Edellisartikkelini alussa lainasin Savonlinna-Säämingin seurakunnan nykyisen kirkkoherran, entisen Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan ekumeniikan vs. professorin ja systemaattisen teologian peruskurssin luennoijan, teologian tohtori Sammeli Juntusen kiittävää lausuntoa professori Tapio Puolimatkan tuoreimmasta teoksesta. Tämän tasapainottamiseksi aloitan nyt Juntusen toisensuuntaisella arviolla samaisen professori Puolimatkan edellisteoksesta. Perusta-lehden julkaisemassa artikkelissa Juntunen toteaa: "Pidän kirkollisen raamattuteologian kannalta hyödyttömänä ja jopa haitallisena sellaista Raamatun ehdottoman historiallisen erehtymättömyyden puolustamista, jota esimerkiksi Tapio Puolimatka esittää tuoreessa kirjassaan Usko, tiede ja Raamattu." (2/2009, s. 66) Näin Juntunen siis yhtäältä pitää Puolimatkan panosta teologialle ratkaisevan tärkeänä, toisaalta kuitenkin haluaa sanoutua tästä irti juuri siinä kohden, mikä teologialle on keskeisintä, nimittäin Raamatun merkityksen käsittämisessä. Tällä tavoin hänkin siis asettuu omalla tavallaan samaan teologiseen rintamaan, johon edellisartikkelissa totesin teologian maisterin ja Oxfordin yliopiston jatko-opiskelijan Aku Visalan samaisen Perusta-lehden edellisnumerossa ryhmittyneen. Asiaintila antaa aiheen selvitellä edes alustavasti teologian ja kirkon käsitteitä ja käytänteitä. Professori Puolimatkan esiin tuoma perususkomusnäkökulma antaakin tähän mielestäni erinomaiset mahdollisuudet, mutta tämän artikkelin kysymyksenasettelut ja näkemykset ovat ehdottomasti kirjoittajan omia, eikä niistä millään muotoa pidä syyttää ketään muuta.   Onko teologia ylipäänsä mahdollista? Teologia-sana on muodostettu kahdesta osasta: theos tarkoittaa Jumalaa (tai jumalaa yleensä), logos taas järjellistä sanaa, ajatusta, puhetta tai kirjoitusta. Teologian olisi tämän mukaan tarkoitus puhua Jumalaa koskevista asioista järjellisesti ja ymmärrettävästi. Tämä on monellakin tapaa haasteellinen tavoite, viime kädessä nimenomaan siitä syystä, että kaikki turmiovallat (Perkele, maailma ja teologin oma syntinen luonto) tekevät pahimpansa aidon teologisen pyrkimyksen ehkäisemiseksi tai sabotoimiseksi. Pelkistäen voinee sanoa, että Perkele panostaa erityisesti erilaisten teologisten valheiden (harhaoppien) levittämiseen, maailma kunkin ajan yleiseen mielipiteeseen taivuttelemiseen ja oma liha lyhyen tähtäimen henkilökohtaisten etujen ja mukavuuden tavoittelemiseen. Lisäksi oikea käsitys Jumalasta on syntiinlangenneelle ihmiselle mahdoton jo muodostettavaksikin, saati sitten muille kaltaisilleen ymmärrettävästi esitettäväksi. Käytännön ongelmatiikkaan tuo oman lisänsä sekin, että yliopistoteologia on oman historiansa vanki: ne, jotka nyt tutkivat ja opettavat, ovat päässeet näihin tehtäviin saavuttamalla hyväksyntää ja kiitosta niiltä, jotka aiemmin ovat tutkineet ja opettaneet. Näin ollen vaikuttaakin mahdottomalta päästä akateemisen teologian uralla etenemään osoittamatta vähintäänkin jonkinlaista hiljaista hyväksyntää lähes kaikelle sille harhalle, joka on viisauden ja tieteellisyyden maineessa