ABORTTIKUVIEN NÄYTTÄMISESTÄ

Mats Selander, Ruotsi
 		Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 4/2008


Kuvan valta on suuri. Historia todistaa siitä, miten epäoikeudenmukaisuuksia, kuten orjuutta, lapsityötä, rasismia ja eläintenkidutusta vastaan on taisteltu kuva aseena. Jos epäoikeudenmukaisuutta ei esitetä kuvallisessa muodossa, tulee harvoin mitään muutosta. Siitä huolimatta on olemassa epäoikeudenmukaisuus, jota me vastentahtoisesti näytämme kuvin. Ajattelen aborttia. Kukaan ei voi liikuttumatta katsoa veristä, raajarikkoa sikiötä. Vapaan abortin puolestapuhujilla on tapana kutsua sellaisia kuvia pelottelupropagandaksi ja niiden näyttämistä kutsutaan ”mauttomaksi” ja ”sairaaksi”. Niiden näyttäjät ovat ”suvaitsemattomia” ja ”naisvihamielisiä”. Me, jotka lukeudumme abortin vastustajiin, olemme antaneet tämän tyyppisen henkilöön kohdistuvan hyökkäyksen tehdä meistä kesyjä. Melkein kuin ”olisimme sopineet” vastustajiemme kanssa siitä, ettemme käytä kuvan valtaa. Kuvat luovat voimakkaita tunteita. Niinpä me helposti vedämme sen virheellisen johtopäätöksen, että ne toimivat vastoin tarkoitustaan. Olen vakuuttunut siitä, että asia on päinvastoin.

Kuvittele, että olemme kristillisen seurakunnan jäseniä Natsi-Saksassa 1944. Joillakin on omaisia ja ystäviä, jotka ovat SS-upseereita ja leirin vartijoita. Heistä on täysin järjetöntä syyttää läheisiään ja rakkaitaan ”murhaajiksi”. He tietävät, että heidän sukulaisensa ja ystävänsä ovat isiä ja vastuuntuntoisia kansalaisia. Muut seurakunnassa uskovat kaikkien oikeuteen elää. Mutta kukaan ryhmässä ei ole tähän mennessä tehnyt mitään. Hurskaista sanoista huolimatta tuntuu, että jonkinlainen historiallinen välttämättömyys lepää kysymyksen yllä. ”Se on hirvittävää, mutta mitä tehdä?” Kysymyksestä ei ole varsinaisesti koskaan keskusteltu. Kaikessa hiljaisuudessa on päätetty olla kajoamatta kysymykseen. Se koskee myös pastoria. Hän ei halua aiheuttaa hajaannusta ja ristiriitoja ”turhaan”.

Ajattele nyt, että sinä vastaat seurakuntalehdestä ja olet saanut haltuusi muutamia kuvia tuhoamisleiriltä. Kuvissa näkyy röykkiöittäin riutuneita ruumiita. Jokainen, joka näkee ne, tuntee vaistomaista moraalista inhoa. Sinä tiedät, että kuvat iskisivät kuin pommi. Sinuun kohdistettaisiin vihaa. Saisit kuulla olevasi äärimmäinen, jääräpäinen, syyttävä ja että teet vain ihmisistä alakuloisia. Mitä tekisit? Julkaisisitko kuvat seurakuntalehdessä vai antaisitko olla? Mikä on sinun moraalinen velvollisuutesi? Teetkö väärin, jos valitset niiden julkaisemisen? Teetkö väärin, jos luovut julkaisemisesta? Onko sinulla edes oikeutta luopua?

Jos jaat vakaumukseni, että kaikilla ihmisillä (riippumatta ominaisuuksista, sukupuolesta, iästä, ihonväristä yms.) on loukkaamaton ihmisarvo, silloin tulisi analogian keskistysleirikuvien ja abortoitujen sikiöiden välillä olla relevantti. Silloin meidän tulisi voida hyödyntää tätä vastaavuutta arvioidaksemme omia kannanottojamme ja moraalisia näkemyksiämme.

Mutta eikö ole relevantteja eroja? On esimerkiksi yksinkertaista väittää, että natsit olivat murhaajia. Aborttilääkäriä taasen tuskin voidaan kutsua ”murhaajaksi”. Mutta tosiasia on, että natseja ei pidetty ”murhaajina”. Heillä oli mielestään (tieteellisiä) syitä pitää tiettyjä ihmisiä ”arvokkaina” vs. ”arvottomina”. ”Arvokkaita” ihmisiä ei tapettu koskaan – sehän olisi murha! ”Arvottomien” tappaminen ei sitä vastoin ole murha (heidän mielestään). Natsien rikokset tapahtuivat harvoin vihassa vaan kylmästi ja laskelmoiden. Tässä me näemme samankaltaisuuden nykyiseen aborttitilanteeseen. Aborttilääkäri ei vihaa sikiötä. On vain kerta kaikkiaan niin, että sikiöltä puuttuu kokonaan ihmisarvo. Me kutsumme natseja jälkikäteen murhaajiksi. Silloin, natsien kulttuurissa, se oli täysin vieras nimike, aivan yhtä merkillistä kuin jos me tänä päivänä kutsuisimme aborttilääkäriä murhaajaksi.

