VALENTIN ERNST LÖSCHER:

Katsaus hänen elämäänsä ja teoksiinsa V

Sten Rydh, pastori, Bengtfors, Ruotsi

Suhde valtiovaltaan

 Löscher oli tukalassa välikädessä. Vaaliruhtinaat Fredrik August I (Väkevä) ja poika Fredrik August II – Puolan kuninkaina August II ja August III – yrittivät hiljentää kaiken kritiikin hovin irstailevaa elämäntapaa kohtaan. Jotkut kriitikot saivat rangaistuksen, mutta kuten mainittu, August ei poliittisista syistä tahtonut ryhtyä toimenpiteisiin Löscheriä vastaan.⁷² Poliittista tai yhteiskunnallista kritiikkiä esittävät vaiennettiin tehokkaasti.

 Yksi tapaus, johon kiinnitettiin huomiota, oli luterilainen puhdasoppinen teologi August Tittel, jolla oli rohkeutta julkaista myös poliittisia pamfletteja (lentolehtisiä). Tittel vangittiin, mutta elinikäisen vankeuden tai tuskallisen ruumiillisen rangaistuksen uhan edessä hän pakeni vankilasta ja maasta. Hänet otettiin kuitenkin kiinni ja lähetettiin Saksiin. Hänet tuomittiin viraltapanoon ja ikuiseen maastakarkotukseen. Tämä sisälsi, että hänet pantiin saksilaisessa Sveitsissä olevaan Hohnsteinin linnoitukseen ja häneltä kiellettiin kirjeenvaihto. Monien valituskirjoitusten sekä vaikutusvaltaisten ystävien ja sukulaisten armonanomusten jälkeen sallittiin myös perheen muuttaa Hohnsteiniin.

 Turhaan koetettiin saada Titteliä muuttamaan mielipiteensä. Kolme vuotta myöhemmin hän kuitenkin pakeni jälleen, luultavasti Hampuriin. Hän lähestyi sitten Geheimes Konsiliumia (hallintoelin, ks. tämän kirjoitussarjan osa III, viite 28) kirjoituksella, jossa hän odottamatta osoitti täydellistä katumusta ”rikoksestaan” ja lupasi, ettei enää koskaan painattaisi mitään ilman sensuuria, jos hän vain saisi tulla jälleen Saksiin. Epäröinnin jälkeen Tittelin sallittiin saada asua Jenassa, jossa hän käännöstyön avulla kykeni hädin tuskin elättämään itsensä ja perheensä – jonka vasta muutama vuosi myöhemmin sallittiin lähteä Hohnsteinista. Tittelin tapaus on erityisen mielenkiintoinen siksi, että Löscher oli ylikonsistorissa pakotettu ottamaan osaa tapauksen käsittelyyn. Hän kieltäytyi ensin allekirjoittamasta, mutta teki sen sitten ”cum reservatione” (varauksella) erityisessä kirjelmässä Geheimes Ratille (hallintoelin, ks. tämän kirjoitussarjan osa III, viite 28), jossa hän toi esille, että Tittel vain valitti kirkossa ilmenevistä ”erheistä” ja ”epäjärjestyksestä”. Itse asiassa Tittel arvosteli kovin sanoin myös heikon August III:n ja hänen yksinvaltaisesti hallitsevan kanslerinsa, Brückin, ajan poliittisia epäkohtia.⁷³

 Löscher näki tehtäväkseen säilyttää Saksi puhdasoppisessa luterilaisessa uskossa, ja tämä sai aikaan, että hän oli alati jesuiittojen hyökkäyskohde. Eräs katolilainen murhasi vuonna 1726 raa’asti Löscherin kollegan tämän asunnossa, mikä sai aikaan suuria mellakoita. Löscherin onnistui kuitenkin tyynnyttää levottomuudet. Tämä oli aika, jolloin katolilaisten ja protestanttien välinen suhde oli hyvin jännittynyt, erityisesti ns. Thornin verilöylyn jälkeen 1724. August Väkevä oli tällöin hyväksynyt ja jopa kiirehtinyt kymmenkunnan luterilaisen asukkaan teloittamista tuossa puolalaisessa kaupungissa. Tapahtuma herätti suuren närästyksen protestanttisissa maissa, ennen kaikkea Preussissa ja Englannissa. Myös Tanska ja Ruotsi protestoivat sitä vastaan, ettei Olivan rauhansopimuksen määräyksiä vuodelta 1660 pidetty voimassa. Tässä rauhansopimuksessa oli luterilaiselle väestölle preussilaisissa kaupungeissa kuten Thornissa taattu vapaa uskonnonharjoitus. Mutta saksilaisessa hovissa kiistettiin Thornin kaupungin oikeus luterilaiseen maistraattiin, jossa katolilaiset olivat suljetut pois kaupungin hallinnosta.