siinä vaiheessa, johon itse kunkin oma maisteri- ja mahdollinen tohtoriopiskelu ajoittuu. Ongelmana on siis perimmältään se, että teologian olisi sanottava jotain Jumalasta, mutta koko tämän nykyisen pahan maailmanajan keston ajan vallitsevat sellaiset olosuhteet, joissa lähinnä vain väärä puhe Jumalasta on mahdollista. Olisiko siis vain luovutettava ja vaiettava kokonaan, paitsi siitä, ettei mitään voida sanoa? Tätäkin vaihtoehtoa on ehdotettu ja kannatettu, ja sillä on oma nimikin: apofaattinen teologia. Onko sitten vaikeneminen Jumalasta ymmärrettävää puhetta Jumalasta, sitä voi itse kukin halutessaan pohdiskella. Kun Jumalasta nyt joka tapauksessa halutaan puhua teologisesti, siihen tietenkin tarvitaan sanoja. Teologian tarpeita täyttävistä sanoista Helsingin yliopiston entinen dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen on koonnut kokonaisen teologian sanakirjankin. Klassisen, vuosisatojen aikana asemansa vakiinnuttaneen teologisen ajattelun käyttämään sanastoon kuuluvat mm. seuraavat käsitteet: theologia vera eli "oikea teologia" tarkoittaa, sananmukaisesti, 'oikeaa teologiaa', siis teologiaa sellaisena kuin sen tulisi olla; vastaavasti theologia falsa eli "väärä teologia" on sellaista teologiaa, jollaista ei tulisi olla; theologia viatorum on "matkamiesten eli vielä maan päällä vaeltavien teologiaa", kun taas theologia beatorum on "autuaiden teologiaa" eli sitä, mitä Jumalasta ajatellaan taivaaseen pääsyn jälkeen. Lienee varsin turvallista päätellä, että niiden, jotka ikävöivät päästä vielä kerran harjoittamaan theologia beatorumia, olisi syytä kilvoitella, jotta heidän theologia viatoruminsa olisi theologia veraa eikä theologia falsaa. Tästä lähtökohdasta tämän artikkelin loppuosa on kirjoitettu.   Onko "kolmen kyynärän opille" vaihtoehtoa? Eräissä herätyskristillisissä piireissä tunnetaan Teinosen sanakirjan ulkopuolelle jäänyt käsite: "kolmen kyynärän oppi"; sillä tarkoitetaan ihmisen omatekoista käsitystä Jumalasta ja pelastuksesta. Ilmaisun takana oleva ajatus on helppo ymmärtää: ihmisen fyysiseen pituuteen (tai lyhyyteen) viitataan kuvana hänen ymmärryksensä alimittaisuudesta omassa varassaan ratkaisemaan ensimmäistäkään hengellistä kysymystä. Jos on määrä päästä tällaista "mutua" varmemmalle pohjalle, tarvitaan jotakin aivan muuta; mutta onko sellaista saatavilla? Tässä kohtaamme taas edellisartikkelissa käsitellyt perususkomukset. On ihmisiä, jotka uskovat lujasti, että kaikki Jumalaa koskeva puhe on perimmältään vain ihmisten näkemyksiä; on toisaalta niitäkin, joilla on vakaumuksellinen käsitys siitä, että ihmiskunnan ulottuvilla on luotettavaa ja arvovaltaista, jopa erehtymätöntä puhetta Jumalasta, nimittäin Jumalan oma ilmoitus itsestään. Mistä ja miten tämä mahdollinen ilmoitus sitten löytyy, siinä perususkomukset taas eroavat toisistaan. Itse asiassa ne eroavat toisistaan niin perusteellisesti, että tässä kohden keskenään eri tavoin ajattelevat tahot tuskin voivat olla aidosti yhtä mieltä mistään muustakaan teologian alaan kuuluvasta kysymyksestä. Artikkelin alussa tämä eron jyrkkyys tuli esiin Juntusen irtisanoutumisessa Puolimatkan näkemyksestä, mutta pyrin käsittelemään asiaa yleisemmällä tasolla kuin vertailemalla joitain kahta tiettyä raamattukäsitystä. Kysymyshän on teologian luonteesta. Miten oikea ja väärä teologia perimmältään oikein eroavat toisistaan? Millaiset perususkomukset tämän kysymyksenasettelun kohdalla iskevät yhteen?   