JUMALAN SANA JA LUTHERIN OPPI EI HÄVIÄ KOSKAAN!

Jürgen Diestelmann, pastori, Saksa
 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 5/2006

”Ja minä näin lentävän keskitaivaalla erään toisen enkelin, jolla oli iankaikkinen evankeliumi julistettavana maan päällä asuvaisille, kaikille kansanheimoille ja sukukunnille ja kielille ja kansoille. Ja hän sanoi suurella äänellä: ’Peljätkää Jumalaa ja antakaa hänelle kunnia, sillä hänen tuomionsa hetki on tullut, ja kumartakaa häntä, joka on tehnyt taivaan ja maan ja meren ja vetten lähteet’.” (Ilm. 14:6-7)


Lutherin ihannointi?

”Jumalan sana ja Lutherin oppi ei häviä koskaan.” Näin hurskaat luterilaiset esi-isämme sanoivat aiempina vuosisatoina. Täynnä kiitollisuutta he toivat siten julki, mistä me olemme kiitollisuuden velassa luterilaiselle uskonpuhdistukselle. Luther antoi meille jälleen Jumalan sanan, evankeliumin Jeesuksesta Kristuksesta – ihanan, katoamattoman sanoman Jumalan armosta.

Tänä päivänä eivät monet luterilaisetkaan enää tunne tätä lauselmaa. Monet heistä vieläpä torjuvat sen. Eikö ole lähes rienaavaa mainita Jumalan sana ja Lutherin oppi samalla kertaa? – näin sanotaan. Tällä tarkoitetaan, että kuulostaa aivan siltä, kuin Luther ja Jumala asetettaisiin samalla tasolle! Ja ylipäänsä: emmekö me elä aivan toisessa ajassa? Voiko Martti Lutherin työllä olla meille oman aikamme ihmisille enää ylipäätään merkitystä?

Minä pidän itseäni kauttaaltaan oman aikamme ihmisenä. Mutta olen oppinut, että Lutherin opilla on elämälle ja uskolle perustava merkitys. Ja luulen, että tämä merkitys sillä on kaikille nykyisen aikamme ihmisille. Miksi?

Jumala puhuu sanansa välityksellä

Monet ihmiset arvelevat tai ajattelevat tänä päivänä, että Jumala merkitsee jotakin vain erityisen hurskaille ihmisille. Heillähän on aikaa lukea Raamattua – niin sanotaan. ”Mutta meillä nykyaikaisilla ihmisillä ei ole sitä varten aikaa. Mehän olemme keskellä elämää. Siinä täytyy seurata järkeä, ja se puhuu meille vain vähän Jumalasta.”

Joku sanoi myös: ”Jumala on taivaassa. Me elämme maan päällä. Hän on niin kaukana meistä. Kuka tietää, onko Häntä olemassakaan.” Siihen minä vastasin: ”Mutta me voimme kuulla Häntä, sillä Hän puhuu meille sanansa välityksellä.”

Jos joku matkustaa Amerikkaan tai Itä-Aasiaan, hänen vaimonsa saattaa sanoa: ”Voi, sitten sinä olet niin kaukana, ja minä en voi enää ollenkaan puhua sinun kanssasi. Ja jos minä en sitten kuule sinusta mitään, saatan alkaa ajatella, että sinä et ehkä ole enää lainkaan hengissä.” Mutta mies vastasi hänelle: ”Mutta voimmehan me soittaa puhelimella!”

Tämä vertaus näyttää ehkä naurettavalta tai jopa ärsyttävältä, sillä Jumalan kanssa ei sentään voi olla puhelinyhteydessä! Mutta sehän onkin vain vertaus. Emme voi kylläkään olla Jumalan kanssa puhelinyhteydessä, mutta voimme silti kuulla Hänen sanansa. Juuri tätä Martti Luther on teroittanut meille tavalla, jota ei voi olla kuulematta. Hänen testamenttinsa kuuluu: Kuulkaa Jumalan sana. Siinä Hän puhuu meille!

Siksi Luther seisoo muistomerkeissä Raamattu kädessään. Hän seisoo keskellä, mutta ei sitä varten, että me tahtoisimme lähes jumaloida häntä. Sillä meidän ei tarvitse kuin vain vähän suunnata katsettamme ylöspäin, niin me näemme Herran Kristuksen ristillä hallitsevana. Hänen päätään ympäröi kultainen sädekehä. Siten me tunnustamme: siinä riippuu Jeesus, Jumalan Poika, meidän edestämme ristillä, tuodakseen meidät lähemmäs taivaallista Isää. Häneen Luther viittaa, ei itseensä.

