|
Kirkkojen Maailmanneuvosto (KMN) perustettiin
v. 1948. Sen kolmas yleiskokous New Delhissä v. 1961 tuli suuntaa antavaksi.
Silloin määritettiin perusta (baasis): ”Kirkkojen Maailmanneuvosto
on niiden kirkkojen yhteys, jotka Raamatun mukaan tunnustavat Herran Jeesuksen
Kristuksen Jumalaksi ja Vapahtajaksi ja jotka sen vuoksi pyrkivät yhdessä
täyttämään yhteistä kutsumustaan yhden Jumalan,
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kunniaksi.”
Baasis antaa mielikuvan tunnustukseen perustuvasta yhteistyöstä.
Tämä ei tarkoittanut käytännössä yhteistä,
vaan jokaisen kirkon omaa tunnustusta. Samalla luotiin edellytykset mm. ortodoksien
ja katolilaisten mukaantulolle. Ortodoksinen kirkko (Moskovan patriarkaatti)
hyväksyttiin jäseneksi samassa kokouksessa. Rooman kirkko tuli
mukaan muutamaa vuotta myöhemmin (Vatikaanin 2. konsiili v. 1964).
Luterilaiselta kannalta herää kysymys siitä, mitä ilmaisu
”Raamatun mukaan” pitää sisällään. Historiallis-kriittinen
raamatuntutkimus pääsi valtaan protestanttien keskuudessa 1800-luvun
jälkipuoliskolla, siis ennen ekumeenisen liikkeen syntyä.
Raamattua tutkittiin tieteellisesti niin, että Jumalan ilmoitus asetettiin
historiallisiin yhteyksiin uudella tavalla. Kriittisyys ei rajoittunut vain
historiallisiin tapahtumiin, vaan se ulotettiin Raamatun teksteihin. Esitettiin
erilaisia lähdeteorioita. Historiallis-kriittisestä tutkimuksesta
tuli varsin nopeasti perinteisen luterilaisen käsityksen (sanainspiraatio)
vastavoima.
Ortodoksinen kirkko tunnustaa Raamatun erehtymättömäksi traditioksi,
joka jatkuu jumalallisella arvovallalla ekumeenisten eli yleisten kirkolliskokousten
päätöksissä. Ortodoksien tavoitteena on sellaisen ekumeenisen
yhteyden palauttaminen, jossa jumalallinen traditio voisi jatkua annetulla
tavalla. Ortodoksiaan kuuluu näin sisäänrakennettu traditio-oppi,
jonka mukaan Raamattua tulkitaan kunkin ajan tarpeiden mukaan. Sen kytkeminen
historiallis-kriittiseen tutkimukseen onnistui omin korostuksin.
Kun Rooman kirkko päätti tulla mukaan ekumeeniseen toimintaan,
se määritti suhteensa Raamattuun konstituutiossa ”Verbum Dei” (Jumalan
ilmoitus): ”Jotta voisi päästä selville Raamatun kirjoittajien
tarkoituksesta, on muun muassa otettava huomioon myös ’kirjallisuuden
lajit’... Tutkijan pitää siis etsiä tarkoitusta, jonka raamatunkirjoittaja
tietyssä tilanteessa, aikakautensa olot ja kulttuurimuodon huomioonottaen
sekä silloisia kirjallisuuden lajeja käyttäen, on tahtonut
ilmaista ja on todella ilmaissut. Jotta voisi näet käsittää
oikein, mitä raamatunkirjoittaja on tahtonut kirjoituksellaan sanoa,
on asianmukaisesti otettava huomioon ne yleiset ajattelu-, sanonta- ja kertomistavat,
joita raamatunkirjoittajan aikana käytettiin...” (12. kohta)
Historiallis-kriittisestä raamatuntutkimuksesta on tullut Rooman kirkkoon
pysyvä elementti. Tämä pitää yhtä sen perinteiden
kanssa. Raamattukritiikin aloitti espanjalainen jesuiitta Suarez 1500-luvun
lopulla.
Uusin esimerkki historiallis-kriittisen tutkimusmetodin vahvistumisesta katolilaisessa
teologiassa on Joseph Ratzingerin Jeesus-kirja. Hän viittaa em. konstituutioon:
”Toistan, että kristillisen uskon struktuurin johdosta historiallis-kriittinen
metodi pysyy luovuttamattomana” (esipuhe). Tekijä toteaa, että
”Kaikilla menneisyyden tuntemiseen tähtäävillä ponnisteluilla
on kuitenkin se raja, että ne jäävät hypoteesin asteelle”.
Menneisyyttä tulee tarkastella aikahistoriallisissa yhteyksissä,
on ”tehtävä oikeutta myös koko kirkon elävälle traditiolle
ja uskon analogialle”.
