EHDOTTOMASTA JA SUHTEELLISESTA

Hannu Lehtonen

Raimo Mäkelä kirjoitti Perusta-lehden numerossa 4/2009 pääkirjoituksessaan otsikolla Ehdoton ja suhteellinen. Hän sanoo siinä mm.: "Ehdoton perustodellisuus on Jeesus Kristus: Jumala ja ihminen, olemuksellisesti synnitön ja syntiseksi toisten sijasta luettu ja tehty, itsessään pyhä ja vanhurskas, syntisten pelastaja. Seurakunta/kirkko on vasta ja vain suhteellinen todellisuus, Jeesuksesta johdettu. Se perustuu häneen mutta koostuu syntisistä ja uskossa vanhurskautetuista ihmisistä. – – Seurakunta on ehdottoman riippuvainen hänestä henkilönä ja hänen sanastaan asiana mutta ensisijaisesti henkilöstä ja henkilösuhteesta, jotka tuo ’asia’, Sana, ja vain se välittää. Kristillisen uskon kolmas kohta – evankeliumi Pyhästä Hengestä ja hänen työstään – perustuu sen toiseen kohtaan, evankeliumiin Pojasta ja hänen työstään, eikä irtoa eikä itsenäisty siitä. – – Seurakunnan jäsenyys, kaste, ehtoollinen ja kirkon virka eivät takaa uskoa, joka on näkymätön eikä mitenkään perimmältään vangittavissa. On olemassa "muita jumalia", "toinen Jeesus" eli "Antikristus", "toinen henki", "toinen laki", "toinen evankeliumi", "valheapostoleja" ja "valheveljiä" ensimmäisiä ja aitoja varjostamassa. Niin kuin usein petymme ihmissuhteissa, niin meidät helposti petetään myös hengellisesti. Mikään ulkonainen, mikään laitos, mikään yhteisö, kukaan viranhaltija ei voi varjella meitä siltä" (Raimo Mäkelä, Perusta 4/2009)

Mäkelä käyttää oheisessa pääkirjoituksessa filosofista ilmaisua ’ehdoton perustodellisuus’. Hänen kirjoituksensa aihepiiri lähenee sitä, mistä vanhaluterilainen dogmatiikka on käyttänyt ilmauksia perustavat ja ei-perustavat opinkohdat. Mäkelän mukaan ehdoton perustodellisuus on Jeesus Kristus. Mäkelä mainitsee eräitä asioita, jotka luetaan oppiin Kristuksen persoonasta ja työstä (Jumala ja ihminen, syntiseksi toisten sijasta luettu ja tehty, syntisten pelastaja).

Jeesus Kristus on kristinuskon keskus. Kristillinen uskontunnustus on olemukseltaan Kristus-tunnustus. Jeesus kysyi opetuslapsiltaan vastausta siihen kysymykseen, kuka hän on. Ihmisten arvelut Jeesus hylkäsi väärinä. Pietarin tunnustuksen ("Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika") hän sitä vastoin hyväksyi ja ylisti sitä oikeana tunnustuksena (Matt. 16:16-17).

Perustavilla opinkohdilla tarkoitetaan sellaisia Raamatun oppeja, jotka ovat uskon perustana. Pelastava usko on uskoa syntien anteeksiantamukseen (Pieper, Kristillinen dogmatiikka, 2. laitos 1995, s. 29). Tämä usko edellyttää seuraavia opinkohtia: oppi synnistä ja synnin seurauksesta, iankaikkisesta kadotuksesta (valaiseva esimerkki fariseus ja publikaani temppelissä, Luuk. 18:9-14), oppi Kristuksen persoonasta ja työstä, Kristuksen sana eli evankeliumin sana (Mark. 16:15; Room. 10:17) ja oppi kuolleitten ylösnousemuksesta (2. Tim. 2:18, ylösnousemuksen henkistäjät ovat eksyneet oikeasta uskosta). Myös sakramentit, kaste ja ehtoollinen, luetaan perustaviin opinkohtiin eli uskon perustaan (Pieper, emt., s. 31).