 Toinen esimerkki jyrkistä uskonnollisista vastakohtaisuuksista oli evankelisen vähemmistön karkottaminen Salzburgin alueelta. Yli 20000 henkilöä pakotettiin vuonna 1732 jättämään maa. Preussi oli luvannut ottaa heidät vastaan, mutta August Väkevä suhtautui kielteisesti siihen, että heidän sallittaisiin kulkea Saksin läpi. Pienehkön osan sallittiin kuitenkin tehdä se, mutta he eivät saaneet tulla Dresdeniin. Löscher järjesti suuren keräyksen hädänalaisille, mutta vaaliruhtinas viivytti rahojen maksamista, kunnes pakolaiset oli pakotettu lähtemään Saksista. Hän käytti sitten koko rahasumman ylellisen, Dresdner Petersdomiksi kutsutun  Frauenkirchen koristeluun.

Herrnhutilaisuus

 Toinen ryhmä muutti Böömistä. Kyseessä olivat sittemmin niin kuuluisat herrnhutilaiset, jotka saivat turvapaikan saksilaisessa Oberlausitzissa kreivi Zinzendorffin luona. Hänen ja Löscherin välinen mielenkiintoinen kirjeenvaihto on tallella. Zinzendorff tahtoi olla luterilainen, mutta hänellä oli monia käsityksiä, jotka olivat ristiriidassa puhtaan opin kanssa. Löscher otti vastaan nuoren kreivin, joka kunnioitti syvästi superintendenttiä. Mutta Zinzendorff kulki silti omaa tietään ja protestoi kirjeellisesti sellaista vastaan, mistä hän ei pitänyt Löscherissä – varsinkin tämän tunnustuksellista ankaruutta vastaan. Zinzendorffilla oli virka kaupungin hallinnossa, ja hän piti asunnossaan uskonnollisia konventikkeleita (hartauskokouksia), joissa oli paljon kävijöitä. Monien valitusten ja tutkimusten jälkeen hänen täytyi lähteä Dresdenistä, ja hän perusti tällöin veljessiirtokunnan maatilalle Berthelsdorfiin. Täällä elivät myöhemmin yhdessä eräänlaisessa ekumeenisessa kirkkoyhteydessä katolilaiset, luterilaiset, reformoidut, separatistit, gichteliaanit (nimitys Johan Georg Gichtelistä, joka eli 1638-1710) jne. eri ns. trooppeihin jakautuneina, jotka kuitenkin saattoivat viettää ehtoollista yhdessä.⁷⁶

 Löscher sai vuonna 1736 aiheen superintendenttinä vierailla Herrnhutissa, kun Zinzendorff oli maanpaossa. Hän havaitsi tällöin kaiken paljon paremmaksi, kuin mitä hän oli uskaltanut odottaa, ja herrnhutilaisuutta alettiin suvaita kirkossa, mikä varmasti paljolti perustui Löscherin toimikunnan lausuntoon. Myöhemmin Löscherin asennoituminen herrnhutilaisuutta kohtaan näyttää muuttuneen kielteisemmäksi, kun sen luterilaisesta näkökulmasta arveluttavat muunnokset tulivat yhä enemmän näkyviin. Unschuldige Nachrichtenissa raportoitiin tietysti jatkuvasti kehityksestä.⁷⁷

 Vanhuudessaan Löscher sai kokea, miten monet, jotka aiemmin olivat olleet kriittisiä tai suorastaan vihamielisiä, nyt sen sijaan osoittivat suurta kunnioitusta ja arvostusta. Monet johtavat henkilöt Dresdenissä ja Saksissa etsivät neuvoa ja apua Löscheriltä. Tämän kieltäytyminen ojentautumasta ihmiskäsitysten mukaan uskonnollisissa kysymyksissä herätti kunnioitusta. Löscherille Raamattu ja sen oppi, siten kuin hän sen käsitti, oli ainoa ohjenuora uskolle.

 Ensimmäisenä adventtina 1748 saattoi Löscher pitää juhlasaarnansa oltuaan viisikymmentä vuotta virassa. Henkilöitä läheltä ja kaukaa saapui juhlaan, ja Löscher sai vastaanottaa monta onnitteluviestiä. Loppuun asti hän oli työteliäs ja saarnasi viimeisen kerran vähän ennen poismenoaan. Hän kuoli kotona 12. helmikuuta 1749. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Olen juoksuni päättänyt ja uskon säilyttänyt. Jeesus, auta minua!”⁷⁸

Viitteet:

 72. Dresdeniläispappi Philippi, joka oli syyttänyt ”maan suurinta ja huomattavinta” aviorikoksesta, menetti virkansa ja karkotettiin maasta. Löscher oli eräässä saarnassa kutsunut kreivitär Koselia, yhtä kuninkaan rakastajattarista, ”Saksin Batsebaksi”. Kreivitär vaati tällöin, että Löscheriä pitäisi rangaista. Mutta kuninkaan sanotaan vastanneen suunnilleen: ”Papeilla on joka viikko yksi tunti ja yksi paikka, jossa he voivat sanoa, mitä he tahtovat. Jos he menettelevät siten muuna ajankohtana tai muussa paikassa, heidät vangitaan. Mutta luterilainen saarnatuoli on jopa paaville liian korkea, ja silloin vielä enemmän minulle, joka olen vain maailman lapsi.” Kun kuningas oli väsynyt kreivittäreen, pantiin tämä elinikäiseen arestiin, ja hän kuoli siellä 85-vuotiaana. Blanckmeister 1920, s. 106s. 111.

73. Kobuch 1988, s. 215-219, 256-261. Löscherin varaus, että Tittel olisi arvostellut ainoastaan kirkollisia epäkohtia, ei näytä olevan aivan paikkansapitävä. Kobuch esittää koko Tittelin ”Wehklagen”, joka on säemuodossa, ja siinä tuomitaan varsinkin taloushallinto sekä monien virkamiesten tietämättömyys, lahjottavuus ja pahansuopaisuus. Myös mainitaan joukko henkilöitä nimeltä tai selvin viittauksin. Muutama rivi kuuluu esimerkiksi: ”Der König wird belogen, Das Land, das wird betrogen, Der Arme wird gepresst Der Reiche setzt sich fest. Kein Recht ist mehr zu finden, Wer Macht hat, schlägt den Blinden. Wer ist nicht corrumpirt? ...Watzdorf, der jetzt der Dritte, Der Bauer in der Mitte. Er macht nichts als Unruh, ... Der fromme Herr August, Der gläubt das alles just. Im Namen dieses Königs Bisweilen um ein wenigs wird kein Recht observirt Nach Günsten expedirt.” A. a. s. 257.

74. Kollega Hahnin murhasta ks. Blanckmeister 111s., Friese 1964, s. 117ss. sekä Greschat 1971, s. 62. Thornin verisistä päivistä ks. Krauss 1911, s. 631ss., Greschat 1971, s. 59, Kobuch 1988, s. 195ss. Saksin sensuuri puuttui parissa tapauksessa kirjoituksiin, joissa väitettiin, että August Väkevä oli toiminut ristiriidassa Olivan rauhansopimuksen kanssa ja että hän oli syypää verilöylyyn. Kobuch 1988, s. 196s.

75. Ks. Blanckmeister 1920, s. 126, Friese 1964, s. 130ss., Greschat, s. 66. Blanckmeister ilmoittaa pakolaisten koko määräksi 30000, joista suunnilleen 950 sanotaan kulkeneen Saksin kautta (a. a. s. 118s.). Koottu rahasumma nousi 28366:een taaleriin, 21:een groscheniin ja 6 8/50:een penniin. Rahat käytettiin pääasiallisesti kirkon kupolin valmiiksi saattamiseen, jonka kustannuksiksi oli laskettu 19000 taaleria. Suuri yleisö ei saanut tietää mitään siitä, miten rahat käytettiin. Löscher ja konsistori protestoivat kirjelmällä, joka kuitenkin jätettiin ilman toimenpiteitä. Blanckmeister a. a. s. 125s. Löscherin oli myöhemmin pakko vihkiä kirkko mainitsematta mitään asiasta. Mutta saarna päättyi seuraavaan rukoukseen: ”... Ach, vergib und vergiss aus Gnaden, was wider deinen Willen und wider die Ermahnung deiner Knechte geschehen ist.” Friese, a. a. s. 140.

