Syksyllä 2006 valittiin kolmelle piispanistuimelle viranhaltijat: Porvoo, Lund ja Växjö. Vaalin jälkeen tapahtuivat juhlalliset piispanvihkimiset. Valitut asetettiin traditioon, joka palautuu aina Jeesuksen Kristuksen apostoleihin. Mutta kuka on varsinaisesti piispa? Vastaus tähän kysymykseen löytyy alkuperästä. Jo apostolien kirjeissä on selviä linjoja: piispat jatkavat eteenpäin apostolien tehtävää. Vielä selvemmäksi se tulee Apostolisilla isillä (ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla jKr eläneitä varhaiskirkon opettajia). Kleemensin kirjeessä (n. 96 jKr) sanotaan mm.: "Apostolit saarnasivat maassa toisensa jälkeen ja kaupungissa toisensa jälkeen ja kastoivat ne, jotka tottelivat Jumalan tahtoa. Esikoisensa he asettivat, Hengen koettelemisen jälkeen, piispoiksi ja diakoneiksi niille, joista tulisi uskovia." (De apostoliska fäderna, övers. av Olof Andrén, Stockhlm 1967, s. 41.) Tässä me näemme, että apostolit asettivat piispat virkaansa, ja heillä oli kaksi päätehtävää: julistaa ja kastaa. Kleemens jatkaa: "…apostolimme asettivat […] jo nimitetyt ja määräsivät sitten, että kun nämä ovat nukkuneet pois, tulee toisia, koeteltuja miehiä, asettaa heidän virkaansa" (em. t. s. 42). Piispan virka ei ollut tilapäinen järjestely vaan tarkoitettu pysyväksi. Millaisena piispa sitten nähtiin? Se käy ilmi Ignatioksen kirjeestä (hän oli marttyyri ja piispa Syyrian Antiokiassa). Eräässä hänen kirjeessään (n. 100 jKr) sanotaan: "Seuratkaa piispaa samoin kuin Kristus seuraa Isää […] Kukaan ei saa ilman piispaa tehdä mitään, mikä koskee Kirkkoa […] Siellä missä piispa näyttäytyy, tulee myös joukon olla, samoin kuin yleinen Kirkko on siellä, missä Kristus on" (em. t. s. 94.) Ignatios tarkoittaa, että piispa on ilmaus Jumalan läsnäolosta. Voidaanko varhaiskirkon näkemys piispasta siirtää myöhempiin aikoihin? Voidaanko samaa sanoa arkkipiispa Gustav Trollesta, 1500-luvun suuresta maanpetturista, joka oli vaikuttava voima Tukholman verilöylyn takana? Miten meidän pitäisi nähdä hiippakunnan hallintovirkailijat oman aikamme kansankirkoissa? Piispa ja marttyyri Marttyyrius on avain ensimmäiseen kohtaan. Kristillinen kirkko oli Rooman valtakunnassa laiton. Ajoittain sitä kohtasivat vainot, ja se eli koko ajan yhteiskunnan marginaalissa. Ignatioksella itsellään oli palava kaipuu marttyyriuteen, ei kärsimykseen sinänsä vaan todistamiseen Kristuksesta kärsimyksen välityksellä. Kun vaino tuli, kohtasi se ensimmäisenä piispoja. Tulla piispaksi merkitsi tulla vihityksi marttyyriuteen. Usein kysymys huipentui kysymykseen uhrista keisarin suojelushengelle. Se oli kaikkien valtakunnan asukkaiden velvollisuus, jolla he ilmaisivat uskollisuutta valtiota kohtaan. Uhri voitiin nähdä pelkkänä muodollisuutena. Marttyyrit pitivät sitä epäjumalanpalveluksena. Rooman valtio rakensi tämän henkilökohtaisen uskollisuusjulistuksen varaan keisarille kaiken yläpuolella olevana auktoriteettina. Kreikaksi se kuului: Kyrios kaisaros – keisari on Herra. Se oli täydellisessä ristiriidassa kristillisen uskon kanssa, että Kristus on kaiken yläpuolella oleva auktoriteetti: Kyrios