Roomalainen linja merkitsee historiallis-kriittisen tutkimuksen yhteensovittamista
kirkon tradition kanssa niin, että jälkimmäinen säilyy
loukkaamattomana. Raamattua tulee siis tutkia kriittisesti, mutta arvostelun
ulkopuolelle on jätettävä kirkon virallinen traditio, johon
kuuluvat mm. kirkolliskokousten päättämät ja paavin vahvistamat
dogmit. Arvostelun yläpuolella ovat Rooman primaatti eli johtoasema,
paavin universaalipiispuus ja erehtymättömyys, Trenton kirkolliskokouksen
päätökset jne.
Historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen arviointia:
Historiallis-kriittisellä tutkimuksella oli syntyvaiheessa paikkansa
idealististen väittämien vastapainona. Muutos tapahtui, kun järki
korotettiin Raamatun yläpuolelle sen arvostelijaksi. Menettelyä
puolustettiin sanomalla, että Raamatun inhimillisyydelle oli määrä
tehdä sillä tavalla oikeutta. Asianomaisilta jäi kenties huomaamatta,
että kyseenalaistaminen on askel kieltämiseen.
Kun historiantutkimus tahtoo tehdä itsensä tarpeelliseksi Raamatun
oikeassa ymmärtämisessä, sillä voi olla yhtä ja
toista annettavaa. Tällaista tutkimusta on pidetty luterilaisten keskuudessa
palvelustytön asemassa. Ongelma on syntynyt siitä, että palvelustyttö
on ottanut emännän aseman kähveltämällä ”tiedon
avaimen”.
Ratzinger on oikeutetusti kiinnittänyt huomiota historiatutkimuksen
rajoittuneisuuteen. Anakronismi (historian siirtäminen nykyisyyteen),
josta tutkijat ovat varoittaneet, väijyy myös heitä itseään.
Nykyajan arvioiminen jonkin muinaislöydön perusteella johtaa helposti
itsepetokseen.
Arvostelu tutkimusta kohtaan on kuitattu suorastaan kevyesti huomautuksella,
jonka mukaan ”tutkimus yleensä korjaa omat virheensä” (Nikolainen).
Itsekriittisyys ei ole tähän mennessä ulottunut itse metodiin,
joka kauan vallassa pysyessään on alkanut ruokkia itseään
ja vähitellen dogmatisoitunut. Tuloksena on tiedeuskonto, vaikka tässä
tapauksessa uskolla ja tieteellä ei pitäisi olla mitään
tekemistä toistensa kanssa. Miksi muutoin papisto olisi koulutettu tieteellisellä
teologialla vuosikymmenestä toiseen?
Raamatunhistoria on kauttaaltaan elävää historiaa, koska siinä
esitetään elävän Jumalan toimintaa niin kuin hän
on profeettojen ja apostolien kautta ilmoittanut. Jumalan ilmoitusta tulee
lukea Raamatun oman historiankirjoituksen yhteydessä. Historia ei määrää
Jumalan sanaa, vaan sana hallitsee historiaa. Herran kansa on kautta aikojen
tarkastellut elämää ja tulevaisuutta pyhien kirjoitusten valossa.
Ulkonaisessa kristikunnassa on esiintynyt ilman historiallis-kriittistä
tutkimustakin totena pitävää historiallista uskoa. Voimme
olettaa ja odottaa, että historiatutkimus tekee nimensä mukaisesti
palveluksia tälle uskolle. Historiallinen usko ei kuitenkaan vanhurskauta
ihmistä Jumalan edessä. Se voi olla ääripäässään
Raamatun totena pitämistä ja kirkon koko opin totena pitämistä
olematta silti vanhurskauttavaa uskoa. Tämän kohteena on yksinomaan
syntien anteeksiantamus Kristuksessa. 1. Kor. 15:1ss. Pelastavasta uskosta
ei puhuta ekumeenisissa yhteyksissä yksimielisesti samassa merkityksessä.
Baasiksessa mainitun ”yhteisen kutsumuksen” täyttäminen tarkoittaa
Raamatun mukaan lähetyskäskyn noudattamista (Matt. 28:18-20). Tästä
me kaikki joudumme tilille Kristuksen tuomioistuimen edessä. ”Jokainen
istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen
revittävä pois.” (Matt. 15:13, huom. konteksti!)
Kirkko ei ole maailmaa varten, vaan Herraa varten, joka sen omistaa ja sitä
hallitsee. Kristinusko ei ole maailmanparannusoppi, vaan se tarjoaa evankeliumin
kautta pelastuksen syntisille tuomitusta maailmasta ja kadotustuomiosta.
|