Voiko oikea teologia olla konservatiivista? Kirkkoherra Juntunen on kantanut huolta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sekularisoitumiskehityksestä eli yhä lisääntyvästä mukautumisesta ajan yleiseen mielipiteeseen ja katsantokantaan kysymyksessä kuin kysymyksessä. Hän on julkaissut aiheesta Horjuuko kirkon kivijalka? -nimisen kirjankin. Siinä hänen ajatuksensa kulkee sentyyppistä rataa, että kristilliseen uskoon kuuluu ja on aina kuulunut kulloiseenkin ajanhenkeen mukautumaton omaleimaisuus, jota ei saisi nytkään alistaa julkisuuskuvanäkökohdille. Tätä voisi kutsua kirkolliseksi konservatismiksi: kirkon tulee pysyä sentyyppisenä kuin se on ollutkin. Korvikekirkollisuus ei ole enää sitä aitoa, oikeaa, alkuperäistä kristillisyyttä, joka vasta antaa kirkolle todellisen olemassaolonoikeuden. Tämänsuuntaisiin ajatuksiin on pintatasolla helppo yhtyä; mutta jos katsotaan asioita perususkomustasolta, on kysyttävä perimmäisiä perusteita: onko kirkon pysyttävä vanhalla pohjallaan viime kädessä siksi, että se pysyisi uskollisena itselleen, vai siksi, että se pysyisi uskollisena Herralleen? Edellistapauksessa konservatiivisuus, perinnesyistä vanhaan pitäytyminen, riittää kirkolliseksi linjaksi. Jälkimmäisessä tapauksessa on kysyttävä, mitä on uskollisuus kirkon Herralle tässä ja nyt. Millä sen mittaamme?   Kävisikö mittapuu mittapuuksi? Raamatun kirjat on kautta aikojen jaettu kanonisiin ja apokryfisiin. Yleisesti myynnissä olevat suomenkieliset Raamatut sisältävät vain kanoniset kirjat, joten sikäli tämä jaottelu on tavallaan ylimääräinen. Olennaista ei tässä yhteydessä kuitenkaan ole se, mitkä ovat Raamatun kanoniset kirjat, vaan se, mitä Raamatun jonkin kirjan kanonisuus ylipäänsä merkitsee. Kaanon-sana tarkoittaa perusmerkityksessään luotettavaa mittakeppiä, jota käyttämällä minkä hyvänsä muun kohteen pituus on määritettävissä. Tässä kohtaa voi ajatella vaikkapa Pariisissa säilytettävää virallista metrin mittaa, joka pitkään oli ainoa perimmältään arvovaltainen metrin pituuden määräävä mitta, jonka kanssa jokaisen luotettavan metrinmitan oli tarkasti pidettävä yhtä. Metri on kuitenkin ihmisten keksimä ja määräämä pituus, ei sen perustavampi todellisuuden tekijä. Raamatun kaanon (kanonisten kirjojen arvovaltainen luettelo) on sekin ihmiskäden pitelemällä kynällä kirjoitettu (sekä itse kirjat että niiden nimiluettelo). Mikä sen merkitys siis on oikean teologian kannalta? Raamatusta omaksuttu (ja käytännön kokemusta vastaava) luterilainen käsitys ihmisen luonnollisista kyvyistä suhteessa Jumalaan on niin synkkä, suorastaan sysimusta, että sen mukaan varsinainen teologia on mahdollista vain siltä pohjalta, että Jumala itse on avannut sen mahdollisuuden puhumalla itsestään ihmiskielellä