Christos – Kristus on Herra. Tämä oli ja on kristillinen perustunnustus. Tästä piispat todistivat marttyyriudellaan. He eivät ainoastaan todistaneet Jumalan sanalla vaan myös halukkuudella kantaa seuraukset tästä sanasta, kärsiä Jumalan sanan sisällön tähden. Tämä valmius marttyyriuteen on taustana sille, miten varhaiskirkko näki piispan viran. Karismaattinen marttyyripiispa on ilmaus Jumalan läsnäolosta. Kertomuksessa Cyprianuksen marttyyrikuolemasta tuodaan tämä esille. Siinä sanotaan Karthagon seurakunnasta: "Siinä miehessä, jonka he tuolloin – Jumalan salatun ennusmerkin kehotuksesta – tällä tavalla kutsuivat, he eivät ainoastaan etsineet piispaa vaan myös tulevaa veritodistajaa." (Svenskt Patristiskt Bibliotek 2, Bjärnum 2000, s. 133.) Ihme ja pyhä into Toinen tärkeä piirre, joka antoi nuoren Kirkon piispoille auktoriteetin, olivat ihmeet. Ne käsitettiin Jumalan vahvistukseksi sille, että hän oli lähettänyt palvelijansa. Ihme on apostolisuuden vahvistus. Ne ovat pyhän Paavalin sanoin seemeia apostolou – merkkejä, jotka osoittavat, että hän on Jumalan lähettämä (2. Kor. 12:12). Ihme todistaa apostolin valtuutuksen. Tämä koski varhaiskirkossa myös piispaa, apostolien seuraajaa. Ihme on Jumalan asioihin puuttuminen apostolin ja piispan välityksellä, ja siten on myös sanottu, että se ilmaisee hänen täydellistä riippuvaisuuttaan Jumalan voimasta. Tällä tavalla käsitettiin jo Jeesuksen ja apostolien tekemät ihmeet Jumalan vahvistuksena sille, että hän oli lähettänyt heidät: "…tuosta niin suuresta pelastuksesta, jonka Herra alkuaan julisti ja joka niiden vahvistamana, jotka olivat sen kuulleet, saatettiin meille, kun Jumala yhdessä heidän kanssaan todisti tunnusmerkeillä ja ihmeillä ja moninaisilla väkevillä teoilla ja jakamalla Pyhää Henkeä tahtonsa mukaan?" (Hepr. 2:3–4) Erityisen selväksi tämä käy Apostolien teoissa. Ihmeet nähtiin varhaiskirkossa juuri tällä tavalla. Marttyyrikertomuksessa Karka de Bet Selokista (nykyinen Kirkuk Irakissa) kerrotaan Aqbalahasta: "Väkevien tekojensa ja ylistettyjen ihmeidensä perusteella hänet valittiin johtamaan Karkan kirkkoa." (emt. s. 114) Kun etsittiin piispaa, etsittiin miestä, jonka välityksellä Jumala oli jo tehnyt ihmeen. Kolmas piirre, joka kuuluu yhteen ihmeitä tekevän uskon kanssa, on pyhä into. Eräästä Aqbalahan seuraajasta kerrotaan: "Autuas Maron, Karkan piispa, rakensi Jumalan armon avulla, joka hänessä oli, luostarin sille paikalle, jossa voitokkaat kärsivät marttyyrikuoleman." Joka vuosi hän vietti heidän muistoaan palavalla innolla, joka hänen uskossaan oli (emt. s. 124). Muodollinen ja karismaattinen auktoriteetti Käsitys piispasta on yksi näkökulma siihen, miten kirkollinen auktoriteetti ylipäänsä käsitetään. Se ei ollut varhaiskirkossa koskaan ainoastaan oikeudellinen (juridinen) tai muodollinen. Modernissa oikeusajattelussa on mielenkiintoinen vastaavuus. Laeilla täytyy olla sekä laillisuus että legitiimisyys voidakseen olla pysyviä. Laillisuudella tarkoitetaan sitä, että laki on syntynyt muodollisesti oikealla tavalla. Legitiimisyydellä tarkoitetaan, että laki on sopusoinnussa sen hetkisen