Martti Luther on neuvonut kirkkoa yksin Jeesuksen Kristuksen, iankaikkisen Jumalan Pojan, ja hänen sanansa luo. Alussa mainitut Ilmestyskirjan sanat, jotka kertovat enkelistä, jolla on iankaikkinen evankeliumi julistettavana, on siksi jo varhain sovitettu uskonpuhdistuksen muistoon. Sillä myös Martti Lutherissa saamme ja meidän tulee nähdä Jumalan sanansaattaja, josta voidaan sanoa: Hänellä ”oli iankaikkinen evankeliumi julistettavana maan päällä asuvaisille, kaikille kansanheimoille ja sukukunnille ja kielille ja kansoille”. Jumala lähettää sanansaattajansa. Siksi me voimme kuulla Hänen äänensä.

Jumala näkee, millaisia me olemme.

Me voimme kuulla Jumalan äänen, vaikka Hän näyttää meistä äärettömältä. Palaan vielä puhelinvertaukseen. Jos joku ei nosta luuria, kun hänelle soitetaan kaukaa, Amerikasta tai Taka-Intiasta, hän ei voi myöskään kuulla, mitä hänelle sieltä kaukaa tahdotaan sanoa. Se, joka ei tahdo kuulla Jumalan ääntä, on kuin se, joka ei edes nosta luuria.

Jos tahdot kuulla Jumalan äänen, ei kylläkään hyödytä mennä puhelimen luo. Puhelinluettelosta ei löydy Jumalan puhelinnumeroa. Mutta Raamatusta me voimme oppia, miten Jumala on aina uudelleen puhunut ihmisille ja myös me voimme antaa ohjata itsemme kuulemaan hänen ääntään. Silloin Hän itse puhuu meille!

Mitä hän sanoo meille? Mitä hän huutaa meille? Tekstimme sanat sanovat meille kaksi asiaa. Ensiksi: ”Peljätkää Jumalaa ja antakaa hänelle kunnia, sillä hänen tuomionsa hetki on tullut!” Tuomion hetki!

Myönnän, että minun täytyy pelästyä kuullessani nämä sanat. Niin, Jumalaa minun tulee pelätä ja antaa hänelle kunnia. Jumala minun tulee asettaa aivan elämäni keskelle. Minun täytyy kysyä itseltäni, teenkö niin myös. Tiedänhän, että niin minun pitää tehdä. Mutta eihän pelkkä tietäminen riitä! On kyse todellisesta tekemisestä. Mutta kovin usein minun täytyy todeta, että oma minäni asettuu kohdallani yhä uudelleen etualalle. Sen sijaan, että kuulen Jumalaa, pelkään Häntä ja elän Hänen käskyjensä mukaan, tahdon olla aina Häntä viisaampi. Kuinka usein ajattelenkaan, että Jumalan täytyisi nyt tehdä niin ja niin. Kun sitten käy toisin, olen pettynyt. Ja siten tukin korvani, joiden kuitenkin tulee kuulla Jumalaa. Sillä minun tulisi toki painaa mieleeni, että kaikki, mitä Jumala tekee, on hyvin tehty – vaikka en sitä ymmärtäisikään.

Minun täytyy tunnustaa, että olen oppinut Hänen käskynsä. Ja kun se sopii minun piirustuksiini, toimin myös sen mukaan. Jumalaa tulee minun pelätä ja hänelle antaa kunnia. Miksi olen sisäisen laiskuuteni ja pelkuruuteni tähden niin usein sitä vastaan? Kovin usein käskyt vaativat minulta jotain, joka ei sovi piirustuksiini. Ja monesti Hän odottaa minulta myös luopumista jostain tai uhria. Sanotaanhan kuitenkin: ”Peljätkää Jumalaa ja antakaa hänelle kunnia, sillä hänen tuomionsa hetki on tullut!” Näin elämäni yllä on kauhistuttava ristiriita.

Sama ristiriita piinasi muinoin Martti Lutheria luostarissa. Ei ollut kysymys erään kiihdyksissä olevan munkin itse tehdyistä epäilyistä, kuten monet otaksuvat. Kyseessä oli sen sijaan tämä ristiriita, jonka jokainen ihminen kokee, kun hän toisaalta ymmärtää, mitä Jumalan sana vaatii ja toisaalta huomaa, miten epätäydellisesti hän todellisuudessa palvelee iankaikkista Jumalaa ja Herraa. Jumala näkee meidät ihmiset tässä ristiriitatilanteessa. Hän näkee meidät sellaisina, kuin me olemme, ei sellaisina, kuin me itse mielellämme haluaisimme nähdä itsemme. Eikö tämän edessä täydy pelästyä?