järjellisesti ja ymmärrettävästi, kirjoituttamalla tämän puheen teksteiksi, varjelemalla näiden tekstien sisällön ihmiskunnan saatavilla sukupolvesta toiseen ja lisäksi vaikuttamalla teologin nykyhetkessä avaten hänen ymmärrystään käsittämään tämän puheen tallentavia Kirjoituksia, siis niiden tavallisen ihmiskielenkäytön mukaista merkitystä, joka samalla on niiden oikea hengellinen tai teologinen merkitys, mutta jota langennut ihminen ei juuri siksi kykenekään omin voimin ottamaan vastaan vaan, kuten Raamattu sanoo, "etsii monia mutkia". Luterilaisen perususkomuksen mukaan Raamatun merkitys onkin "perusteellisen perustava": Jumala on antanut sen meille sellaiseksi mittapuuksi, johon vertaamalla oikea teologia voidaan erottaa kaikesta väärästä teologiasta ja meidän matkamiesteologiamme puhdistaa niin, että voimme olla täysin varmoja siitä, että se on tulevan autuusteologiamme esivaihe. Tälläkin ajatuksella on oma teologinen nimityksensä: sola scriptura eli "yksin Raamattu". Tätä Luther tarkoitti, kun ei henkensäkään uhalla suostunut Wormsissa perääntymään opetuksistaan, ellei niitä osoitettaisi vääriksi "Raamatulla ja selvillä järkisyillä" eli Raamatulla ja eittämättömällä logiikalla. Tästäkin huomataan, ettei Luther ollut konservatiivi, joka olisi tahtonut säilyttää vallitsevan tilanteen vain säilyttämisen ilosta, eikä liioin radikaali, joka olisi tahtonut muuttaa vallitsevan tilanteen pelkästä muuttamisen ilosta, vaan että hän halusi olla uskollinen kirkon Herralle, joka oli ilmoittanut itsensä Raamatussa sekä Lutherille itselleen että koko maailmalle. Monien ahdistusten kautta Luther pääsi siihen vankkumattomaan perususkomukseen, että siellä, missä Raamattu ei kaikkea kirkkaasti valaise, Saatana pääsee pimeän turvin hallitsemaan tapahtumia. Ison katekismuksen esipuheessa hän siksi sanookin, että Saatanaa tosin syystäkin sanotaan "tuhattaituriksi", mutta että (Raamatusta Katekismukseen tiivistetty) Jumalan sana – ja yksin se – pystyy tekemään kaikki nämä tuhannet juonet tyhjiksi, niin että sitä olisi syytä sanoa suorastaan "satatuhattaituriksi".   Miten usko on puhdistettavissa? Luther oli Raamattu-uskossaan ja -innossaan niin palava ja peräänantamaton, että hänen teologiset vastustajansa syyttivät häntä siitä, että hän halusi asettaa vastustamansa Rooman paavin tilalle kirkkoon "raamattupaavin". Jo Lutherin eläessä esiintyi montakin kilpailevaa teologia, jotka mielestään osasivat puhdistaa kirkon Lutheria paremmin. Raamattu ei heidän mielestään aina ollut siinä työssä niin kovin keskeinen, se saattoi päinvastoin tuottaa ongelmiakin, jotka sitten sopivalla "tulkinnalla" oli selitettävä pois. Yksi kuuluisimmista Lutherin kilpailijoista, sveitsiläinen Ulrich Zwingli antoi omalle tällaiselle järkiperäisenä pitämälleen raamatuntulkintatavalle nimeksi alloioosis, "toisenlainen". Idea siis oli sentapainen, että tarvittaessa Raamatun tekstiin oli jonkin sanan paikalle pantava lukijan mielessä ja tekstintulkinnassa merkitykseltään Zwinglin mielestä sopivampi sana. Näin hänen mielestään saatiin kirkko oppeineen hyvin uudistetuksi. Luther