yleisen oikeustajun kanssa. Käsite voidaan myös ulottaa koskemaan historiallista legitiimisyyttä – yhtäpitävyyttä perinteisen käsityksen kanssa – sekä kansainvälistä legitiimisyyttä – yhtäpitävyyttä kansainvälisen oikeuden kanssa. Kysymys on siis siitä, että muodollisesti oikein syntyneen lain täytyy saada vastaanottaminen (reseptio) monilla eri tasoilla toimiakseen. Varhaiskirkossa on rinnaikkaistapaus sille, mitä auktoriteetilla tarkoitetaan. Georges Florovsky on valaissut tätä kirjoituksessaan The Authority of the Ancient Councils And the Tradition of the Fathers (I: Georges Florovsky: Bible, Church, Tradition: An Eastern Orthodox View 1972.) Varhaiskirkossa kirkolliskokous ei saanut arvovaltaa vain muodollisella päätöksenteollaan vaan vielä enemmän vastaanottamisen (ruots. reception) välityksellä. Kirkolliskokous käsitettiin karismaattiseksi tapahtumaksi, ei lähinnä juridis-muodolliseksi päätöksentekemiseksi. Sen tähden ei millään viidenkymmenen yhden prosentin enemmistöllä ollut arvovaltaa, vaan ainoastaan suurella yksimielisyydellä (magnus consensus). Legitiimin kirkolliskokouksen päätös otettiin vastaan ilolla suurimmassa osassa kristikuntaa sen tähden, että uskon kansa tunnisti siinä oman uskonsa. Tämä tunnistaminen on keskeistä vastaanottamisessa. Kirkolliskokouksen päätös saa arvovallan varhaiskirkossa silloin, kun uskova kansa tunnistaa siinä iloiten oman uskonsa. Sen tähden ei varhaiskirkon perspektiivistä voi sanoa: "Kirkolliskokous on päättänyt, että…" Sen sijaan kirkolliskokouksen päätös saa arvovallan silloin, kun uskova kansa iloiten tunnistaa siinä uskonsa. Varhaiskirkko oli myös tietoinen siitä, että kirkolliskokouksesta voi tulla ryövärisynodi, samoin kuin piispasta voi tulla ryöväri paimenen sijasta. Jeesus oli itse puhunut siitä. Yhteisen uskon tunnistaminen kirkolliskokouksen päätöksessä valaisee myös piispan arvovaltaa. Hänen sanoissaan ja elämässään tunnistetaan yhteinen usko. Jeesus kuvaa tätä tunnistamista ratkaisevana merkkinä oikeassa paimenessa: "Mutta joka menee ovesta sisälle, se on lammasten paimen. Hänelle ovenvartija avaa, ja lampaat kuulevat hänen ääntänsä; ja hän kutsuu omat lampaansa nimeltä ja vie heidät ulos. Ja laskettuaan kaikki omansa ulos hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä." (Joh. 10:2–4) Juridiikka ja organismi Rooman valtakunnan vahvuus ja heikkous piili sen hyvin organisoidussa rakenteessa, sen juridisessa ajattelussa. Uskonnon, kulttuurin ja filosofian suhteen se oli pienien kreikkalaisten kaupunkivaltioiden lyhyttä kukoistusta huonompi. Vähitellen juridiset rakenteet tulivat tukahduttamaan kaiken luovuuden Diokletianuksen tiukasti organisoidussa valtakunnassa. Juridiikasta tuli tärkeä osa myös länsimaisen kristikunnan ajattelutapaa Konstantinuksen jälkeen: muutamat päättävät, toiset tottelevat; päätösten mukaan pitää toimia. Siten menetettiin tärkeitä osia karismaattisesta, orgaanisesta ajattelusta. Kirkko elävänä ruumiina kehittyi tullakseen sellaiseksi, jossa on johtava luokka, jolla on valta johdettaviin. Että päätösten tulee olla karismaattisia, että suuri yksimielisyys (magnus consensus) kirkolliskokouksessa ja koko Kirkossa organismina on ratkaiseva, että arvovalta saadaan uskovan kansan vastaanottamisen välityksellä – kaikki tämä tuli alisteiseksi juridiikalle. Loppujen lopuksi menetettiin siten kuitenkin todellinen arvovalta, se, mikä sai hahmon esimerkiksi Kleemensin näkemyksessä piispasta. Kysymys pyhyydestä Ei pidä paikkaansa, että varhaiskirkon kaikki piispat olivat valmiita tulemaan marttyyreiksi. Monet luopuivat. Niitä, jotka antoivat periksi vaatimukselle uhrata keisarille, kutsuttiin nimityksellä sacrificati ja heitä kohdeltiin karkeina syntisinä. Toiset koettivat päästä pälkähästä hankkimalla todistuksen (libelli pacis), että he olivat uhranneet, mitä he eivät olleet tehneet. Myös nämä (libellicati) velvoitettiin katumusharjoitukseen, vaikkakin miedompaan. Viranomaiset saattoivat myös vaatia, että piispojen tuli luovuttaa pyhät kirjoitukset poltettavaksi. Niitä, jotka antoivat periksi tälle vaatimukselle, kutsuttiin nimityksellä traditores, luovuttajat. Osa todella luovutti pyhät kirjoitukset, toiset menettelivät viekkaasti ja luovuttivat muita kirjoituksia, joiden he selittivät olevan pyhiä. Varsinkin vainon jälkeen ilmeni monenlaisia muunnelmia. Yhteistä kaikille näille piispoille oli se, että heitä pidettiin langenneina (lapsi). Miten heitä sitten piti jälkeenpäin kohdella? Saisivatko he pysyä piispoina? Oliko heillä jäljellä se Hengen voima, joka heille oli uskottu heidän vihkimyksessään? Saattoivatko langenneet kääntyä takaisin ja siinä tapauksessa miten? Seuraava kysymys koski sitä, miten jonkun luovuttajan (traditor) vihkimiä tuli arvioida? Oli ilmeistä, että luovuttajat olivat menettäneet vilpillisyydellään karismaattisen marttyyripiispan auktoriteetin. Saattoiko olla toinen auktoriteetti, johon vilpillisyys ei vaikuttanut? Nämä kysymyksenasettelut johtivat väkivaltaiseen yhteenottoon Pohjois-Afrikassa. Se ratkaistiin valtion väliintulolla. Se asettui "suurkirkon" puolelle niitä vastaan, jotka kieltäytyivät hyväksymästä luovuttajia piispoiksi. Niitä, jotka eivät tunnustaneet pettäjiä, alettiin kutsua donatolaisiksi johtajansa, Donatuksen, mukaan. Heidän joukossaan oli monia marttyyreja. Valtiovalta painosti heitä väkipakolla takaisin, ja heidät hävitettiin vähitellen, samanaikaisesti kun koko Pohjois-Afrikka menetettiin areiolaisille vandaaleille. Donatolaisten kysymys kristikunnalle elää kuitenkin edelleen. Kysymys on nimittäin Kirkon pyhyydestä. Augustinus koetti ratkaista tämän kysymyksen siten, että pyhä Kirkossa samaistettiin sen pyhien järjestysten kanssa. Historian kuluessa on käynyt ilmi, että hänen vastauksensa kysymykseen ei riitä. Kysymys Kirkon pyhyydestä vaatii suuremman vastauksen. Yhdestä näkökulmasta katsottuna donatolaisten vastaamaton kysymys tulee takaisin pietismin käsityksessä, että oikea oppi ei riitä. Oikeasta opista ilman pyhää elämää tulee karikatyyri, epätotuus. Oikea oppi ja pyhä elämä on todellinen kristinusko. Auktoriteetti kansan suvereenisuudessa Kun uusi kirkkojärjestys otettiin käyttöön Ruotsin kirkossa, puhuttiin kaksinkertaisesta vastuulinjasta. Sillä