Pyhä Raamattu on Pyhän Hengen inspiroima. Näin opettaa Raamattu itse. Näin tunnustaa myös Kirkko, joka on syntynyt Pyhän Raamatun sanasta ja joka tunnustaa Raamatun. Tämä on meidän lähtökohtamme (aksioomamme). Joskus edellytetään, että meidän tulee perustella tämä aksiomaattinen ja itsestään selvä lähtökohta. Tällöin kysymykseksi tulee: mikä sitten on se perusta, joka on sekä Raamatun että sen auktoriteetin ja arvovallan yläpuolella?

Lähtökohtamme on selvä. Johdannoksi muistutamme siitä, mitä tulee Raamatun asemaan auktoriteettina ja ohjaavana ohjeena (norma normans). Toisinaan on sanottu, että luterilaiset tunnustuskirjat eivät esitä mitään kehittynyttä opinkantaa Raamatun inspiraatiosta ja luonteesta. Kun sellaista väitetään, täytyy meidän olla selvillä siitä, että tunnustuskirjat ovat tekstejä, jotka syntyivät aikana, jolloin mitään korkeampaa raamattukritiikkiä ei harjoitettu. Periaatteessa Raamatun auktoriteetti oli selvänä. Uskonpuhdistuksen alku (ansatsi) on varmuudessa pyhän Raamatun totuudesta. Jos ajattelemme uskonpuhdistuksen alkua ja Lutherin 95 teesiä, voidaan sanoa, että almujen kauppaaminen oli paha tapa, jota vastaan voitiin hyökätä jo yleisellä tasolla, mutta Lutherin kritiikin voima aiheutui siitä, että almujen kauppaaminen oli niin pahassa ristiriidassa pyhän Raamatun evankeliumin kanssa. Kun Luther Wormsin valtiopäivien edessä vuonna 1521 viittasi Raamatun auktoriteettiin, viittasi hän normiin, joka oli olemassa ja joka periaatteessa tunnustettiin huolimatta siitä, että niin paljon vierasta oppiryteikköä ja tottelemattomuutta Jumalan sanaa kohtaan oli samanaikaisesti käsillä. Kun on kyseessä Raamatun inspiraatio, on meillä (Tunnustuskirjoissa) Uppsalan kokouksen päätöksessä vuodelta 1593 kohta, joka sanoo jotakin tästä ja joka on osaksi ehkä unohdettu:

"Ensiksi me kaikki tahdomme yksimielisesti pysyä Jumalan puhtaassa ja autuaaksi tekevässä sanassa, joka on kirjoitettu pyhien profeettojen, evankelistojen ja apostolien kirjoituksissa. Seurakunnissamme tulee opettaa, uskoa ja tunnustaa, että Raamattu on syntynyt Pyhän Hengen vaikutuksesta ja sisältää täydellisesti kaiken sen, mikä kuuluu kristilliseen oppiin Kaikkivaltiaasta Jumalasta ja meidän autuudestamme sekä hyvistä teoista ja hyveistä. Raamattu on oikea kristillisen opin perusta ja tukipylväs, kuten myös ohjenuora kaikkien uskontoa koskevien kiistojen arvioimiseksi, ratkaisemiseksi ja ehkäisemiseksi. Tähän ei tarvita muiden selvityksiä, ei edes pyhien isien eikä muidenkaan, jotka oman mielensä mukaan ovat lisäilleet Raamattuun sellaista, mitä ei siinä itsessään ole. Kenenkään ihmisen ei näet ole lupa tulkita Jumalan sanaa oman mielensä mukaan, eikä tässä ole katsottava eikä kunnioitettava kenenkään asemaa, korkea-arvoisuutta tai arvovaltaa, vaan yksin Raamattua."

Kuten useimmat, jotka ovat olleet tekemisissä luterilaisten tunnustuskirjojen, ts. koko Yksimielisyyden kirjan kanssa, muistavat, on meillä Yksimielisyyden ohjeen johdannossa kohta, joka väittää, että Raamattu on kaiken opin ohje:

"Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Kirjoitettu on: ’Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni’ (Ps. 119). Pyhä Paavali sanoo: (Gal. 1:8) ’Vaikka tulisi taivaan enkeli ja julistaisi toisin, hän olkoon kirottu’. Muita vaikka kuinka nimekkäiden vanhojen ja uusien opettajien kirjoituksia ei ole pidettävä Pyhän Raamatun vertaisina, vaan ne on kaikki tyynni alistettava sen alaisiksi. Niitä tulee käyttää yksinomaan todistajina, jotka kertovat, millaisena ja millä paikkakunnilla profeettojen ja apostolien oppi on säilytetty apostolien ajan jälkeen."