puolestaan käski välttämään tällaista "alloioosista" kuin itse Saatanaa. Hänelle Raamattu ei todellakaan ollut mikään "virikekirja", jonka tekstistä voisi oman mielen tai järjen mukaan ottaa tai jättää, pitää sellaisenaan tai vaihtaa muuksi mitä ja miten tahtoi. Omat ajatukset päinvastoin oli vaihdettava, muutettava, otettava tai jätettävä aivan sen mukaan kuin mitä Raamattuun yhä tarkemmin perehdyttäessä osoittautui tarpeelliseksi. Näin ollen Lutherilla ja Zwinglillä oli perustavasti erilaiset teologiset perususkomukset, eivätkä he (eivätkä sittemmin heidän seuraajansa) koskaan päässeetkään keskenään teologiseen yksimielisyyteen. Perususkomusnäkökulmasta onkin helppoa nähdä, miksi se ei käynyt päinsä. Yhteistä pohjaa ei kerta kaikkiaan ollut olemassa, joten sitä ei voinut myöskään löytää. Lutherille kaanon oli kaanon, mittapuu, johon kaikkea oli verrattava ja jonka kanssa yhteensopimaton oli hylättävä. Zwingli taas ajatteli, että kirkkoa voitaisiin ja pitäisikin uudistaa jonkinlaisen poliittisen prosessin avulla: neuvoteltaisiin, soviteltaisiin, tingittäisiin ja sovittaisiin ja näin päästäisiin ainakin vähemmän huonoon tilanteeseen kuin mistä oli lähdetty liikkeelle. Zwingli teki mielestään samaa työtä kuin Lutherkin, vain hiukan eri tavalla, joka olisi pitänyt voida hyväksyä yhtenä vaihtoehtona. Luther taas piti tärkeimpänä, että kaikille tulisi selväksi, että hän ei lainkaan hyväksynyt Zwinglin oppia; tämä oli elintärkeää siksi, ettei kukaan vain joutuisi epäraamatullisena kadotukseen vievälle tielle siksi, että Lutherin väitettyyn myötämielisyyteen vetoamalla olisi voitu puolustaa Zwinglin ja muiden Raamattuun perustumattomia käsityksiä. Yhteiseksi perususkomukseksi ei siis riittänyt se, että kirkkoa pitäisi uudistaa tai paavia vastustaa, vaan oli oltava aito ja täysi yksimielisyys siitä, mikä oli Raamatun oppi ja ettei puhdistetussa kirkossa saisi opettaa eikä levittää mitään muuta oppia, ei Zwinglin "kolmen kyynärän oppeja" eikä kenenkään muunkaan.   Onko evankelis-luterilainen evankelis-luterilainen? On ehkä yllättävää, mutta totta, että virallisesti, siis tunnustuspykälien ja pappislupausten tasolla, Suomen evankelis-luterilainen kirkko on yhä vielä tässä(kin) asiassa Lutherin kannalla. Jotta tämä Raamatun käyttäminen kaiken mittapuuna ei jäisi vain paperille, kirkossa on sitä paitsi erityiset valvojat, joiden tehtävänä on ennen muuta mitata Raamattuun vertaamalla kaikkien paikallisseurakuntien opetuksen luotettavuutta, ettei vain ketään voitaisi vietellä väärälle tielle "kolmen kyynärän opeilla". Näitä valvojia sanotaan "piispoiksi". Kun tämmöiset valvojat sitten kokoontuvat yhteen ja pitävät tiedotustilaisuuden, jossa yksi heistä esittää, että Raamattu ei olisi eettisesti sitova, ja muut vaitiolollaan tähän suostuvat, niin tilanne on kyllä totta tosiaan erikoinen. Vielä erikoisemmaksi se tuli siitä, että kyseiset valvojat eivät sitten tehneet tästä kannastaan sitä johtopäätöstä, että heidän virkansa on heille mahdoton hoidettavaksi ja että olisi kiireimmän kautta etsiydyttävä muihin töihin. Eivätpä sitä juuri muutkaan