KESKUSTELUA:

SYNKKIÄ PILVIÄ - AJATUKSIA KIRKOLLISESTA TILANTEESTAMME

 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 4/2008


Menneinä päivinä on ollut ilmassa hyvin synkkiä pilviä kansankirkkomme kohtaloa silmälläpitäen. Arkkipiispan ajatukset ovat herättäneet monessa suurta pahoinvointia. Satakunnan Kansa -lehti otsikoi etusivullaan: ”Homoliitto voidaan pian rinnastaa heteroliittoon.” Kyse on arkkipiispan – ei Setan tai vastaavan järjestön – jututtamisesta!
 
Arkkipiispan mielestä Suomi on lähestymässä homoystävällisyydessä muita Pohjoismaita. ”Arkkipiispa Jukka Paarma arvioi, että keskustelu homoliittojen siunaamisesta voi jäädä hiljalleen taka-alalle, kun aletaan puhua sukupuolineutraalista avioliitosta [...] Pohjoismaista Norja hyväksyi lain sukupuolineutraalista avioliitosta kesäkuussa. Myös konservatiivisen Norjan kirkon uumoillaan seuraavan perässä. Suomen evankelisluterilainen kirkko on pyrkinyt ottamaan selvää homoseksuaalisuuden syistä. Arkkipiispan mukaan tieto on lisääntynyt paljon niistä ajoista, kun Raamattu kirjoitettiin. ’Minulla on se käsitys, että useimmilla homoseksuaalisuus on annettu ominaisuus. Ihmiset eivät siten ole vastuussa seksuaalisesta suuntautumisestaan’ (Paarma)”.
 
”Arkkipiispa Jukka Paarma arvioi, että suomalainen kiistely homoparien kirkollisesta siunaamisesta voi olla välivaihe. Paarma muistuttaa, että esimerkiksi Norjassa homoliitto rinnastetaan täysin perinteiseen
avioliittoon kesäkuussa hyväksytyn lain mukaan. Hän arvelee, että keskustelu avioliittolain muutoksesta voi tulla myös esille Suomessa [...] Norjassa hyväksytty laki on kiinnostava hyppäys, sillä maa on mennyt Paarman mielestä jopa ’Ruotsin edelle’ suvaitsevaisuudessa [...] Hän (Paarma) korostaa erityisesti tiedotusvälineiden merkitystä kehityksessä. ’Homoystävällisyys lisääntyy koko ajan. Julkisuudessa on käyty jo monta vuotta varsin voimakasta kampanjaa. Media vyöryttää niin, että televisiossa ei ole juuri mitään viihdeohjelmaa, jossa ei ole joku kiintiöhomo paikalla. Suunta näyttää olevan selvä, mihin yhteiskunnassa ollaan menossa.’”
 
”Arkkipiispa vakuuttaa, että kirkon homokanta tulee olemaan teologinen päätös, jota eivät muiden kirkkojen kannat tai mahdollinen jäsenkato horjuta. ’Ajattelemme ensisijaisesti, mikä on oikein teologiselta ja uskonnon kannalta, ja miten me ymmärrämme kristillisen uskon ja etiikan.’” Näin siis Satakunnan Kansa -lehdessä.

Kotimaan verkkosivuilta 25.8. poimittua: ”Kaksi pappia rekisteröi parisuhteensa.” (Kyseessä on siis kaksi naispappia.) ”Virallisesti kirkko ei suosittele siunaamista, mutta käytännössä siunaamisia on ollut useita kymmeniä [...] Kotimaan tietojen mukaan useita seurakunnan työntekijöitä, myös pappeja, asuu rekisteröidyissä parisuhteissa ainakin neljän hiippakunnan alueella.”
 