Sama ristiriita ei ole ainoastaan yksittäisissä ihmisissä, vaan se on myös kansojen ja yhteiskuntamme yllä. Haluttaisiin edistystä ja kuitenkin etäännytään yhä kauemmas Jumalasta. Vähän aikaa sitten kuulin radiosta erään keskustelun. Siinä käsiteltiin muun muassa kuudetta käskyä: ”Älä tee huorin.” Luther on selittänyt tämän käskyn meille niin suurenmoisesti: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että pidämme sanamme ja tekomme puhtaina ja kurinalaisina, sekä rakastamme ja kunnioitamme kukin aviopuolisoamme.” Kyselen mielessäni, eikö tämä ole joutunut jo monien kristittyjenkin kohdalla täysin unohduksiin.

”Puhtaina ja kurinalaisina” – näitä sanoja saa nykyisessä yliseksuaalisessa yhteiskunnassamme tuskin enää lausua. Niitä pidetään naurettavina. Niillä ei kuitenkaan tarkoiteta mitään muuta kuin, että seksuaalisuutemme kuuluu pyhään avioliittoon, ja me saamme ottaa sen siinä vastaan hyvänä Luojan lahjana. Päivittäin television ja lehtien välityksellä tuodaan silmiemme eteen se, miten paljon onnettomuutta epäpuhtaudesta ja kurittomuudesta seuraa. Miten paljon siunausta sitä vastoin koituukaan siitä, että avioliitto otetaan vastaan Luojan armolahjana.
Kun tuossa radiokeskustelussa joku pyysi puheenvuoroa ja korosti, että on syntiä etsiä seksiä muualta kuin pyhästä avioliitosta, nousi yleinen kapina. Esitettiin vastaväitteitä: jokaisen täytyy toki itse päättää omasta persoonastaan ja seksuaalisuudestaan. Kukaan ei saa määrätä siitä. Tässä käy ilmi se, mitä Raamattu todellisuudessa kutsuu synniksi: ihminen tahtoo itse päättää, mikä on hyvä. Hän ei tahdo, että Jumala sanoo hänelle siihen sanansa.

Jatkokeskustelussa pyysivät puheenvuoroa juuri sellaiset ihmiset, joiden mieltä ei varsinaisesti lainkaan askarruttanut kuudes käsky ja kysymykset seksuaalisuudesta. He ärsyyntyivät sen sijaan jo pelkästä synti-sanasta. Olivatko he ehkä niin täydellisiä ja ideaalisia ihmisiä, että he saattoivat sanoa olevansa täysin ilman syntiä? Ikään kuin maailmassa ei olisi lainkaan syntiä! Synti on kuitenkin se, joka hallitsee maailmaa. Kansamme ei näytä enää tuntevan Jumalan käskyjä! 

Jumala on antanut käskynsä. Mutta niistä ei välitetä vaan tavoitellaan sitä, mitä itse pidetään edistyksenä. Kuitenkin hyvyys ja todellinen edistys saavutetaan vain, jos Jumalan käskyille annetaan arvo! Siksi: ”Peljätkää Jumalaa ja antakaa hänelle kunnia, sillä hänen tuomionsa hetki on tullut!”

Tiedän joka tapauksessa, että olen syntinen ja pelkään Jumalan tuomiota. Luther on opettanut minulle Vähässä katekismuksessa, että ”me teemme näet joka päivä paljon syntiä emmekä ole ansainneet mitään muuta kuin rangaistuksen”. Samoin hän on opettanut meitä pyytämään Jumalalta, että Hän armosta antaisi meille jokapäiväisen leipämme ja kaiken. Siksi rukoilen päivittäin Lutherin iltarukouksen sanoin: ”rukoilen sinua, että antaisit minulle anteeksi kaikki syntini, missä ikinä olen tehnyt väärin”.

Jumala ottaa meidät vastaan

Jumalan sana osoittaa siis meille kammottavan ristiriidan. Se ei aiheuttanut murhetta ainoastaan Lutherille, vaan se on meidän kaikkien elämän yllä: ristiriita Jumalan tahdon välillä, siten kuin me tunnemme sen kymmenestä käskystä, ja meidän jokapäiväisen elämämme välillä. Martti Luther kärsi siitä aikoinaan munkinkammiossaan niin paljon, että hän lähes särkyi. Hän ei tehnyt oloaan niin mukavaksi kuin monet, jotka näyttivät hänelle Tetzeliltä saamiaan anekirjeitä ja arvelivat maksaneensa nyt riittävästi. Varsinkaan hän ei olisi tehnyt oloaan niin mukavaksi kuin monet oman aikamme ihmiset, jotka suoraan sanovat, ettei ole mitään syntiä. Me määräämme itse, mikä elämässä on oikein (he sanovat).

Ei, juuri tämän ristiriidan alaisena Martti Luther ei lakannut kuulemasta Jumalan sanaa. Se sanoi hänelle vielä enemmän. Jeesus, Jumalan iankaikkinen Poika, antoi hänelle nimittäin sanansa välityksellä vastauksen. Ja se kuuluu: juuri siksi, että kärsit tämän ristiriidan alaisena, tulin minä, Jeesus, sinun Vapahtajaksesi tähän maailmaan. Synnyin neitsyt Mariasta ollakseni sinun Lunastajasi. Kuolin ristillä sinun edestäsi ja nousin kuolleista. Minä vanhurskautan sinut iankaikkisen Jumalan edessä. Olen ottanut sinut pyhässä kasteessa lapsekseni. Siksi sinun tulee kuulla Raamatusta aina uudelleen tämä pyhä evankeliumi.

Mutta ei ole kysymys ainoastaan kuulemisesta. Alussa käyttämäni puhelinvertaushan sopii vain osittain. Sillä me saamme kuulla Jumalan äänen Hänen sanassaan ja saamme myös vastata Hänelle siten, että rukoilemme Häntä. Jumala ei tahdo suinkaan olla kaukana meistä. Hän tulee meidän luoksemme Pyhällä Hengellään, joka täyttää meidät uskolla ja luottamuksella Jumalaa kohtaan. Ja hän tulee meidän luoksemme pyhän ehtoollisen salaisuudessa. Siinä hän puhuu: ”Tämä on minun ruumiini..., Tämä on minun vereni..., sinun edestäsi annettu ja vuodatettu!” Luther sanoo Vähässä katekismuksessa ehtoollisesta: ”Siinä on elämä ja autuus.” Kysyn sinulta, rakas veli ja sisar: voiko hän tulla vielä lähemmäs. Hän puhuu meille sanansa välityksellä, hän täyttää meidät Pyhällä Hengellään. Hän lahjoittaa meille itsensä pyhässä ehtoollisessa! Hän ei ole kaukana meistä. Hän on aivan lähellä meitä. Hän on meidän kanssamme.

Siksi olen Hänelle niin kiitollinen siitä, että saan elää kastettuna kristittynä kirkon yhteydessä. Sillä Lutherin Vähästä katekismuksesta olen saanut oppia myös sen, että Jumala antaa siinä minulle ja kaikille uskoville joka päivä kaikki synnit runsaasti anteeksi. Viimeisenä päivänä Hän herättää minut ja kaikki kuolleet ja antaa minulle sekä kaikille uskoville Kristuksessa iankaikkisen elämän.
Siksi tekstimme (Ilm. 14:6-7) ei puhu ainoastaan Jumalan tuomiosta vaan myös iankaikkisesta evankeliumista, joka on julistettava niille, jotka asuvat maan päällä, kaikille kansanheimoille ja sukukunnille ja kielille ja kansoille. Tämä evankeliumi johti Lutherin kerran munkinkammiossaan varmaan uskoon, ja siihen se voi tänä päivänäkin johtaa jokaisen. Mutta jos ihmiset eivät Lutherin aikana voineet päästä varmaan uskoon Tetzelin aneen avulla, niin vielä vähemmän sitten me meidän aikamme ihmiset voimme löytää varman uskon, jos me luulemme, ettemme ensinkään ole syntisiä emmekä tarvitse anteeksiantamusta. Jumalan luokse löydetään vain Jeesuksen välityksellä. Hän on se, joka antaa meidän löytää tien Jumalan luo. Me tulemme Herran huoneeseen kuullaksemme Hänen sanaansa. Hän kutsuu meitä kaikkia kääntymykseen ja parannukseen, niin että me kadonneet pojat ja tyttäret löydämme jälleen tien Isän kotiin.

Lopuksi, sanon vielä kerran, kuten tämän saarnan alussa: ”Jumalan sana ja Lutherin oppi ei häviä koskaan!” Tänä päivänä luterilaisetkaan eivät usein enää tunne tätä lauselmaa. Me emme jumaloi Martti Lutheria. Mutta Martti Lutherin elämäntyöllä ja hänen todistuksellaan voi olla meille nykyajan ihmisille suunnaton merkitys, silloin nimittäin, kun me, samoin kuin hän, huomaamme uudelleen, kuinka ihmeellinen Vapahtaja meillä on. Niin me kuulemme siis tänään sanoman Jumalan sanasta: ”Peljätkää Jumalaa ja antakaa hänelle kunnia, sillä hänen tuomionsa hetki on tullut, ja kumartakaa Häntä, joka on tehnyt taivaan ja maan.” Aamen.


Saarna uskonpuhdistusjuhlassa 2004 Braunschweigissa. Suomennos: Hannu Lehtonen.


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus