FREDRICH ADOLF PHILIPPI
 

”Muistelkaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa; katsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoaan.” (Hepr. 13:7) 

Viime vuosisadan (= 1800-luvun) huomattavimpia nimiä jumaluusopillisen tieteen alalla on prof. Fredrich Adolf Philippin nimi. Hän kuuluu kaikkein uskollisimpiin Raamatun sanaa ja luterilaisen kirkkomme tunnustusta edustaviin jumaluusoppineisiin. Hänellä on tunnettu nimi paitsi kotimaassaan Saksassa, myös Baltian maissa, Englannissa ja vieläpä Amerikan lut. kirkossa. Kahnis sanoo hänestä: ”Philippi on asettanut 16. vuosisadan teologian jälleen kuin totuuden majakaksi meidän aikamme subjektivismin petollisella merellä.” Samaan suuntaan käy myös Luthardtin lausunto Philippistä: ”Hän liittyy”, sanoo Luthardt, ”vielä lähemmin kuin Thomasius puhdasoppisuuden ajan dogmatiikkaan.” Ja varmaa on, että hänen nimensä ja muistonsa on säilyvä luterilaisessa kirkossamme niin kauan kuin kirkkomme pysyy järkkymättä sillä ainoalla perustalla, joka on pantu, ja jolle Luther uudestaan tahtoi palauttaa seurakunnan puhdistamalla sen opin alkuperäiseen puhtauteensa.

Philippi oli syntyjään juutalainen, rikkaan pankkiirin poika Berliinistä. Hän syntyi v. 1809. Aivan ihmeellisiä teitä Jumala johdatti hänet kristilliseen uskoon. Kodissa, jossa hän kasvoi ja koulussa, jota kävi, vallitsi silloisen valistusajan humanismin rationalistinen henki. Ihmisyys oli ajan korkein tunnussana (Scheiermacher piti myös samoihin aikoihin Berliinissä kuuluisia luentojaan: ”Sivistyneille uskonnon halveksijoille”, ja Philippin vanhemmatkin kävivät niitä kuulemassa). Perinnäistä lainomaista jumalisuutta juutalaiset vanhemmat kuitenkin koettivat istuttaa lapsiinsa ja synagoogajumalanpalveluksissakin käytiin ainakin juhlapäivinä säännöllisesti. Ankaraa kuria myös vaadittiin.

Ratkaisevasti vaikutti nuoreen Philippiin erään hänen sukulaisensa, oppineen matemaatikon Jakoobin kääntyminen kristinuskoon. Tämä hänen serkkunsa todisti hänelle rohkeasti Kristuksesta ja sai hänet lukemaan Uutta Testamenttia. Sitä tutkiessaan Philippi joutui ankariin sisällisiin taisteluihin. Hän kysyi itseltään: mitä? Onko Jeesus Natsareetilainen todella se tuleva, Israelille luvattu Messias, Jumalan ainosyntyinen, se Jumalan Karitsa, joka kantoi maailman synnit? Kun vietettiin uskonpuhdistuksen 300-vuotista riemujuhlaa v. 1817, teki, niin hän kertoo, sen vietto valtavan vaikutuksen hänen herkkään lapsenmieleensä. Kun vanhemmat huomasivat tämän, koettivat he kaikin keinoin estää Jumalan sanan ja Hengen hiljaisen, jatkuvan vaikutuksen lapsessaan, siinä kuitenkaan onnistumatta.

21-vuotiaana Philippi tuli loistavin arvosanoin filosofian tohtoriksi ja jatkoi lukujaan vanhoissa klassillisissa tieteissä ja filosofiassa. Mutta Jumalan Henki veti häntä samalla toisaalle. Hän kävi lukujensa ohella kuulemassa erään juutalaisuudesta kristinuskoon kääntyneen jumaluusoppineen prof. Neanderin luentoja Paavalin Korinttolais-, Kolossilais- ja Efesolaiskirjeistä. Kuin salaman iskivät hänen sieluunsa Paavalin sanat 1. Kor. 1:23: ”Ristiinnaulittu Kristus on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta niille, jotka ovat kutsutut, Jumalan voima ja Jumalan viisaus”, ja 30: ”Kristus Jeesus on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi.” Hän oli kuulevinaan: ”Mooseksen peite, joka on juutalaisten sydämillä, estää heitä näkemästä Herran kirkkautta, niin että heille ei loista valo, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista.” (2. Kor. 3:15) Hän jää ihmetellen tarkkaamaan Kolossilais- ja Efesolaiskirjeen sanoja: ”Kristus teki rauhan ristinsä veren kautta ja pyyhki pois meitä vastaan olevan kirjoituksen s. o. lain säännöksineen, joka oli vastustajamme; sen hän on ottanut tieltämme pois ja naulinnut ristiin. Hän lopetti vihollisuuden, otti pois väliseinänä olleen aidan juutalaisten ja pakanain välillä ja on nyt meidän rauhamme.”