tainneet osata heille ehdottaa. Lienee mahdotonta olla tekemättä tästä sitä johtopäätöstä, että turmiovallat ovat jo vuosia pitäneet "kirkkolaivamme" hallinnollista peräsintä niin suvereenissa otteessa, ettei juuri mikään enää tunnu missään. Tämä pakottanee myöntämään, että kirkkomme hallinnossa jylläävät nykyään aivan toisenlaiset perususkomukset kuin mitä virallisesti edellytetään. Näillä ei ole kirkkoon yleensä eikä vallankaan luterilaista oppia ja uskoa tunnustavaan yhteisöön muuta oikeutta kuin "rosvon oikeus". Kun jokin vallitseva käytänne ei perustu sen enempää Jumalan sanaan kuin ihmistenkään päteviin päätöksiin, sitä on Lutherin mukaan pidettävä saatanallisena. Tämä oli hänen arvostelunsa paavinvallasta, mutta siinä käytetyn päättelyn logiikka on ulkoisen kirkon hallintomallista riippumaton. Tilanteen tarkempi selvittely antaa aiheen sanoa jotain myös kirkon olemuksesta.   Onko kirkko kirkko? Kirkko-sana juontuu kreikan kyriakee-sanasta, joka tarkoittaa 'Herran omat'. Tältä pohjalta on luontevaa esittää muuten käsittämättömäntuntuinen kysymys: Onko kirkko kirkko? Kun puhutaan "kirkosta", niin onko oikeasti kysymys Jumalan omasta kansasta ja perheväestä, Kristuksen laumasta, ruumiista, morsiamesta? On helppo mennä katsomaan jotain jumalanpalvelusta varten rakennettua isoa taloa ja sanoa: "Tämä on kirkko." Voi myös mennä vaikkapa kirkolliskokoukseen ja sanoa: "Tässä kirkko nyt päättää asioistaan." Vaikkapa pappisliiton jäsenlehdestä voinee löytää ilmoituksia, joissa kirkko hakee työntekijöitä. Kirkkohistorian esityksiä lukemalla voi päästä näkemykseen siitä, millainen kirkko on milloinkin ollut ja miten toiminut. Mutta onko näissä tapauksissa todella kyseessä kirkko? Tässä tullaan siis aiemmin sivuamaani kysymykseen siitä, onko kirkon oltava uskollinen itselleen vai Herralleen, ja mitä uskollisuus Herralle ylipäänsä merkitsee. Kirkko-sanan alkuperäismerkitystä ajatellen kaikki ajatus sen "uskollisuudesta itselleen" on mieletöntä. "Itselleen uskollinen" kirkko on kuin "itselleen uskollinen" kihlattu morsian, joka voi tehdä, mitä milloinkin itseä miellyttää, sulhasen olemassaolostakaan, saati tahdosta, lainkaan välittämättä. Tällainen nainen saattaa kyllä toimia uskollisena omalle luonteelleen, mutta ei kutsumukselleen morsiamena, ja sama on tilanne silloin, jos "kirkko" rupeaa itse päättämään, mitä se tahtoo tai ei tahdo olla, tehdä tai kärsiä. Tämän tien päässä on se, mitä kuvataan Ilmestyskirjan 17:nnessä luvussa: juopumus pyhien verestä, koska itse tahtoi tulla kutsutuksi "pyhäksi", totuuden todistajien ja tunnustajien vaino, koska vaati omaa näkemystään pidettäväksi "totuutena", jumalallisen ja inhimillisenkin oikeuden tallaaminen "oikeuden" ja "oikeuksien" nimissä. Kun Raamattu ei saa olla kirkossa perususkomusten kaanonina, mittapuuna ja ohjenuorana, tästä "kirkosta" tulee se, joka ei täytä mittaa, ei ole nimensä mukainen vaan juuri päinvastainen eikä pääse jatkamaan theologia viatorumiaan theologia beatorumina vaan niin sanoakseni theologia damnatorumina, kadotukseen tuomittujen teologiana. Sellaistakin teologiaa on, sillä kadotetutkaan eivät voi olla ajattelematta sitä ainoaa, joka "oli ja joka on ja joka tuleva on", eli siinä vaiheessa "joka oli ollut, joka oli ja joka tuleva oli". Perususkomuksista ei vielä "tässä pimeydessä", tämän nykyisen pahan maailmanajan kestäessä voida päästä kaikkien kesken yksimielisyyteen, mutta "aika on lyhyt" – ja iäisyys pitkä.   Mitä tästä opimme? Tällä kertaa siis päästiin jonkinlaiseen käsitykseen perususkomusten kirkollisesta merkityksestä teologianharjoittamisen ja kirkon identiteetin kannalta, uskonpuhdistuksen aikana ja nykyään. Saatiin ehkä myös nähdä välähdys teologisen "yleiskonservatismin" ja sola scriptura -perustan välisestä suhteesta. Tähän aihepiiriin voisi palata vielä tarkemminkin ennen mahdollista muihin aiheisiin siirtymistä. On hyvä muistaa, että tieteenfilosofinen keskustelu on johtanut toteamukseen, että mitään perususkomuksia ei perimmältään voi eikä siksi tarvitse yrittääkään ihmisten kesken todistaa oikeiksi, vaan niiden kannattajien uskottavuuden säilyttämiseen riittää suostua osallistumaan avoimessa keskusteluavaruudessa käytävään mielipiteenvaihtoon ja kyetä vastaamaan niitä vastaan suunnattuun kritiikkiin. Luther toimikin Zwinglin suhteen juuri näin: luki hänen tekstinsä ja kommentoi niitä perusteellisesti perustellen, kohtasipa miehen vielä kasvoista kasvoihinkin ns. Marburgin uskontokeskustelussa. Lutherin sola scriptura -perususkomus ei siis ollut mikään tietämättömyyteen perustuva pinttymä tai inttämä, vaan sen perusteet kestivät avoimessa keskusteluavaruudessa käytävän julkisen väittelyn. Juuri siksi kyse olikin pätevästä ja pitävästä perususkomuksesta – ja juuri siksi myös koko perususkomus-käsite on aidosti luterilaisen teologian kannalta erittäin merkityksellinen, suorastaan keskeinen. Tämä seikka tulee toivoakseni entistäkin selvemmäksi, jos minulla on tuonnempana tilaisuus pureutua Visalan ja Juntusen vaihtoehtoisiin perususkomuksiin, sellaisina kuin nämä näköjään ilmenevät heidän mainituissa teksteissään, ja punnita näin muutamia teologian ja kirkon nykykentän vaihtoehtoisia perususkomuksia toisiaan vasten.   Professori Tapio Puolimatkan kolme viimeisintä teosta, tuorein ylimpänä: Usko, tiede ja evoluutio (Uusi Tie, Helsinki, 2008) Usko, tiede ja Raamattu (Uusi Tie, Helsinki, 2007) Usko, tieto ja myytit (Tammi, Helsinki, 2005)   Professori Martti Lutherin viitattuja teoksia: Iso katekismus (useita painoksia) Wider das Papsttum zu Rom, vom Teufel gestiftet (Paholaisen perustamaa Rooman paavinvaltaa vastaan) (ei liene ilmestynyt suomeksi, engl. Against the Roman Papacy, An Institution of the Devil) Zwingliä yms. vastaan suunnatuista kirjoituksista esim. Suuri tunnustus ehtoollisesta (useita painoksia)   Perusta-lehden viitatut artikkelit: Sammeli Juntunen: Visio kirkollisesta raamattuteologiasta (2/2009, s. 64–70) Aku Visala: Yhden tieteen puolustus (1/2009, s. 24–27)   Muita: Sammeli Juntunen: Horjuuko kirkon kivijalka? (Kirjapaja, Helsinki, 2002) Seppo A. Teinonen: Teologian sanakirja (Kirjapaja, Helsinki, 2. p. 1999)

Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus