LUTHER JA SAATANAN TEOT  I

Aivan oikein on joskus tavattu sanoa, että luterilaisessa teologiassa on paljon verbejä ja vähän adjektiiveja. Näin on silloin kun puhutaan Jumalasta: hän ei ole vain oleva Jumala, vaan hän on ennen kaikkea Jumala joka tekee asioita. Tämä sama ote on läsnä myös kun Martti Luther kirjoittaa Saatanasta. Luther ei tee teoreettista spekulaatiota Perkeleen olemuksesta, vaan puhuu hänen töistään.

Tässä esityksessä, Lutherin esimerkin mukaisesti, ei paneuduta pahuuden filosofiaan, Saatanan olemukseen tai muihin tämänkaltaisiin teoreettisiin kysymyksiin. Kysymys pahuudesta paljastaa tietyllä tapaa teologin ja filosofin eron. Filosofille pahuus ja Saatana ovat ennen muuta rationaalinen probleema ratkaistavaksi. Kirkolliselle teologille sen sijaan on selvää, että teologian tehtävänä ei ole "ratkaista" Perkelettä, vaan vastustaa ja tehdä tyhjäksi hänen juonensa.

Saatanan teot käsitellään tässä kolmitahoisen jaottelun kautta. Näistä ensimmäinen, Saatana ja luomakunta, käsitellään nyt. Toiset kaksi: Saatana ja kirkko sekä Saatana ja yksittäinen kristitty, käsitellään seuraavassa osassa. Artikkelini pohjautuu Concordia Theological Seminaryn päättötyönä tekemääni tutkimukseen, jonka tähden nootistossa oleva aineisto on englanninkielistä. Luther-viittaukset on pääosin tehty Lutherin teosten englanninkieliseen laitokseen, Luther’s Worksiin.

Lutherin käsitys paholaisen toiminnasta luomakunnan piirissä on monelle modernille tarkastelijalle kova pähkinä purtavaksi – tai ehkä pikemminkin liian paksua nieltäväksi. Tässä emme vain kohtaa noitia ja kummituksia ja kaikenlaisia outoja ilmiöitä, vaan eteemme aukenee kokonainen maailmankuva, jossa luonnollinen ja yliluonnollinen, hengellinen ja ruumiillinen tuntuvat sulautuvan yhteen valistuneelle maailmalle sietämättömällä tavalla.

Helpoin tapa selvitä Lutherin "kummitusjutuista" olisi vain sivuuttaa ne, siirtää ne syrjään todeten niiden vain kuuluvan Lutherin aikalaisten maailmankuvaan ilman teologista merkitystä. Tällainen perkaaminen voi kuitenkin riistäytyä käsistä. Mitä lopulta voimme enää säilyttää Lutherilta Saatanaa koskien? Onko perusteltua uskoa yhä Saatanaan sielujen kiusaajana, jos kuitenkin sen enempää kyselemättä heitämme syrjään Saatanan ruumiiden piinaajana?

Erottelu "luonnolliseen" ja "yliluonnolliseen" ei ollut vieras Lutherille ja hänen aikalaisilleen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että he eivät tehneet näiden välille sellaista terävää erotusta kuin nykyään. Melko mutkattomaan tapaan Luther ymmärsi syvän yhteyden luonnonilmiöiden ja henkimaailman välillä. Hänellä ei ollut ongelmaa nimetä onnettomuudet, rajuilmat, taudit yms. Saatanan töiksi. Luther sanoo eräässä kirjeessään: "Vastustajamme paholainen käy ympäri, aikoen ei vain niellä sielumme, vaan myös heikentää ruumiimme."

Lutherin käsityksen mukaan ruumiinvaivat saattoivat syntyä pahoista hengistä jotka myrkyttävät ilman tai istuttavat taudit suoraan uhreihinsa. Demonit majailevat "tummissa pilvissä joista tulevat raekuurot, salamat ja ukkosenjyrinä"; ne "myrkyttävät ilman, laitumet ja pellot." Tällaisen Perkeleen teot eivät siten ole koskaan kaukana – ne ympäröivät jokaista ihmistä hyvinkin nähtävällä ja koettavalla tavalla, kaikessa kärsimyksessä. Luther toteaa:

Onko sana "kaikki" vain retorinen kärjistys? Ei vaikuta siltä. Paholainen on kuoleman ruhtinas, ja siten täydellinen vastakohta Jumalalle kaiken elämän antajana. Kristuksen ja paholaisen taistelussa vallitsee täysi vastakohtaisuus. Mitä tahansa Kristus tekeekään, paholainen vastustaa. Kristus on elämä, paholainen on kuolema. Ilman Jumalan suojelusta, Saatana pian tuhoaisi kaiken elämän.