Joku voi nyt kysyä, miksi otan nämä ”kaikkien tietämät” asiat esille? Nämä ahdistavat asiat ajakoot meitä enemmän Jumalan sanaan ja armonvälineisiin. Monia kysymyksiä nousee. Voimmeko vain odotella, mitä mahdollisesti tapahtuu? Tuttavien keskuudessa olen törmännyt kyselyyn, kuinka kauan tähän kirkkoon voi kuulua. Erityisesti myös nämä keskustelut ajoivat tähän kirjoitukseen. Mukautuako vai pitäisikö jotain tehdä? Mukautua ei tietenkään voi, mutta voiko hyvällä omallatunnolla olla kirkkomme jäsen enää? Entä jos vaikkapa jumalanpalveluksessa käyttämämme liturgi on juuri vihkinyt homon ja seuraavaksi palvelee sitten meitä? Mikä sitten vaihtoehdoksi? Jotkut ovat sitä mieltä, että mahdollisen homojen siunaamisen tullessa he eivät aio enää kirkkoon astua. Näissä kysymyksissä yksityinen henkilö tuntee olevansa hyvin heikoilla. Mitäpä minä yksin tekisin, jos muut eivät olekaan samaa mieltä? Mikä on oikea ja Sanan mukainen tie? Kuulemmeko myös opetusta seurakunnasta ja sen tuntomerkeistä?
 
Herätysliikkeitten ”johtajien” kannat mahdollisiin siunaamisiin ovat varmaan tuomitsevat, mutta eikö jo nyt arkkipiispamme ole väärä paimen? Esimerkiksi Rukoilevaisten kesäseuroihin ei ole tietääkseni vuoden 1986 jälkeen kutsuttu arkkipiispaa. Sen sijaan esimerkiksi Sleyn juhlien kohdalla tilanne on ollut toinen. Rohkenisin vielä kysyä, onko Sleylle vielä tänäänkin sen koko kirkas alkuperintö rakas? Sehän korosti lain ja evankeliumin virkaa ja eroa. Entä onko oikein kutsua harhaoppinen pappi liturgiksi, vaikkakin vanhaan ja rikkaaseen Jumalanpalvelukseen? Miten sitten heitä voi korvata, jos ei tunnustuksellisia pappeja riitä? Monia kysymyksiä herää. On syytä rukoilla ja tutkia Sanaa. Meidän kaikkien tulisi juurtua, suuressa heikkoudessammekin, raamatulliseen luterilaisuuteen ja kavahtaa kaikkea muuta.

Missä kulkee raja, koska uskottomankin paimenen toimittamat sakramentit ovat päteviä. Siinäkin on taas
tarkka paikka, että siunataanko ehtoollisaineet asetussanoilla eli saammeko siis aina ehtoollista? Jakavatko papit oikein kokonaista Jumalan sanaa? Tekevätkö sitä kaikki ”tunnustuksellisetkaan” paimenet? Korostan vielä, etten näillä ajatuksillani halua tuomita ketään, kun itsekin olen hyvin raadollinen. Joka päivä ja hetki tarvitsen veren armon turvaa. Ei ole mitään omahyväistä syytä paiskia rautanyrkkiä ympäriinsä, olkoon se kaukana
meistä!

Tiedämmehän Raamatusta, että siihen uskossa tunnustautuminen on kokonaisvaltainen asia, ei siis pelkkä virka- tai homokysymys. Ne ovat kylläkin näkyviä ja isojakin Jumalan sanasta luopumisen merkkejä, joka on alkanut jo kauan sitten kirkossamme tapahtua. Käsittääkseni loppua kohden vauhti vain kiihtyy. Mutta Herra on luvannut olla omiensa kanssa maailman loppuun saakka, ja sitten iäisesti! Evankeliumi on Jumalan voima, sitä emme saa näittenkään keskellä unohtaa... Ilm. 22:17: ”Ja henki ja morsian sanovat: tule. Ja joka kuule, se sanokoon: tule. Joka janoaa, se tulkoon, ja joka tahtoo, se ottakoon elämän vettä lahjaksi.” Ilm. 22:20: ”Se, joka näitä todistaa, sanoo: jaa, minä tulen pian: amen! Niin tule, Herra Jesus!” Jäädään Herran haltuun. Hän on syntisten ystävä ja pelastaja.
 
Samuel Kettunen
Laitila


Edellinen kirjoitus Seuraava kirjoitus