Ei kuitenkaan näistäkään sanoista Kristuksen kirkkauden evankeliumin valo päässyt loistamaan hänen etsivään sieluunsa. Silloin hän kuulee ensi kerran Jeesuksen suloisen kutsun: ”Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon tietä virvoittaa.” Hän kysyy: onko tämä totta? Tarkoittaako tämä sana todella kaikkia, minuakin? Kauan olen kysellyt kuten Johannes ja Andreas muinoin: ”Rabbi, missä majailet”, ja nyt kuulen minäkin kutsun: ”Tule ja katso.” Hän löysi tästä sanasta Herran, tunsi uskossa autuaan ihmisen juhlariemun, sai elää järkeisuskon pimeän yön hälvettyä uuden ihanan ajan aamunkoitossa. Hän kävi läpi Uuden Testamentin varhaisimpana aamuna, jolloin opetuslapset löydettyään Herran, tervehtivät toisiaan sanoen: ”Me olemme löytäneet Messiaan, sen, josta Mooses on kirjoittanut laissa ja profeetat.” (Joh. 1:41, 45)

Kun näin armon valo oli koittanut hänen sieluunsa, ei mikään voinut pidättää häntä kasteelta. Hänet kastettiin eräässä pienessä maaseutukirkossa lähellä Leipzigiä kahden uskovan teologian professorin Linderin ja Hahnin ollessa kummina ja erään pastorin rouvan ollessa äidin sijaisena.

Vanhemmat olivat uhanneet, että jos poika menee kasteelle, tekevät he hänet perinnöttömäksi ja erottavat kodista. ”Tiesin, että olin tällä teollani leikattu irti vanhemmistani.” Mutta hän katsoi, kuten Mooses, Kristuksen häväistyksen suuremmaksi rikkaudeksi kuin Egyptin aarteet (Hepr. 11:26). Vanhemmat eivät kuitenkaan panneet uhkaustaan täysin täytäntöön. Hän sai asua kotitalossa eräässä sivurakennuksessa. Kaikki seurustelu heidän kanssaan oli kuitenkin katkaistu. ”Olin kuin kirottu heidän silmissään.” Vanhempain mieli pysyi muuttumattomana ja kylmänä kristillisyydelle loppuun asti. Tämä tuotti pojalle katkeraa surua, sillä hän rakasti heitä lapsen vilpittömällä rakkaudella.

Kasteensa jälkeen hän jatkoi yhä opintojaan Berliinin yliopistossa. Jumaluusopin tutkimisesta tuli hänelle nyt elämänsä korkein päämäärä. Hän tahtoi päästä tieteellisestikin varmuuteen siitä, että hänen uskollaan oli oikea raamatullinen pohja ja että se piti yhtä kirkkomme tunnustuskirjojen kanssa. Hänellä oli myös kaikki edellytykset tällaiseen perusteelliseen tutkimustyöhön. Jo lapsena oli hän saanut synagoogan vanhan tavan mukaan syvästi perehtyä heprean kieleen. Hänellä oli perinpohjainen klassillisfilologinen oppineisuus, harvinaisen terävä äly ja loistava esittämisen lahja sekä ennen kaikkea syvä, persoonallinen hurskaus ja sydämellinen rakkaus Raamattuun, Jumalan luotettavana, erehtymättömänä sanana sekä rakkaus kirkkoon. Kun hänet esim. promovoitiin jumaluusopin tohtoriksi, piti hän latinaksi vastauspuheen prof. Hengstenbergille, joka vihkimyspuheessaan oli maininnut, kuinka opettajat, jotka vanhurskauteen opettavat, loistavat kuin aurinko kirkkauden valtakunnassa, mutta kuinka suuri on niiden pimeys, jotka jumalallisen opin puhtaaseen viiniin sekoittavat vettä, niin Philippi promovendien (=tohtoriksi promovoitavien) puolesta vastasi mm.: ”Meille on Jumalan sanassa annettu miekka totuuden puolustamista, eikä sen hävittämistä varten. Ja meidän evankelinen kirkkomme säilyttää tunnustuksessaan tämän kalliin aarteen. Tämän Jumalan sanan puhtaan ja selvän selityksen koettaa ajan halveksiva mielipide väärin, vaikka turhaan, tehdä tyhjäksi. Sen tähden me, rakkaat ystävät, tahdomme oppimme perustuksena pitää kiinni Jumalan puhtaasta sanasta ja kirkkomme tunnustuksesta. Pyhä Raamattu on kuin rikas, arvokas vuorikaivos, joka syvyyksiinsä kätkee vielä tyhjentymättömiä jalometallin suonia. Me tahdomme, seuraten kirkkomme askeleissa, olla viisaita aarteen kaivajia, jotka tuovat päivän valoon kultaa, hopeata ja jalokiviä, eikä lyijyä, tinaa tai epäjaloa metallia.”

