Viime keväänä sai paljon julkisuutta kysymys rippisalaisuudesta. Valtiovallan edustajat (ainakin ministerit Risikko ja Brax) ovat ponnekkaasti vaatineet, että pappien ja lehtorien, joita rippisalaisuus koskee, tulee ilmoittaa ripissä tai sielunhoidossa tietoonsa tulleet pedofiliatapaukset viranomaisille.

Toukokuun loppupuolella pidettyyn neuvotteluun oli kutsuttu edustajat ev. lut. kirkosta ja ortodoksisesta kirkosta. Neuvottelusta ilmoitettiin julkisuuteen, että valtiovalta ei toistaiseksi lähde muuttamaan lainsäädäntöään vaan pallo on kirkoilla. Asiaan palataan syksyllä.

Jos rippisalaisuudesta luovutaan yhdessä kohdassa, luovutaan siitä periaatteessa kokonaan. On täysin mahdollista, että samantapaisia vaatimuksia esitetään jatkossa myös muista asioista. Pastoreista tulisi ilmoitusvelvollisuuden myötä jonkinlaisia ”kätyreitä”, joiden täytyy ilmoittaa viranomaisille ihmisten luottamuksellisesti sielunhoidossa kertomia asioita. Kauhistuttava, vaikka toki vielä etäinen, tulevaisuuden näkymä olisi se, mitä tapahtui esim. Neuvostoliitossa, jossa osa ortodoksikirkon papeista oli kommunistien ilmiantajia. Kehenkään ei voinut luottaa.

Kristillisen kirkon tulee olla kuuliainen maalliselle vallalle, mutta tällä kuuliaisuudella on rajansa (Ap. t. 4:19–20, 5:29). Rippisalaisuus on yksi asia, jossa tullaan tälle rajalle.

Rippisalaisuus on kristilliselle kirkolle ennen kaikkea teologinen kysymys. Pastori ei toimi rippiä vastaanottaessaan yksityisenä henkilönä vaan hän toimii Kristuksen asettamassa virassa. Hän ei edusta itseään vaan Kristusta. Ripin ydin on absoluutio, synninpäästö. Siihen ei liity mitään ehtoja. Syntinsä tunnustavalle ja katuvalle julistetaan ripissä ehdoton synninpäästö, hänen syntinsä annetaan anteeksi sillä valtuutuksella, jonka Kristus on saarnaviralle antanut (Joh. 20:21–23). Jos pastori velvoitetaan ilmoittamaan jostakin synnistä maallisille viranomaisille, sekoitetaan rippiin jotakin sellaista, mikä ei siihen lainkaan kuulu.