Se, että Raamatun ohjeellisuus ja ehdoton arvovalta pääsi voimaan 1500-luvulla, johti uskonpuhdistukseen. Ennen uskonpuhdistusta ongelmana oli se, että inhimillinen traditio sai saman arvon kuin itse Jumalan sana, tai se saattoi jopa sivuuttaa sen. Tämän saman me löydämme evankeliumista, jossa Jeesus arvostelee purevasti juutalaisia vastustajiaan siitä, että nämä antavat isien sääntöjen kumota Raamatun sanan (Matt. 15; Mk. 7). Iskusanalla kuvattuna tuli uskonpuhdistuksen kirkon lähtökohdaksi: yksin Raamattu (sola Scriptura). "Ensi sijalla Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset, Israelin uskon puhdas ja kirkas lähde. Raamattu yksin on ainoa tosi ohje, jonka mukaan kaikki opettajat ja opit on koeteltava ja arvioitava." (TK 1990, s. 461)

Kun Raamatun jumalallinen alkuperä ja ehdoton arvovalta on selvänä, puhuu tunnustus mitä suurimmalla kunnioituksella traditiosta ja isien todistuksesta. Oikea traditio ja tunnustus on elintärkeä. Se on jotakin, jota ilman Kirkko ei voi olla. Heti sen jälkeen kun Raamatun ehdoton arvovalta ja sen suhde Kirkon tunnustusmuodostukseen on paalutettu, puhutaan tunnustuksessa isiltä periytyvistä oikeista tunnustuksista ja oikeasta traditiosta.

"Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua. Koska näin on, niin ne, jotka vaativat pitämään meitä harhaoppisina, tuomitsevat kohtuuttomasti. Koko erimielisyyden kohteena ovat vain tietyt harvat väärinkäytökset, jotka ilman varmaa perustetta ovat päässeet pesiytymään seurakuntiin."

Kun luemme tämän, tulee meidän pitää mielessämme, että paljolti vallitseva, poikkeava oppi ei käytännössä ollut virallinen oppi, vaan se dogmatisoitiin (sai kirkon virallisen opin aseman) vasta Trenton kirkolliskokouksessa (1545–1563). Vrt. myös mitä Yksimielisyyden ohjeessa – joka on kirjoitettu Trenton kirkolliskokouksen jälkeen – sanotaan Augsburgin tunnustuksesta: "Tätä tunnustusta (Augsburgin tunnustusta) vastapuoli kylläkin katsoi karsaasti, mutta kumoamaan sitä ei, Jumalan kiitos, ole onnistuttu tähän päivään saakka." (TK 1990, s. 459)

Yhteenvedonomaisesti voidaan näiden tunnustusten kuvata ilmaisevan oikeauskoisen kirkon yksimielisesti käsittämä kristillinen usko. "Yksin Raamattu" (sola Scriptura) ei luterilaisen käsityksen mukaan uskonpuhdistusaikana tarkoittanut, että Kirkon traditio ja isien todistus tulisi panna syrjään, vaan että se kaikki tulisi muotoilla Raamatusta käsin. "Yksin Raamattu" -periaate irrotettuna asiayhteydestään ja sovellettuna toiseen aikaan jonakin omalakisena, joka on irrotettu kaikesta siitä, mikä muuten on käytettävissä olevaa kristillisestä uskosta, on tuhoisaa, ja se myös käytännössä supistaa (redusoi) Raamatun sisällön ja sanoman.

"Yksin Raamattu" tarkoittaa epäilemättä yleisprotestanttisuudessa jotakin muuta kuin, mitä tämä iskulause tarkoittaa uskonpuhdistuksen luterilaisuudessa.

"Yksin Raamatun" tulee viedä sisälle Raamattuun ja oikeaan traditioon eikä se saa olla lähtökohta subjektiiviselle Raamatun käsittämiselle oman esiymmärryksen mukaan, mikä se ikinä sitten onkin. Roomalaiskatoliselta suunnalta meitä arvostellaan siitä, että vain tätä me tarkoitamme yksin Raamattu -periaatteella. Vrt. mitä amerikkalainen roomalaiskatolinen pappi, isä Barron, joka on ladannut suuren määrän viestejä You Tubeen, sanoo (jakso Protestantism and Authority (Protestantismi ja auktoriteetti), 28.9.2009  http://www.youtube.com/watch?v=RWYwBDqFsuE  .)

Asiallinen huomio siitä, mistä on kysymys, voidaan kuitenkin puolittain yllättäen löytää tarkasti Ruotsin roomalaiskatoliselta kysymyspalstalta Kysy papilta, jossa isä Daniel Adner kirjoittaa: "Lutherille Raamatulla oli hyvin keskeinen merkitys. Lutherin kuuluisaa teesiä ’yksin Raamattu’ uskonpuhdistuksen perilliset ovat tulkinneet irrallaan kirkollisesta traditiosta, mikä ei ollut Lutherin itsensä tarkoitus"

1. Traditiota on se, mikä myöhemmin kirjoitettiin ylös Raamattuun.

2. Traditiota on myös itse kaanonkysymyksen käsittely. Se, että kirjoitukset, jotka väärin perustein vaativat asemaa Raamatun kaanonissa, erotetaan oikeista kirjoituksista.

3. Traditiota on apostolinen uskontunnustus ja yhteen kokoava uskon sääntö.

4. Traditiota on Raamatun oikea tulkinta.

5. Traditiota ovat dogmaattiset johtopäätökset.

6. Traditiota on isien yksimielisyys.

7. Traditiota on tapa ja käytäntö.

8. Traditiota ovat ne opit, joita ei ole Raamatussa, mutta jotka tulee pitää yhtä arvokkaina.

(Martin Chemnitz: Examination of the Council of Trent I, 217-307, CPH St Louis – London 1971, transl.

On ilmeistä, että yleisprotestantismissa, jonka vaikutukselle me suuressa määrin olemme alttiina, tunnustetaan ainoastaan näkökulmat 1–3. Siitä, mikä koski traditiota uskonpuhdistuksen aikana, tuli suuri rasite, joka särki kirkon ykseyden, kun tosissaan alettiin koetella, mikä perustuu pyhään Raamattuun. Konservatiivisemmassa yleisprotestanttisuudessa on vallalla eräänlainen vastakohta tänä päivänä. Yksin Raamattu -periaatetta ylläpidetään siten, että se käytännössä suuntautuu Raamattua itseään vastaan. Perusteellinen Raamatun tutkiminen, joka liittää meidän ajattelumme Raamatun ajattelun kanssa yhteen, on usein epäilemättä poikkeus.

Se, mitä Kirkon opettajat ovat sanoneet aiemmissa oppikiistoissa ja mitä niissä on saavutettu, tunnetaan heikosti. Raamattua luetaan kuin se olisi puhelinluettelo. Otetaan jokin sana ja tarkistetaan, sanotaanko juuri siitä asiasta jotakin. Jos jotakin ei heti löydy, on johtopäätös nopea: Raamattu ei sano mitään siitä. Sellainen supistava (redusoiva) biblisismi, joka kutistaa Raamatun suuren maailman ja joka leikkaa meidät Kirkon aidosta oppitraditiosta, on ilmeinen vaara tänä päivänä. Meidän tulee muistaa, että paljon siitä itsestään selvästä tai siitä, minkä me käsitämme itsestään selväksi kristillisessä uskossa, on sellaista, minkä isät ovat taistellen kaivaneet esiin vastakkainasettelussa erilaisten harhaoppien kanssa. Se, että uskontunnustuksilla on juuri se sisältö, joka niillä on, ja että ne ovat säilyttäneet sellaisen muodon, on tekemisissä sen kanssa, että on kohdattu ja torjuttu tietyt harhat. Tässä yhteydessä Raamatun oppi on tiivistetty kokoon ja tietyssä suhteessa ratkaisevia yksityiskohtia on otettu täsmällisesti esille. Varhaiskirkollisten tunnustusten – jotka meille ovat vain joukko lyhyitä lauseita, jos me emme joudu pohtimaan niitä sen enempää – takana on suuria, rasittavia ja vaikeita kiistoja. Lutherin jälkeinen sukupolvi torjui lahkot viittaamalla varhaiskirkollisiin uskontunnustuksiin ja isien lausumiin.