Philippi tuli ensiksi yksityisdosentiksi Berliinin yliopistoon, jossa toimessa hän oli kolmen vuoden ajan luennoiden Paavalin pienempiä kirjeitä, sitten Roomalais- ja Galatalaiskirjettä, Uuden Testamentin johdanto-oppia sekä aineesta: ”Synti ja Lunastaja”.

V. 1849 sai hän kutsun systemaattisen jumaluusopin professoriksi Tarton yliopistoon, jossa hän vaikutti 10 vuotta suureksi siunaukseksi Liivin-, Viron- ja Kuurinmaan luterilaisille kirkoille. Hänen puhdas, raamatullinen ja luterilainen kantansa tuli täälläkin ilmi kaikissa hänen luennoissaan ja toiminnassaan sananjulistajana ja sielunhoitajana. Varsinkin nuorempi ylioppilaspolvi kiintyi häneen erittäin sydämellisin sitein. Mikä professorin mielestä oli tärkeintä tuleville sananpalvelijoille: hän johdatti heitä aina ristiinnaulitun Jumalan Pojan tuntemiseen, pyhän Raamatun iankaikkisen elämän lähteille ja aina samalla kirkon tunnustukseen, joka hänelle itselle oli rakas. Varsinkin lahjakkaammat oppilaat olivat häntä erittäin lähellä. ”Philippin vaikutus meihin oli”, kirjoittaa eräs hänen oppilaistaan, ”aivan läpitunkevaa, ja hänen Raamatun kirjojen luentonsa avasivat meille aivan uuden maailman.” Ja eräs toinen: ”Syvästi liikutti minua se tapa, mitenkä hän pyhää Raamattua luki ja selitti. Kaikesta näki, että siinä puhui mies, joka oli kokenut maailman häväistystä ja pilkkaa evankeliumin hulluuden tähden, ja joka kuitenkin kaikesta huolimatta aivan uhmaili pelkäämättömässä uskossaan Jumalan iankaikkiseen lupaukseen.”

Hänen huomatuin jumaluusopillinen julkaisunsa tältä ajalta on Roomalaiskirjeen selitys. Eksegeettisen tutkimuksen alalla tätä Philippin Roomalaiskirjeen selitystä on pidetty suuriarvoisena. Sille on annettu suorastaan käänteentekevä merkitys alallaan. ”Hän nosti tällä selitysteoksellaan”, niin on sanottu, ”raamatunselitysopin siitä syvästä alennuksesta, johonka se järkeisopin ja humanismin vaikutuksesta oli laskenut 18. vuosisadalla ja 19. vuosisadan alussa.” Hän vaati jumaluusopillista tiedettä palaamaan siihen uskonkäsitykseen, mikä on Paavalin Roomalaiskirjeessä ja uskonpuhdistuksen perusteihin. ”Kirkko on”, sanoo hän, ”suorastaan kasvanut Paavalin Roomalaiskirjeestä.” ”Tämä kirje on Raamatun ydin, sen keskus ja avain.”

Kun jumaluusopilliselta taholta väitettiin Philippiä vastaan, että tällainen Raamatun käsitys on henkeä tappavaa, on ahdasmielistä ja suoranaisena esteenä vapaalle, tieteelliselle tutkimukselle, niin Philippi vastasi: ”Kuka astronoomi (tähtitieteentutkija) meidän aikanamme rohkenisi väittää, että kopernikaaninen maailmanjärjestelmä olisi (mitenkään) esteenä vapaalle tähtitieteelliselle tutkimukselle? Eikö se pikemminkin ole pohjana, vipuna, suoranaisena edellytyksenä kaikelle edistymiselle tähtitieteen tuntemisessa. Raamatunkin taivas on löytänyt Kopernikuksensa (tarkoittaa Lutheria), joka selvitti sen arvoituksellisen hämärän, johonka se oli kiedottu, kiskaisemalla irti vanhurskauden auringon siitä häilyvästä ja petollisesta liikkeestä, johonka maallinen mieli ja ihmisviisaus sen olivat saattaneet ja asettamalla sen lujaksi ja liikkumattomaksi keskustaksi, jonka ympärillä aina uutta tulee ilmi, ja jonka ympäri siitä valonsa saavat planeetat kiertävät. Oppi vanhurskauttamisesta yksin uskon kautta (justificatio sola fide) on ja pysyy sen jälkeen sinä uskonkappaleena, jonka varassa ei vain kirkko, vaan jumaluusoppikin joko seisoo tai kaatuu.”

”Raamatulla ei ole mitään kaksia kasvoja”, hän jatkaa, ”toinen muka maallikkoja ja kirkkoa varten, ja toinen jumaluusopillista tiedettä varten. On vain yksi ja sama, kirkas ja luja katse, joka kohdistuu molempiin, jos ne vain kestävät sen edessä. Mutta mitä epäilemättä meidän jumaluusopiltamme puuttuu, on järkkymätön maallikkovarmuus, joka todella tietää, keneenkä uskoo ja mitä sillä on Jumalan sanassa.”

Ja eräässä toisessa yhteydessä hän Roomalaiskirjeen selityksessään sanoo: ”Ei löydy mitään auktoriteettia, joka olisi korkeampi kuin Jumalan sana, ei mitään viisautta, joka pystyisi arvostelemaan jumalallista viisautta, ei mitään muuta selittäjän lahjaa kuin nöyrä uskollisuus Jumalan ilmoitusta kohtaan, nöyryys, joka panee istumaan Mestarin jalkojen juuressa ja siinä oppii aavistamaan jumalallisten salaisuuksien syvyyksiä.”

Philippi sai julkaista Roomalaiskirjeen selityksensä kolmantena painoksena. Teos julkaistiin englannin kielelläkin. Ensimmäistä painosta julkisuuteen lähettäessään hän sanoo tekevänsä sen pelonaralla mielellä tietäen saavansa vastaansa ankaraa arvostelua. Mutta hän sai myöhemmin iloitakin työnsä tuloksista. Hänelle kävi kuten Bengelille, tuolle 18. vuosisadan suurimmalle Raamatun tutkijalle ja selittäjälle, joka sanoo: ”Valo lisääntyy päivittäin: totuus purkautuu esiin vastaansanomisen kautta voittoon.”

V. 1852 Philippi siirtyi saamastaan kutsusta systemaattisen jumaluusopin professoriksi Rostockiin. Kotimaan rakkaus veti häntä takaisin Saksaan. Maaperä hänen toiminnalleen oli kuitenkin varsinkin alussa täällä hyvin karua. Hän valittaa yksinäisyyttään muistellen monia rakkaita uskonystäviään Tartossa, Virossa, Liivissä ja Kuurinmaassa.

”Olen kuin irti reväisty rakkauden käsivarsilta, ystävistäni ja tuosta siunatusta ja laajalle käyneestä kutsumustehtävästäni”, hän valittaa. ”Täällä on kaikki niin toisin. Terveellistä nöyryytystä tämä on, mutta lihalle katkeraa.” Raskaalta tuntui hänestä varsinkin kirkon ja koulun täydellinen rappiotila: ”tuo lyijyn raskas hengellinen kuolema, joka oli kuin leiriytynyt Rostockiin. Minä kiitän kuitenkin Herraa hänen armostaan ja juuri ristin tähden.”

Voiton varmalla luottamuksella ryhtyi hän täälläkin Herran työhön. Yliopistolliset luentonsa hän piti väittelytaidollisella terävyydellä ja selvyydellä kooten pian ympärilleen täälläkin uskollisten ystävien piirin. ”Minun rakkain ja kuten uskon, minun hedelmää tuottavin toimintani tapahtuu raamattutunneilla, joita pidän pienelle, mutta uskolliselle kuulijakunnalle.”