76. Wittenberg 1961, s. 17s.

77. Herrnhutin vierailun aikana seurakunnan johtaja julisti yhtyvänsä Augsburgin tunnustukseen. Mitä Löscherin muuttuneeseen asennoitumiseen tulee, Müller on epävarma ja viittaa erääseen F. S. Harkin teokseen (jota en valitettavasti ole saanut käsiini): Der Konflikt der kursächsischen Regierung mit Herrnhut und dem Grafen von Zinzendorff 1733-1738, im Neuen Archiv für die Sächsische Geschichte und Altertumskunde, Bd 3 (Dresden 1882), s. 9, 18, 39s. Greschatin mukaan vanha Löscher seurasi hyvin tarkasti Herrnhutin kehitystä, oli kriittinen monia asioita kohtaan siellä, mutta varoitti myös liian yksipuolisesta tuomitsemisesta. Greschat 1971, s. 74. Myös Engelhardt on sitä mieltä, että Löscherin asennoituminen muuttui, ja hän huomauttaa, että Löscher  torjui vuonna 1745 Zinzendorffin pyynnön uudesta tutkimuksesta. Engelhardt 1856, s. 300. Raportoinnista aikakauslehdessä ks. Engelhardt, a. a. s. 297.

78. Ylhäisistä vieraista ks. Engelhardt 1856, s. 163. Löscherin viimeisestä ajasta, a. a. s. 166-168. Kuolinpäivästä ei vallitse epävarmuutta, mutta Kersten-Thiele ilmoittaa – luultavasti erehdyksessä – kuolinvuodeksi 1747. Kersten-Thiele 1937, s. 1. Löscherin hautakirjoitus, joka on hänen itsensä laatima, kuuluu: ”V. E. Loescheri inquieta in laboribus peracta vita, per vulnera Christi lenita, tandem in quiete mortis finita.” Löscher on haudattu Dresdenin Frauenkircheen. Pommituksissa 13. helmikuuta 1945, lähes tarkalleen 200 vuotta Löscherin kuoleman jälkeen, tuhoutuivat katakombit hautoineen ja ne täytyi myöhemmin muurata uudelleen. Paljon aiemmin 1800-luvulla oli kuitenkin hautojen nimikyltit uudistustyön aikana otettu erehdyksessä pois, niin ettei enää tarkasti voitu ilmoittaa eri hautojen sijaintia. Friese 1964, s. 200.

Kirjallisuus:

Franz Blanckmeister, Der Prophet von Kursachsen. Valentin Ernst Löscher und seine Zeit. Dresden 1920.

Moritz von Engelhardt, Valentin Ernst Löscher nach seinem Leben und Wirken. Ein geschichtlicher Beitrag zu den Streitfragen über Orthodoxie, Pietismus und Union. 2. Aufl. Stuttgart 1856.

Hans Friese, Valentin Ernst Löscher. Berlin 1964.

Martin Greschat, Zwichen Tradition und neuem Anfang. Valentin Ernst Löscher und der Ausgang der lutherischen Orthodoxie. Witten 1971.

Wilhelm Kersten-Thiele, Die Kirchengeschichtsschreibung Valentin Ernst Löschers. Eine kirchengeschichtliche Quellenstudie. Diss. theol. Breslau. Halle 1937.

Agatha Kobuch, Zensur und Aufklärung in Kursachsen. Ideologische Strömungen und politische Meinungen zur Zeit der sächsich‑polnischen Union (1697‑1763). Weimar 1988.

Georg Müller, Art. Löscher I: Herzogs Realencyklopädie, RE3., Bd. 11. Leipzig 1902 (artikkeli alunperin Engelhardtin, jota Müller on työstänyt)

Martin Wittenberg, Kirchengemeischaft und Abendmahlsgemeinschaft, kirchengeschichtlich gesehen. Sonderdruck aus Lutherischer Rundblick 3-4, 1961. u. o.