Raamatun itsensä – Jumalan erehtymättömän sanan – tulee aina olla tuomari, ratkaiseva suure. Mutta ilolla hyväksymme kaiken tradition, joka pulppuaa Raamatun rikkaasta maailmasta, yhdistää eri kristittyjä sukupolvia toinen toistensa kanssa ja on pyhiä yhdistävä side kautta Kirkon historian. Traditiolla voidaan tarkoittaa eri asioita: sekä sellaista, joka hyväksytään ilman muuta, sellaista joka on välttämätöntä, sellaista joka mielellään saa olla olemassa ja sellaista, joka tulee hylätä. Chemnitz valittaa, että paavilaiset eivät ole tässä tapauksessa täsmällisiä, vaan sekoittavat traditio-sanan eri merkityksiä yhteen. Ohessa pohdintaa Chemnitzin yhteenvedosta ja luettelosta termin ja käsitteen ’traditio’ eri merkityksistä. Tämä ei ole siis Chemnitzin muotoilemaa.

1. Kristus puhui velvoittavasti apostoleille. Paljon siitä, mitä Kristus sanoi, oli sellaista, joka oli määrä toteuttaa myöhemmin. Siinä oli kyse pyhästä traditiosta Kristukselta itseltään – häneltä, joka, sikäli kuin tiedämme, ei kirjoittanut mitään jälkimaailmalle. Niinpä Kristus on puhunut etukäteen myös Uudesta testamentista. Sisältö säilytettiin Pyhän Hengen kaitselmuksen alaisena ja hän muistutti apostoleja kaikesta. Voimme nähdä tämän Paavalilla siinä, että hän on ’saanut’ ja ’antanut tiedoksi’ (1. Kor. 11:23). Pyhä traditio on annettu tiedoksi sanan välityksellä kaikille kristityille (Juud. 3). Raamattu puhuu omasta tiedonvälityksestään traditiona. Tämä on pyhä ja erehtymätön traditio.

2. Varhaiskirkossa esiintyy vakava argumentointi kaanonkysymyksessä. Epäaitojen kirjoitusten erottaminen pyhistä kirjoituksista on tärkeä näkökulma traditio-käsitteessä.

3. Oikea traditio sisältää, että Kirkko todella vastaa Jumalan puhutteluun sanassa. Useat uskonyhteisöt ovat allergisia kaikenlaisia kirjoitettuja tai yhteen koottuja tunnustuksia kohtaan. Mutta meidän tulee pitää määrätietoisesti kiinni siitä, että oikea vastaanottaminen (ruots. reception) edellyttää tunnustusta: "suun tunnustuksella pelastutaan" (Room. 10:10). Sekä roomalaiskatolinen kirkko että tietyt osat reformoituja kirkkoyhteisöjä ovat tässä väärillä jäljillä. Rooman kirkko kieltää Raamatun selkeyden. Sen mukaan Raamatun tulkinta tulee etsiä laajasta maailmasta, joka koostuu kirkolliskokouksista, virallisiksi opeiksi julistamisista, dekreeteistä ja ensyklikoista. Sitä paitsi paavilla on sydämensä lippaassa (vrt. TK 1990, s. 276) se tulkinta määrätystä kohdasta, jota voidaan tarvita juuri nyt. Monet reformoidut kristityt väheksyvät kaikenlaisia tunnustuksia ja traditiota. He voivat hyväksyä apostolisen uskontunnustuksen sisällön puolesta, mutta sitä ei nähdä välttämättömäksi. He eivät myöskään pidä Raamatun ulkopuolisia lauseita itsessään sellaisina, jotka varmasti ja totuudenmukaisesti kokoavat Raamatun opin. Ei, sillä ei ole merkitystäkään, tunnutaan jollain lailla ajateltavan. Onhan kaikki Raamatussa! Nimellisesti luterilaiset, joihin tämä katsantokanta on vaikuttanut, eivät voi koskaan hyväksyä luterilaisia tunnustuskirjoja muuten kuin quatenus-asenteella (quatenus = sikäli kuin) – sikäli kuin ne pitävät yhtä pyhän Raamatun kanssa. Tämä on yleinen perustelu, mutta se on epälooginen sikäli, että voimmehan me hyväksyä mitä tahansa kirjoja sikäli kuin ne pitävät yhtä Raamatun kanssa.