Hänen raamatullinen ja tunnustuksellinen kantansa pysyi täälläkin yhä muuttumattomasti samana. Kiivaaksi ja syvälti käsitteitä selventäväksi muodostui varsinkin hänen taistelunsa Hofmannia vastaan, jonka suhde, kauniista sanoista huolimatta Raamattuun ja kirkkomme tunnustukseen, oli kokonaan toinen kuin Philippin. Hofmanilla oli kristillisen tiedon lähteenä Raamatun rinnalla myös kristillinen uskonkokemus ja uudestisyntynyt minä. ”Hän tahtoo opettaa vanhaa totuutta, mutta uudella, ajan tarvetta paremmin vastaavalla tavalla.” ”Oppi on perussisällöltään sama kuin kirkon.” ”Vain sen ilmaisutapa on uskonsisältöä paremmin vastaava.” Näin Hofman.

Hofmanin kanta on, niin Philippi todistaa, syvemmältä katsoen kuitenkin kokonaan toinen, kuin Raamatun ja kirkkomme tunnustuksen. Kauniilla sanoilla peitetään totuus. Hofman ylistää yhtäältä Jumalan rakkautta, mutta kieltää toisaalta Jumalan rankaisevan vanhurskauden Kristuksen kuoleman syynä. Ja silloin hän kieltää myös koko Kristuksen sijaistäydeksi tekemisen (satisfactio vicarian) Raamatun mielessä. Syntisen ihmisen vanhurskauttamisen perustana ei ole silloin enää Kristuksen sovituskuoleman perusteella tapahtuva vanhurskauden lukeminen, kuten Paavalilla, vaan usko uutena Jumala-suhteena ihmisen puolelta, jollainen Jumala-suhde oli täydellisenä vain Kristuksessa.

Kuinka perin tärkeänä Philippi piti yleisen (objektiivisen) Kristuksen sijaiskärsimykseen sisältyvän vanhurskauden lukemisen, näkyy seuraavista, hänen sydämensä syvimmästä vakaumuksesta lähteneistä liikuttavan vakavista sanoistaan: ”Joka minulta vie Jumalan vihalle lunnaiksi maksetun Jumalan Pojan sovitusveren, Jumalan rankaisevan vanhurskauden vaatimuksesta suoritetun Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen sijaistäydeksitekemisen (satisfactio vicarian) ja siten vanhurskauttamisen tai syntein anteeksiantamisen yksin uskon kautta tämän minun takausmieheni ja välimieheni ansioon, Jeesuksen Kristuksen vanhurskauden lukemisen, hän vie minulta koko kristinuskon.” Ja lisää: ”Minä olisin silloin yhtä mielelläni pysynytkin isieni uskonnossa, isieni, jotka ovat Abrahamin siementä lihan mukaan.”

Ehdoton pysyminen Raamatun kirjoitetussa sanassa oli Philipille ei vain oppikysymys, vaan se oli hänelle elämän kysymys, se oli autuuden kysymys. ”Puhtaan opin aliarviointi on aina”, sanoo hän, ”kieltämisen enne.”

Philippin pääteos, jossa hänen Raamatun sanalle ja kirkkomme tunnustukselle uskollinen kantansa tulee ilmi, on hänen laaja 6-osainen dogmatiikkansa: Kirchliche Glaubenslehre (kirkollinen uskonoppi). Teoksen julkaiseminen kesti koko hänen Rostockissa oloaikansa, lähes 30 vuotta.

Paljon olisi Philippistä kerrottavaa sielunhoitajana, saarnamiehenä, perheen isänä ja hänen suhteestaan kirkkojen yhtymisliikkeeseen ym. Mutta tarkkaamme vain lopuksi hänen elämänsä viimeisiä vaiheita.

Pitkän elämänsä aikoina oli Philippi saanut nauttia hyvää terveyttä. Parin viime vuoden aikana alkoivat ruumiin voimat kuitenkin vähitellen uupua. Tuntiessaan väsymystä hän kertasi usein Paavalin sanoja: ”Minulla on halu täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa.” Ja täysin iloisin mielin ja lujassa uskonvarmuudessa hän katsoi kuolemaa kohti. Surevalle puolisolleen hän lausui kehotuksen, lohdutuksen jopa toisinaan nuhteenkin sanoja, kun näki hänen itkevän: ”Miksipä itket – –, saanhan erota keskeltä työtäni kokematta raskaita vanhuuden vaivoja.” Kun ruumiin tuskat yltyivät, rukoili hän – usein keskellä yötä – ääneensä, kuten tapansa oli: ”Oi Jumala, eikö sinulla ole mitään pientä majaa köyhälle maan matkamiehelle, joka niin mielellään haluaisi riisua yltään hauraan verhonsa.”

Kolme viikkoa ennen kuolemaansa kutsui hän luokseen sielunpaimenen nauttiakseen Herran pyhää ehtoollista. Kun pappi näki hänet niin heikoksi, ettei hän enää itse voisi synnintunnustusta lukea, niin silloin sairas alkoikin kuuluvalla ja voimakkaalla äänellä lukea rippitunnustusta katekismuksen sanoilla tunnustaen syvän syntisyytensä ja lujassa uskonvarmuudessa perustaen autuutensa toivon yksin Kristuksen vanhurskauteen hän lausui: ”Minä menen taivaaseen, sillä en ole koskaan luottanut oman vanhurskauteni paikkatilkkuihin, vaan korkeasti ylistetyn Vapahtajani ansioon. Olen tunnustanut Jeesusta elämässä, tahdon tunnustaa häntä myös kuolemassa.” Ja lisäsi: ”Tämä on minun testamenttini: ’Jumalan edessä ei kelpaa mikään muu, kuin yksin Jeesuksen Kristuksen vanhurskaus’.”

Usein hän myös, kuten tapansa oli, rohkeasanaisesti rukoili kirkon puolesta: ”Kirottu olkoon kaikki uudenaikainen huijaus, joka kaivaa Jumalan kirkon perusteita. En tahdo tietää mitään synergismistä (tekovanhurskaudesta), enkä logoksen kenosiksesta (oppi, jonka mukaan Kristus alennustilassaan olisi luopunut jumaluudestaan), enkä mitään niistä, jotka sanovat tahtovansa kehittää edelleen kirkkomme oppia. Jumalan sana ja kirkkomme tunnus, ei mitään sen vähempää eikä mitään sen enempää. Kaikki tämä on helposti sanottu, mutta uskon säilyttäminen kuoleman tullessa on vaikeaa – –.” Jälleen hän iloitsi tuosta suuresta aarteestaan, Kristuksen vanhurskaudesta ja huokasi: ”Kuoleman pieni rahtunen, miksi viivyt niin kauan.”

Omaistensa autuudesta hän oli myös sairautensa aikana usein huolissaan. Hän nuhteli heitä heidän liiallisesta hentomielisyydestään: ”Missä on teidän uskonne? Älkää olko niin mykkiä, kun käydään kuolemaan! Puhukaa iankaikkisuudesta!” Sitten hän jälleen lohdutti rakkaitaan ja hänen sydämensä puhkesi Herran kiitokseen: ”Ylistetty olkoon Jeesus Kristus. Hänen verensä yksin tekee autuaaksi. Langetkoon yksi pisarainen hänen vertaan päälleni, vain yksi pisarainen, yksi pisarainen.” Ja lisäsi: ”Minun täytyy tulla pieneksi, tullakseni suureksi, ei suureksi, tullakseni pieneksi.” Ja vielä: ”Kuinka hyvä on Herran armahtavaisuus, kuinka tyhjä ihmisen elämä!” ”Tule, Herra Jeesus!” ”Katkaise minulta kahleet, tee minut todella vapaaksi!”

Kerran hän rukoili viidettä rukousta ja kysyi omaisiltaan samalla: ”Tahdotteko te kuolla yksin Kristuksen veren turvissa?” Kun omaiset kohta eivät oikein kuulleet kysymystä, toisti hän sen äänekkäästi. Kun sai vastaukseksi: ”Kyllä, totisesti”, niin hän oli tyytyväinen ja sanoi: ”Kyllä totisesti, se on oikea vastaus, enempää en tahdo”, ja huudahti iloisena ja toivorikkaana: ”Minä tiedän Lunastajani elävän”, ja lisäsi: ”Herra, anna yksimielisyyttä, anna rauha kirkollesi.”