Luther kuvaa Saatanan ja Kristuksen suhdetta vahvan dualismin kautta. Manikealaisuuden pelossa kristityt tapaavat kavahtaa kaikkea dualismiin vivahtavaakin, mutta sanana se tuntuu kuitenkin kaikkein sopivimmalta tämän vastakohtaisuuden kuvaamiseen. Asian oikein ymmärtämiseksi on kuitenkin osattava erottaa persoonien dualismi ja olemuksen dualismi. Luther ei väitä Jumalan ja Saatanan olevan manikealaiseen tapaan olemuksellisesti dualistinen vastakohtapari. Olemuksen tasolla Jumala on luoja ja kaikkivaltias, Saatana on pelkkä luotu ja siten aivan muuta kuin Jumala. Persoonan ja tahdon tasolla nämä ovat kuitenkin täydelliset vastakohdat. Mitä Jumala tahtoo, sitä Saatana aina ja täydellisesti vastustaa.

Saatanan ymmärtäminen "kuoleman ruhtinaana" seuraa luonnollisesti Jumalan ymmärtämisestä "kaiken elämän antajana". Katekismuksen ensimmäistä uskonkappaletta selittäessään Luther kuvaa Jumalaa ei vain luojana, vaan myös kaikkien hyvien asioiden jatkuvana lahjoittajana. Kun Jumala antaa näitä asioita, ne useimmiten lahjoitetaan meille täysin "luonnollisten" ilmiöiden kautta. Kuitenkin kaiken luodun hyvän takana toimii Jumala. Luodut lahjat ovat larvae Dei, Jumalan "naamioita" joiden takaa hän hoitaa luotujaan.

Paholainen "kuoleman ruhtinaana" on tämän luomisen artiklan synkkä mutta luonnollinen kääntöpuoli. Koska Jumala antaa hyvää, Saatana pyrkii tuhoamaan ja turmelemaan sen. Siksi Luther voikin sanoa, että Isä meidän –rukouksen neljäs pyyntö: "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme" on suoraan suunnattu Saatanaa vastaan. Luther kirjoittaa:

Luonnonilmiöiden lisäksi tämä Saatanallinen häirintä ja vaino kohdistuu myös Jumalan käskemiin, kunniallisiin säätyihin kuten avioliittoon ja maalliseen hallintoon. Saatana pyrkii vieraannuttamaan aviopuolisot toisistaan ja tekemään liitosta heille epämieluisan asian – ellei sitten pysty kokonaan estämään ihmisiä avioitumasta. Tämä tulee esiin hyvin Lutherin laatiman avioonvihkimisen kaavan esipuheessa – siunauksen pyytämisessä pyydetään suuresti myös suojausta Saatanan juonilta avioliittoa vastaan.

Samaten maallisen hallinnon puolella perkele pyrkii luomaan tyytymättömyyttä, kapinaa, sotaa, ja turmelemaan hallitusmiehet. Missä vain on hyvä ja oikeudenmukainen hallitsija, sinne Saatana pyrkii kasaamaan kaikki vaikeudet ja ongelmat.

Viimeiseksi tässä aihepiirissä voidaan mainita konkreettiset saatanalliset ilmiöt, kuten kummitukset, noituus ja erilaiset pahat henget ja muut oudot olennot. Nämä eivät muodosta Lutherin ajattelussa omaa, erillistä aihettaan, vaan ovat vain yksi osa siinä monisyisessä pahuuden ja kärsimyksen rakenteessa, jolla Saatana pyrkii tekemään tyhjäksi Jumalan hyvät lahjat.

Poltergeist-ilmiö oli tuttu Lutherille, joskin hän nimittää poltergeistiksi laajaa kirjoa okkultistisia ilmiöitä. Eräässä pöytäpuheessa Süpitzilainen pastori pyysi Lutherilta neuvoa tilanteeseen, jossa Saatana oli jo yli vuoden ajan kiusannut häntä heittelemällä astioita ja lautasia aivan hänen päänsä vierestä, ja nauraen ääneen näkymättömissä. Sekä kiusattu pastori että Luther pitivät selvänä, että tällainen ilmiö oli Saatanasta.

Lutherin neuvo oli rukoilla Jumalaa ja myös julistaa Saatanalle senkaltaisten hyökkäysten olevan laittomia, sillä hän (pastori) oli kyseisen talon päämies ja myöskin paikallinen pastori. Samassa yhteydessä Luther kuvaa tilannetta jossa hän itse oli joutunut vastaavankaltaisten hyökkäysten kohteeksi.

Luther kertoi eri yhteyksissä useammastakin kokemuksesta Saatanan fyysisistä hyökkäyksistä. Toisaalla Luther kuvaa sitä, kuinka Wartburgissa vadit putoilivat pitkin portaita, pöydällä olevat saksanpähkinät alkoivat liikkua itsestään ja yöllä hänen sänkynsä alkoi täristä ilman syytä. Vaikka tällaiset ilmiöt voivat olla pelottavia, Luther ei pitänyt niitä varsinaisesti vaarallisina. Ahdistus ja hämmennys ovat pahimmat, mitä tällaisista ilmiöistä voi seurata. Jos hyökkäysten kohde säilyttää uskonsa ja rohkeutensa, hän selviää hyvin ja kummittelu ajan myötä lakkaa. Koputtelevista hengistä kärsiviä Luther ohjeistaa:

Henkien ilmestymisen suurin vaara perustui siihen, millaisia sanomia ne joskus välittivät uhreilleen. Monissa tapauksissa tällaiset henget tekeytyivät kuolleeksi omaiseksi, kuvailivat kiirastulen kauhuja ja pyysivät elossa olevia sukulaisiaan ostamaan sielunmessuja kärsimysten helpottamiseksi. Luther oli varma siitä, että tällaiset henget eivät olleet kuolleita sieluja, vaan vain valepukuisia paholaisia. Sekä Mooseksen laki että rikkaan miehen ja Lasaruksen kertomus osoittaa, että kuolleita ei lähetetä takaisin elävien maille kertomaan viestejä tuonpuoleisuudesta. Tällaisten selkeiden raamatunkohtien rohkea esiintuominen väistämättä ajaisi tiehensä sellaiset henget.

Tällaiset kertomuksen kuulostavat kaikesta huolimatta monen korviin varsin uskomattomilta. Kyllä Luther itsekin ymmärsi, että monet täytenä totena kerrotut kummitusjutut olivat vain mielikuvituksen tuotetta, eikä jokaista tarinaa kannattanut uskoa. Sen lisäksi hän kuitenkin uskoi, että tämänkaltaiset ilmiöt joko tarkoituksellisesti tai pakosta alkoivat käydä yhä harvinaisemmiksi ja harvinaisemmiksi. Kertoessaan lapsuusajastaan, Luther totesi:

Sananjulistuksen vaikutus ei siten rajoittunut vain kirkkoon ja yhteiskuntaan, vaan se myös muutti henkien, noitien ja menninkäisten maailmaa, ajaen karkuun ja tukahduttaen nämä kaikkein dramaattisimmat Saatanan teot. Toisaalta Luther ymmärsi, että moisten ilmiöiden väheneminen oli osaltaan myös Saatanan oma valinta:

Siten paranormaalien ilmiöiden väheneminen tai täysi katoaminen on toisaalta seurausta Kristuksen sanan esiin murtautumisesta, toisaalta Saatanan omasta strategianvaihdoksesta. Luther uskoi elävänsä siirtymävaihetta tavassa jolla paholaisen työt tapahtuivat. Ennen, hengellisen pimeyden aikana, Saatana oli vapaa käyttämään suorempia keinoja; nyt hän mukautti menetelmänsä vastaamaan uudistunutta tilannetta.

Millä tapaa Lutherin käsitystä Saatanan töistä luomakunnassa voidaan soveltaa nykyaikana? Ensinnäkin, hänen ajattelunsa auttaa luomaan yhteyttä aivan liian usein aivan liian täydellisesti erotettujan "maallisen" ja "hengellisen" välille. Saatanan ja Kristuksen kamppailu ei rajoitu pelkästään hengellisiin, teologisiin kysymyksiin – se vaikuttaa myös luomisen piirissä. Paholaisen tunnistaminen perimmäisenä vaikuttajana tyrannien ja riistäjien, nälänhädän ja sairauden, sotien ja vainon takana, kutsuu kristittyjä vastustamaan häntä myös näillä alueilla. Sortajat ovat tavallaan larvae Diaboli, Saatanan "naamioita" joiden takaa Jumalan vastustaja toteuttaa suunnitelmiaan. Liian usein Kristuksen ja Saatanan kamppailu eristetään koskemaan vain niitä alueita elämässä, joita nimitämme "hengellisiksi". Lutherin ymmärrys hengellisen ja ruumiillisen yhteydestä ajaa kristittyjä tunnistamaan Saatanan työt maailman hädän keskellä, ja taistelemaan niitä vastaan.

Samalla kuitenkin juuri Saatanan, eli hengellisen vihollisen näkeminen inhimillisen hädän takana varjelee kirkkoa ajautumasta puhtaan sekulaariin auttamistyöhön. Kaikki inhimillinen kärsimys kumpuaa loppukädessä pahuudesta ja paholaisesta, ja siksi kirkon, joka mielii taistella tätä vastaan, täytyy välttämättä säilyttää hengellinen näky ja teologia mukana auttamistyössään. Tällöin siis tuloksena ei ole puhtaasti sekulaareilla keinoilla toimiva sosiaalisen auttamisen ja kehitysyhteistyön diakoniakirkko, vaan kirkko, joka ymmärtää että osa sen hengellistä kutsumusta on taistella Saatanaa vastaan myös luodun maailman asioissa. Hengellisen ja aineellisen yhteyden näkeminen ei johda hengellisen latistumiseen, vaan luomakunnan teologisempaan ymmärtämiseen.