Mäkelän kirjoituksessa uskon perusta supistuu arveluttavasti. "Kaikki ulkonainen" joutuu mainitussa kirjoituksessa arveluttavan kielteiseen valoon ja sisäistä henkilösuhdetta korostetaan sitä vastoin. Mäkelä korostaa voimakkaasti esimerkiksi, että" seurakunnan jäsenyys, kaste, ehtoollinen ja kirkon virka eivät takaa uskoa, joka on näkymätön eikä mitenkään perimmältään vangittavissa". Tästä kulkee tie kristinuskon henkistämiseen ja pahimmillaan äärimmäiseen subjektivismiin.

Mäkelän mukaan em. "ulkonaiset" asiat eivät takaa uskoa siksi, että on olemassa muita jumalia, toinen Jeesus, Antikristus, toinen henki, toinen evankeliumi jne. On totta, että apostolisissa kirjeissä kerrotaan paljon siitä, miten erilaiset harhat ja harhaopettajat olivat todellisuutta jo apostolisena aikana. Berean juutalaiset mainitaan Apostolien teoissa hyvänä esimerkkinä siitä, että he vertasivat jopa apostoleilta kuulemaansa julistusta Raamatun kirjoituksiin ennen kuin hyväksyivät sen (Ap. t. 17:11). He halusivat varmistaa, että heidän nauttimansa hengellinen ruoka oli terveellistä eikä myrkyllistä. Tällainen kriittisyys on meillekin hyvin tarpeellista juuri sen tähden, että me tarvitsemme pelastavan uskon syntymistä ja säilymistä varten sanaa ja sakramentteja, seurakuntayhteyttä ja virkaa, joka sanaa ja sakramentteja hoitaa.

Erilaisten harhaoppien tai harhaopettajien olemassaolo ei suinkaan kumoa Mäkelän mainitsemien "ulkonaisten asioiden" merkitystä. Ei myöskään se, että "usko ei ole vangittavissa" (ilmaisu Mäkelän), jolla ymmärrän tarkoitettavan, että Jumala vaikuttaa armonvälineiden kautta uskon suvereenisti. Perustan numerossa 5/2009 Risto Soramies kritisoi hyvällä syyllä Mäkelän pääkirjoitusta huomauttaen mm., että "kaste, ehtoollinen, seurakunta ja virka ovat juuri niitä asioita, joiden kautta Jumala toimii". (Perusta 5/2009, s. 277)

Lutherin puhuu ulkonaisesta asiasta Isossa katekismuksessa seuraavaa: "maailma on nyt täynnänsä lahkolaisia, jotka huutavat, että kaste on ulkonainen asia ja ettei ulkonaisesta ole mitään hyötyä. Mutta olkoon vain ulkonainen asia, miten ulkonainen tahansa, tässä on se Jumalan sana ja käsky, joka asettaa, perustaa ja vahvistaa kasteen. Mitä Jumala on asettanut ja käskenyt, ei voi olla tarpeetonta, vaan sen täytyy olla äärettömän kallisarvoista, vaikka näyttäisi oljenkorttakin vähäpätöisemmältä."

Ihmettelen, mihin Mäkelä pyrkii linjauksillaan! Eikö Mäkelän linjaus vie pohjaa kaikelta tunnustukselliselta tai edes siihen pyrkivältä toiminnalta? Lainaan vielä Soramiehen sanoja: "Jos hyvän paimenen ääni ei kuulu [seurakunnassa], onko kyseessä silloin seurakunta? Tuollaisessa seurakunnassa/yhteisössä voi silti olla vielä kristittyjä ja kristillistä toimintaa, mutta itsekriittisen kristityn on kyseltävä, milloin seurakunta ei ole enää seurakunta ja millainen seurakunnan tulisi Raamatun mukaan olla. Eikö kristittyjen tulisi huolehtia siitä, että meillä on seurakuntia juuri ’ihmisten voittamiseksi Kristukselle todistamalla ja julistamalla hänestä’." (em. s. 278)