Me tunnustamme, että Raamattu on selkeä – Pyhä Henki ei ole mikään lörpöttelijä. Raamatun oppi voidaan perustellusti ja asianmukaisesti koota tunnustuksiin, joita voidaan pitää Kirkon tunnustuksina eli symboleina juuri sen vuoksi, että ne pitävät yhtä Raamatun kanssa. Tässä me näemme, että molemmat edellä kuvatut kannat – sekä Rooman että arminiolaisten reformoitujen yhteisöjen kannat – kieltävät kumpikin omalla tavallaan Raamatun selkeyden. Rooma kieltää sen vaatimalla tulkintaa, josta tulee ratkaiseva auktoriteetti. Reformoitu taho kieltää Raamatun selkeyden olemalla hyväksymättä sitä, että Raamatun oppi voidaan koota ja kiteyttää lauseiksi, jotka eivät pakottavan välttämättömästi lauserakenteen ja sanavalinnan suhteen ole Raamatun lainauksia, mutta jotka kuitenkin ilmaisevat oikein ja täsmällisesti Raamatun opin.

4. Raamatulla on tietty merkitys eikä sen sanaa voi eikä saa väännellä miten tahansa. Oikean Kirkon velvollisuus on opettaa ulkonaisessa kristikunnassa kaikkien lahkojen seassa se, mitä Raamattu tosiasiallisesti opettaa ja torjua se, mikä poikkeaa Raamatusta. Yleinen viittaus siihen, että totuus löytyy Raamatusta, ei ole mikään tunnustus. Vasta sitten kun Raamatun opetus otetaan esille ja sitä sovelletaan käytännön elämään tässä ja nyt, on kysymyksessä tunnustus.

5. Jumalan sanasta voidaan vetää opillisia johtopäätöksiä. On olemassa yhteisöjä ja monia allianssikristittyjä (yhteiskristillisyyden kannattajia), jotka, kuten sanottu, pitävät kunnia-asianaan sitä, ettei heillä ole tunnustusta. He kutsuvat todistusta ja tunnustusta ainoastaan subjektiiviseksi kokemuksekseen uskosta. Oikea kristillinen suhtautumistapa on se, että Jumalaa kohtaan vihamielisen maailman edessä yhdistytään yhteisessä kristillisessä uskossa ja tunnustetaan se. Herramme Jeesus Kristus sanoo: "…jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, myös Ihmisen Poika tunnustaa Jumalan enkelien edessä" (Luuk. 12:8; Matt. 10:32). Jumala näkee ne sydämet, jotka yhdistyvät oikeaan tunnustukseen Kirkossa.

6. Traditio on isien konsensus (yksimielisyys). Kirkolla, joka ei pidä huolta siitä, että se pitää yhtä aiemmin eläneiden Kirkon oikeiden opettajien kanssa, ei ole oikeaa traditiota. Isiä ei pidä tunnustaa, jos heiltä puuttuvat perustelut Raamatussa.

7. Traditio on tapa ja käytäntö. Hyvät käytännöt tukevat oikeaa uskoa. Tietyt käytännöt ovat peräisin uusitestamentillisen tekstin vastaanottamisesta ja säilyttämisestä. Säädösten ja ohjeiden muotoutumista varhaiskirkossa ei voi sivuuttaa. Virkaa ja jumalanpalvelusta varten on tietyssä määrässä olemassa säännöt. Kaikkea ei pidä käsitellä sen mukaan, mikä itsestä näyttää hyvältä, vaikkakaan ei ole välttämätöntä, että kaikenlaiset ulkonaiset käytännöt ovat samanmuotoisia (CA VII).

8. Se, mikä tulee yksiselitteisesti tuomita, on että oppeja, joita ei ole Raamatussa, pidetään yhtä suuressa arvossa kuin sitä, mitä Raamattu sanoo. Tällöin on menetetty tunto siitä, mikä on pettämätön lähtökohta, jonka tulee määrätä muuta.

Luento Pohjoismaisen Evankelis-Luterilaisen Konferenssin (Nordisk Evangelisk-Luthersk Konferens – NELK) päivillä Vaasassa 8.5 2010. Suomennos: Hannu Lehtonen