Philippi ei eläessään koskaan ollut ns. konferenssien ystävä. Hän otti kyllä osaa ensimmäiseen yleiseen luterilaiseen konferenssiin v. 1868 Luthardtin ym. huomattavien luterilaisten jumaluusoppineiden kanssa, jopa hän iloitsi suuresta osanottajamäärästä siinä, mutta hänen myötätuntoaan ne eivät koskaan voittaneet. ”Niissä on liian paljon vastakohtia ja ristiriitoja, vaikkakin aina puhutaan yksimielisyydestä, jota kuitenkaan tosiasiallisesti ei ole olemassa.” Vielä kuolinvuoteellaan hän ajatuksissaan askaroi paraillaan (Schwerinissä) koossa olevan konferenssin kanssa. Hän oli saanut sieltä tervehdyksenkin, joka virkisti häntä, ja hän vastasi siihen sähkösanomalla. Päivää ennen kuolemaansa hän oli näkevinään tuon kokouksen silmiensä edessä ja alkoi puhua sille: ”Sellaisia teesejä (väitöslauseita), jotka eivät ole selvästi Jumalan sanaan perustettuja, ei pidä hyväksyä.”

Kuolinpäivänsä aamuna hän virkisti sieluaan rakkailla virsillä ja hengellisillä lauluilla. Varsinkin Bernhard Clairvauxilaisen ja Paul Gerhardtin ihana virsi (VK 63): ”Oi rakkain Jeesukseni, piinattu verinen –” toi suurta lohdutusta hänen sielulleen. Kun virsi oli päästy loppuun ja kerrattu sanat: ”Kun näin mä täältä kuolen, on kuolon autuas”, niin hän lisäsi: ”joka näin kuolee, hän kuolee hyvin.” Bachin Matteuspassiosta, jota sävelteosta hän rakasti, hän kertasi sanat: ”Oi, kuinka ihana on tuo uusi maailma”, ja: ”Jeesus, sinä joka olit kuollut, elät iankaikkisesti.”

Kun lopullinen kuolinkamppailu alkoi, kuultiin hänen rukoilevan paljon, milloin äänekkäästi, milloin hiljaa itsekseen. Usein kertaantuivat kuolevan huulilta sanat: ”Jumalan Poika, armahda minua – –, Jumalan Poika, armahda minua – armahda.” Katse suuntautui kiinteästi taivasta kohti, ja hän sanoi: ”Oi, kuinka ihanaa, kuinka ihanaa.”

Näin sai tämä Herran omaisuuskansasta ja omaisistaan erotettu, suurilla hengen kyvyillä ja rikkailla armolahjoilla varustettu Herransa uskollinen ja peloton todistaja, joka ei ollut autuutensa toivoa perustanut ”oman vanhurskautensa paikkatilkkuihin, vaan yksin korkeasti ylistetyn Vapahtajansa ansioon”, sai siunauksesta rikkaan päivätyönsä jälkeen siirtyä kauan ikävöimäänsä ihanaan taivaskotiin ja liittyä siihen valkopukuisten joukkoon, jotka ovat tulleet suuresta vaivasta ja ovat vaatteensa pesseet ja ne Karitsan veressä valkaisseet.

Philippi kuoli 29.8.1882 ja haudattiin Rostockissa huomattavin juhlamenoin ja monien rakkauden ja myötätunnon osoituksin sekä valtion ja kirkon viranomaisten että virkatoveriensa ja entisten oppilaidensa puolelta.

Päätämme esityksemme kehotukseen, jonka Philippi antoi vastatervehdyksenä saamiinsa onnitteluihin 50-vuotis tohtorijuhlapäivänään Berliinin, Tarton, Leipzigin, Christianian ja Upsalan jumaluusopillisille tiedekunnille: ”Se lippu, jonka alla minä olen palvellut koko elämäni ajan, on teille tuttu. Siinä on tämä tunnus: Gottes Wort und Luthers Lehr Vergehen nun und nimmermehr (Ei Jumalan sana eikä Lutherin oppi huku nyt eikä milloinkaan).

Tämän sotalipun ympäri tahdomme me kaikki yhä sankemmin rivein järjestyä ja kaikissa taisteluissa, joihin kaikkein pyhimmän uskomme vihollisia vastaan taistellessamme joudumme, tahdomme kohottaa tämän lipun, turvallisina ja siitä varmoina, että: in hoc signo vincemus (tässä merkissä me voitamme).”

Kotimatkalla 1939, s. 52-69