tarkoitettiin, että kirkollisessa elämässä on kaksi auktoriteettia: toisaalta kansan suvereenisuus, parlamentaarisuus vaaleineen, kirkkovaltuutettuineen ja hallituksineen, toisaalta hierarkkisuus, viranhaltijat, joiden auktoriteetti perustuu ilmoitukseen ja Kristukseen itseensä. Kehitys on osoittanut, että virkalinja ei ole kyennyt pitämään puoliaan kansan suvereenisuutta vastaan. Kansan suvereenisuus nimittäin merkitsee sitä, että kansaa eivät sido mitkään muut lait kuin ne, jotka se itse säätää. Käsite suvereenisuus merkitsee täydellistä riippumattomuutta. Itse päätöksentekoprosessissa tämä on saanut selvän ilmauksensa siten, että piispoilla ei ole äänioikeutta kirkolliskokouksessa. Oppikysymykset ratkaisee viime kädessä kirkolliskokouksen valituslautakunta (ruots. överklagandenämnd), juridinen instanssi, jonka valtakirja on yksin ja ainoastaan kirkolliskokoukselta, jossa piispoilla ei ole äänioikeutta. Mitä mahdollisuutta viranhaltijoilla – piispoilla ja papeilla – on sitten ylipäänsä vaatia mitään auktoriteettia? Loppujen lopuksi auktoriteettikysymyksessä on kyse Kristuksen vallasta johtaa ihmisiä elämän muutokseen, ylösnousemukseen ja ikuiseen elämään sillä tavalla kuin Kristus on osoittanut. Uudessa tilanteessa voi olla syytä katsoa taaksepäin varhaiskirkon piispoihin. Heidän auktoriteettinsa oli karismaattinen siinä merkityksessä, että heidän vihkimyksensä ei ensi sijassa merkinnyt hallinnollisen viran saamista vaan sitä, että heidät vihittiin marttyyriuteen. Piispana oleminen merkitsi olemista valmis tulemaan marttyyriksi. Ne merkit ja ihmeet, joiden välikappaleiksi piispat tulivat, olivat Jumalan vahvistus heidän lähettämisestään. Heidän pyhä intonsa oli Pyhän Hengen työ heissä. Tämä oli tausta sille, että varhaiskirkon piispoilla saattoi olla aikamme kansankirkkoja ajatellen ainutlaatuinen auktoriteetti. Merkityksettömyys tai marttyyrius Mikä on vaihtoehto? Olfert Ricardista – yksi Tanskan huomattavimmista julistajista 1900-luvulla – ei tullut piispaa huolimatta siitä, että hän oli ehdolla nimitystä varten. Hänen oma kommenttinsa kuului: "Niin merkityksetön minä en ollut." Se on vaihtoehto todistukselle Jeesuksesta, jonka täytyy herättää vastustusta jälkikristillisessä yhteiskunnassa. Tämä vaihtoehto tarkoittaa merkityksettömyyttä karismaattisen auktoriteetin sijasta. Se on toisin sanottuna tragedia pysyvän työpanoksen sijasta. Eivät ainoastaan kirkon päätöksentekorakenteet ole muuttuneet aikojen saatossa. 2000-luvun piispat eivät elä Gustav Trollen Ruotsi-Suomessa. He elävät yhteiskunnassa, jossa 10 prosenttia ihmisistä tunnustautuu kristityiksi ja 20 prosenttia ateisteiksi – ainakin Ruotsissa. Siten he ovat lähellä sitä tilannetta, joka varhaiskirkon piispoilla oli. Se merkitsee, että he voivat antaa piispanviralle takaisin jotakin sen alkuperäisestä voimasta julistamalla rohkeasti, että Jeesus on Herra – ja antautumalla väistämättömään konfliktiin yhteiskunnan kanssa, joka vaatii toisenlaista uskollisuutta. Silloin heillä on enemmän kuin piispan titteli. Silloin heistä tulee piispoja.

Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus