherin oppi ei ainoastaan sytyttänyt eripuraisuuden tulta. Monin paikoin nousi villihenkiä, jotka vetosivat Lutherin oppiin kristityn vapaudesta. He toimivat ikään kuin heitä olisi riistetty enemmän kuin ketään muita ja ikään kuin he kantaisivat kirkkaasti palavaa soihtua kautta maan. Toki Luther voitti pian ystäviä myös hallitsijoiden keskuudessa. Mutta he olivat kaikki keisarin vasalleja, jotka siitä syystä eivät kyenneet vastustamaan maailman väkevän hallitsijan suurta ja mahtavaa auktoriteettia. Ennen kaikkea kuitenkin Luther itse velvoitti hänen kanssaan ystävystyneet ruhtinaat siihen, etteivät he evankeliumin tähden katkaisseet uskollisuuttaan keisarin alamaisina. Luther piti lujasti kuolemaansa saakka kiinni siitä, että Antikristus tuhottaisiin Danielin ja Paavalin ennustusten mukaisesti ilman aseita, ainoastaan Kristuksen suun Hengen kautta, ts. hänet surmattaisiin hengellisesti evankeliumin kautta, ja – ennen kaikkea – että Jumalan sanaa ei levitettäisi eikä puolustettaisi ja osoitettaisi oikeaksi maallisen vallan avulla. Ainoa ase, jonka Luther halusi tunnustaa, oli Jumalan sana, rukous ja kyyneleet. Tämä oli Lutherin kanta lähes kolmenkymmenen vuoden ajan, vuodesta 1517 vuoteen 1546. Hän oli kuin puolustusta vailla oleva lammas, jota ympäröivät karjuvien leijonien ja raatelevien susien laumat. Miten oli mahdollista, että huolimatta suuresta voimastaan hänen vastustajansa eivät voineet käyttää mahtiaan häntä vastaan? Miten oli mahdollista, että vaikka he himoitsivat hänen vertaan, he eivät koskaan kyenneet vuodattamaan sitä? Miten oli mahdollista, että vaikka he juonittelivat häntä vastaan ja jahtasivat häntä likaisten salamurhaajien ja myrkyttäjien avulla, heidän ei onnistunut toteuttaa pahoja suunnitelmiaan? Miten oli mahdollista, että tuhansien ja taas tuhansien, jotka tunnustivat Lutherin ja hänen oppinsa, täytyi maksaa tunnustuksestaan kuolemalla, kun taas Luther itse pysyi vapaana? Miten on mahdollista, että vaikka Luther, joka ilmiselvästi tahtoi kuolla marttyyrina ja löysi itsensä niin usein vihollistensa käsistä, niin kuitenkaan nämä eivät kertaakaan kajonneet häneen? Lopuksi, miten oli mahdollista, että välittömästi Lutherin kuoleman jälkeen puhkesi verinen uskonsota luterilaisuuden juurimiseksi, kun taas Lutherin elinaikana tämä sota ainoastaan pyöri Lutherin ja luterilaisten pään päällä lähestyvien pilvien lailla, mutta ei kyennyt purkautumaan heidän päälleen? Ei ole olemassa mitään muuta selitystä tähän lähes kolmekymmentä vuotta kestäneeseen Lutherin ihmeellisen varjeluun keskellä hänen lukemattomia, mahtavia, kavalia ja verenhimoisia vihollisiaan kuin tämä: Luther oli Jumalan palvelija ja välikappale. Lutherin työ oli Jumalan työ ja sen tähden Luther oli Jumalan, Kaikkivaltiaan, ihmeellisessä suojeluksessa. Lutherissa me näemme toistettuna sen ihmeen, että Jumala sulki leijonien suut, niin että ne eivät voineet niellä Danielia. Samoin kuin Jumala otti pois liekkien voiman kuluttaa Sadrak, Meesak ja Abednego tulisessa pätsissä, niin ettei hiuskarvaakaan heidän päästään kärventynyt, samoin tapahtui myös Lutherille. Oli tullut aika, josta psalmi 12 sanoo: ”’Kurjien sorron tähden, köyhien huokausten tähden minä nyt nousen’, sanoo Herra, ’tuon pelastuksen sille, joka sitä huoaten ikävöitsee.’” Jumala itse kauhistutti Lutherin vihollisia näiden omassatunnossa, antoi heille pelokkaan sydämen ja sanoi heille: ”Älkää koskeko minun voideltuihini, älkää tehkö pahaa minun profeetoilleni” (Ps. 105:15). ”Laatikaa suunnitelma eikä siitä tule mitään. Puhukaa ettekä saa aikaan mitään. Sillä tässä on Immanuel.” Tällä tavalla Luther myös lauloi: ”On turha oma voimamme vääryyden valtaa vastaan. Me turman vallat voitamme Herrassa ainoastaan. Hän, Kristus, kuningas, on voitonruhtinas, lyö joukot helvetin, ne tallaa jalkoihin ja voiton meille saattaa” (VK 170:2). 2. Vain Jumala on voinut antaa hänelle ennen näkemättömän ilon uskossa, mikä teki hänet kykeneväksi ja mikä hänellä oli aina kuolemaan saakka. Se ilmeinen Jumalan varjelus ja tuki, jota Luther nautti, todistaa kiistattomasti, että Lutherin työ ei ollut ihmisen vaan sitä vastoin Jumalan työ. Sillä vain Jumala on voinut antaa hänelle ennen näkemättömän ilon uskossa. Se antoi hänelle voimaa eikä hän koskaan eläessään menettänyt sitä. On pääasiallisesti kolme tilannetta, jotka todistavat, että Lutherin iloinen usko ei suinkaan ollut luonnon lahja, vaan että sitä vastoin Jumala itse oli vaikuttanut sen hänessä. Ensiksi: kokemus osoittaa, että uskovat iloitsevat suuresti uskossa vaikeissakin hankkeissa Jumalan kunniaksi, niin kauan kuin he kykenevät voittamaan vastustajansa. Mutta jos he lopulta eivät näe edessään mitään muuta kuin vaaran, vieläpä kuoleman ja tappion, silloin urhoollisimmankin rohkeus lannistuu, jos Jumala ei ihmeellisesti vahvista häntä. Jopa suuri profeetta Elia, joka juuri aiemmin oli osoittanut ihmeellistä uskon iloa taistelussa Baalin profeettoja vastaan, lannistui. Hän uskoi tällöin kirkon olevan lähellä tappiota, ja hänen henkensä oli uhattuna joka taholta. Hän makasi lannistuneena kinsteripensaan (kataja) alla ja sanoi Jumalalle: ”Jo riittää, Herra; ota minun henkeni, sillä minä en ole isiäni parempi” (1. Kun. 19:4). Kuinka täysin eri tavalla Luther, jota oikein kutsutaan kolmanneksi Eliaksi, menetteli. Luther oli epäilemättä ollut kauhistunut syntiensä ja sielunsa pelastuksen tähden, mutta ahdingon ja vaaran tähden hän ei ollut koskaan peloissaan. Mitä suuremmaksi ahdinko ja vaara kasvoi, sitä isommaksi tuli hänen ilonsa pelastuksesta. Pelolla ja vapisten Luther toi julkisuuteen yhdeksänkymmentäviisi teesiään paavillista anetta vastaan. Hänet haastettiin tästä syystä Roomaan, ja hän sai paavillisen pannatuomion, jossa hänen tunnetuksi tekemänsä evankeliumi tuomittiin. Jokainen pelkäsi hänen henkensä puolesta. Mutta Luther ei vavissut, vaan sitä vastoin hän julkaisi mahtavan kirjoitelman otsikolla: ”Antikristuksen bullaa vastaan”. Avoimesti ja julkisesti hän poltti bullan yhdessä koko paavin kanonisen lain kanssa Wittenbergin kaupungin porttien edessä. Sen jälkeen keisari haastoi hänet Wormsin valtiopäiville, ja jokainen uskoi, että jos hän alistuisi siihen, hän ei koskaan pääsisi Wormsista elävänä. Kaikki hänen ystävänsä neuvoivat häntä pakenemaan. Mutta Luther julisti: ”Voitte odottaa minulta kaikkea muuta, mutta ei sitä, että pakenen.” Hän ilmestyisi Wormsiin, vaikka hänet pitäisi kantaa sinne sairaana, hän sanoi. Kun hän ollessaan matkalla Wormsiin sai tiedon, että hänet oli jo tuomittu poltettavaksi roviolla, Luther vain nauroi ja sanoi pilkallisesti: ”Vaikka viholliseni sytyttäisivät Wittenbergin ja Wormsin välille sellaisen tulen, että se saavuttaisi taivaat, minä ilmestyn sinne silti Herran nimessä. Käyn suuren Behemotin suuhun sen hampaiden väliin, tunnustan Kristusta ja annan hänen tehdä lopputuloksella, mitä hän tahtoo. Ja vaikka Wormsissa olisi yhtä monta perkelettä kuin on tiiliä katoilla, minä menen sinne siltikin.” Keisarin ja valtiopäivien edessä Luther myös antoi vastauksensa verrattomalla pontevuudella ja uskalluksella. Hän päätti sanoen: ”Tässä seison”, ts. olen auktoriteettisi alainen, ”en voi menetellä toisin”, ts. olen sidottu Jumalan sanaan, ”Jumala minua auttakoon”, ts. luotan yksin Jumalaan, ”Amen”, ts. en peruuta. Näytti siltä, että Lutherista oli tehty loppu, kun hänet oli julistettu ”julkiseksi riistaksi” hänen tuomitsemisensa ja valtiopäivien kannanilmaisun jälkeen, kun hänet vietiin Wartburgiin. Mutta kun Luther siellä ollessaan kuuli, että Carlstadt ahdisti Wittenbergiä kuin susi lampaan vaatteissa, hän jätti piilopaikkansa vastoin ruhtinaansa käskyä ja kiiruhti Wittenbergiin. Kun ruhtinas varoitti Lutheria, ettei hän enää voisi suojella häntä keisarilta ja paavilta, Luther vastasi, että jos ruhtinaan täytyi puolustaa häntä, hän ei tulisi, mutta että hän tuli Korkeamman suojeluksessa. Se, joka uskoi vahvimmin, oli myös parhaiten suojeltu. Luther menetteli samalla tavalla kaikissa vaaroissa ja ahdingoissa. Yksi esimerkki riittää. Augsburgin tunnustus esitettiin vuonna 1530 ja keisari julkaisi sen johdosta kauhistuttavan päätösasiakirjan Lutheria ja luterilaisia vastaan. Kun nyt jokainen oli kauhuissaan ja vapisi, niin jälleen Luther oli se, joka ei joutunut paniikkiin. Sitä vastoin juuri silloin, suurimmassa vaarassa ja hädässä, hän kirjoitti ja lauloi iloisesti kuolemattoman voittolaulunsa ”Jumala ompi linnamme”. Toinen asiayhteys, jossa Lutherin uskon ilo on nähty huomionarvoisena ihmeenä on se, että Lutherilla ei ollut vastassaan ainoastaan paavi ja keisari, vaan kaikki, joita tuolloin kutsuttiin pyhäksi kristilliseksi kirkoksi, kaikki, mitä tuolloin pidettiin oppineena, viisaana, hurskaana ja pyhänä. Häntä vastaan voitiin käyttää paitsi paavin dekreettejä, myös monia pyhien kirkolliskokousten päätöksiä ja monia kohtia pyhien kirkkoisien kirjoituksista. Häntä vastaan voitiin sanoa ja todella sanottiinkin: ”Kuka sinä olet, mitätön munkki, tuomaan esiin uutta oppia, että sinua yksin pidettäisiin viisaana. Sinä korotat itsesi kaikkien kirkolliskokousten ja kirkkoisien yläpuolelle puhdistaaksesi koko pyhän kristillisen kirkon, ja jopa tuomitaksesi sen? On kirjoitettu: ’Se, joka ei tahdo kuulla kirkkoa, olkoon sinulle pakana ja publikaani.’” Mutta kaukana siitä, että Luther olisi antanut moisen puheen hämmentää ja pelästyttää itseään. Luther käänsi vain nuo syytökset ympäri hyvin iloisesti ja selitti, että paavin kirkko vain näyttää kirkolta, hänen piispansa ovat vain tyhjiä piispan naamareita, hänen pappinsa ovat vain pölkkypääpappeja, sillä todellinen kirkko ei ole kukaan muu kuin Kristuksen lammas, joka kuuntelee ainoastaan Kristuksen ääntä Hänen sanassaan. Kolmas tilanne joka havainnollistaa Lutherin uskon ihmeellistä iloa on vihdoin se, että hänen iloaan ei voinut sammuttaa sekään, että ne, jotka olivat alussa yhdessä hänen kanssaan tulleet tuntemaan totuuden ja tunnustaneet sen, luopuivat hänestä. Samoin häntä ahdisti se, että niistä, jotka olivat olleet hänen ystäviään, tuli hänen katkerimpia vihollisiaan ja niistä, jotka olivat olleet hänen kannattajiaan, kuten Zwingli, tuli hänen raivoisimpia vastustajiaan. Häntä loukkasi se, että tästä syystä paavilaiset saattoivat julistaa luterilaisten itsensä olevan jakautuneita. Silti hän antoi tämän vaivata itseään hyvin vähän. Se sai vain hänet heiluttamaan Jumalan sanan miekkaa sitä enemmän paatunutta järkeä vastaan, kuten aiemmin paavia vastaan – nyt vain paljon väkevämmin. Hän selitti, että hänen oli täytynyt aloittaa asia yksin ja hän oli myös valmistautunut päättämään sen yksin. Sano minulle, miten on mahdollista, että Luther ei viimeiseen hengenvetoonsa saakka koskaan menettänyt ensimmäistä uskon iloaan? Päin vastoin se tuli aina vain varmemmaksi ja luottavammaksi, vaikka se, mikä keräytyi hänen ympärilleen, oli kaikkea sitä, mikä olisi kuluttanut kaikki muut ja täyttänyt heidät epäilyksellä ja pelolla? Ei voi olla olemassa muuta selitystä kuin tämä: Lutherin ennen näkemätön uskon ilo ei ollut inhimillistä luottamusta, ei ihmisvoimaa, ei ihmislujuutta, vaan sen sijaan Jumalan luottamus, Jumalan voima, Jumalan lujuus. Lutherin haarniskana oli Jumalan valinta, hänen työnsä oli Jumalan, Kaikkivaltiaan, työtä. Niinpä Gamalielin sana, joka osoittautui oikeaksi apostoleista ja apostolisesta kirkosta, on osoittautunut oikeaksi myös Lutherista ja uskonpuhdistuksen kirkosta: ”...jos tämä hanke eli tämä teko on ihmisistä, niin se tyhjään raukeaa; mutta jos se on Jumalasta, niin te ette voi heitä kukistaa. Varokaa, ettei teitä ehkä havaittaisi sotiviksi itse Jumalaa vastaan.” Lutherin Jumala elää yhä. Pysykäämme lujana Lutherin opissa myös tänä luopumuksen aikana, niin Jumalakin on ja pysyy meidän Puolustajanamme. Niin mekin kaikissa vaaroissamme ja hädissämme, kaikissa Rooman Antikristuksen ja jokaisen hurmahenkisen ja uskontoa tuhoavan lahkon aiheuttamissa myrskyissä laulamme uskossa iloiten ja opimme iloitsemaan: ”Jos täyttyisikin maailma nyt valheen enkeleistä, niin pimeys ei voittoa kuitenkaan saisi meistä. Ne olkoot raivoissaan ja syöskööt kiukkuaan. Nyt valheen vallat on jo saaneet tuomion. Ne yksi sana kaataa.” Walther, The Evident Protection and Presence of God, Which Accompanied Luther, Incontrovertible Evidence that Luther's Work Was Not the Work of Man, But of God (1878). Reformation Sermon on Acts 5,38-39. Suomennos: Hannu Lehtonen |
|
|
Edellinen kirjoitus
Seuraava kirjoitus |