Mutta aborttilääkärihän joka tapauksessa auttaa naista, joka on hätätilanteessa, mutta natsit tekivät vain pahaa. Ei, vakaumukselliset natsit eivät olleet sitä mieltä. He ”abortoivat” ihmiskunnan arvottoman osan, joka tosiasiallisesti vahingoitti ja rajoitti arvokkaan osan elämää ja intressejä. Pahan (juutalaisten, mustalaisten, homoseksuaalien, kehitysvammaisten ym.) poisleikkaaminen oli epämiellyttävä mutta välttämätön operaatio. Lopulta se oli jotakin hyvää, apu ihmiskunnalle. Sekä nykyisillä aborttilääkäreillä että natseilla oli ”hyvyys” silmiensä edessä. Kummatkin uhrasivat tiettyjä ihmisiä auttaakseen muita ihmisiä. Kammottava analogia pysyy.

Ehkä selvin ero on se, että syntymättömät ovat kehittymättömiä kun taas natsien uhrit olivat useimmiten syntyneitä. Tämä ero ei voi kuitenkaan olla moraalisesti relevantti, jos me uskomme, että ihmisarvo ei ole kytketty ikään tai tiettyihin toimintoihin (kuten esimerkiksi tietoisuus itsestä tai ajatuskyky) vaan sen sijaan siihen tosiasiaan, että ”tämä on ihminen”. Me emme arvioi ihmisen ihmisarvoa hänen toiminnoistaan käsin. Me emme esimerkiksi katso, että dementoitunut vanhus, sylivauva, toimintarajoitteinen tai tiedoton ovat vähemmän arvoisia.

Todellinen ero on tietysti se, että on vaikeampi salata syntyneen tappaminen. Jonkun täytyy tyhjentää kaasukammiot ja ottaa ruumiit. Riski siitä, että uhrin inhimillisyys lyö läpi mielen suojamuurin, oli kyllä melko suuri. Verta ja sikiönosia sisältävän säiliön tyhjentäminen ei ole yhtä kouriintuntuvaa. Mutta tämä on tuskin ratkaiseva ero. Jos uhrin tietoisuuden aste ja ikä ei ole moraalisesti relevantti, ei sillä, miten inhimilliseksi teloittaja uhrinsa mieltää, liene myöskään mitään tärkeää moraalista merkitystä. Ei esimerkiksi ole mitään moraalisesti ratkaisevaa eroa myrkyllä murhaamisen ja kaulan katkaisemisen välillä. Kumpikin on murha, vaikka toinen menetelmä voi vaatia enemmän julmuutta. Samankaltaisuus on kuitenkin puhuttelevampi, mitä myöhemmin abortti tapahtuu. Henkilökunnalta vaaditaan huomattavan paljon tunnekylmyyttä, että se voi katsella kämmenen kokoisen sikiön haukkovan henkeä ja lopulta kuolevan.

En usko, että pääsemme siitä johtopäätöksestä, että Natsi-Saksan ja länsimaailman aborttitilanteen välillä on silmiinpistävä ja epämiellyttävä samankaltaisuus. Jos se pitää paikkansa, tulee meidän vetää vastaavat johtopäätökset, kun on kyse kuvan vallasta herättää välttämätön moraalinen inho.

Birger Thuresonin kirjassa Korsbytet (Nyckelpocket, Normans Förlag, 1986) kuvataan, kuinka sodan jälkeen brittisotilaat asettavat itävaltalaisessa Spittalin kaupungissa suuriin mainostauluihin kuvia tuhoamisleireistä. Tarkoitus on osoittaa väestölle, minkälaiseen vääryyteen he olivat osaltaan syyllistyneet saksalaismyönteisellä suhtautumisellaan. ”Talojen seinissä ja ilmoitustauluissa ympäri kaupunkia oli todistuksia käsittämättömästä julmuudesta. Joukkohaudat, joissa oli teloitettujen juutalaisten runneltuja ruumiita, kaasu-uunien kauhistuttava tehokkuus, hienostunut kidutusvälineistö – se oli todellisuus, joka iski kuin pommi Spittalin idylliin. Tietysti oli kuultu huhuja. Tietysti oli aavistettu, ettei kaikki ollut oikealla tolalla. Mutta tämä...” Yksi kirjan päähenkilöistä, Erna, reagoi kiihkeästi. ”Se on valhetta! Se on kommunistista propagandaa! Se oli Erna Krassnitzerin ensimmäinen reaktio. Hän raivosi valhepropagandaa levittäviä englantilaisia vastaan. Ja hän käänsi katseensa toisaalle välttääkseen julisteiden kauhistuttavat syytökset. Mutta vähä vähältä hänen puolustuksensa luhistui. Se, mistä mainosjulisteet kertoivat, ei ollut valhe; se oli totuus.” (s. 157-158)

Tänä päivänä kuvilla abortoiduista sikiöistä on samankaltainen vaikutus. Niitä kutsutaan ”propagandaksi”. Niistä käännetään närkästyneinä katse pois. Mutta kuvien taustalla oleva todellisuus tihkuu tietoisuuteen. Jos brittisotilaat Spittalissa tekivät oikein, miksi sitten olisi väärin näyttää julkisella paikalla kuvia abortoiduista sikiöistä? Siksikö, että jotkut kokisivat suurta syyllisyyttä? Että he tuntisivat olevansa puijattuja? Että he ehkä riistäisivät itseltään hengen käsittäessään, mihin he ovat osaltaan syyllistyneet? Mutta kaikki nämä vastaväitteet koskisivat siinä tapauksessa myös brittisotilaita Spittalissa ja sinua, jos valitsisit julkaista kuvat seurakuntalehdessä (viittaa edellä kerrottuun kuvitteelliseen esimerkkiin).

Vakaumukseni on, että uhrien kuvien näyttäminen syyllisille on hyvin harvoin väärin. On itseisarvo sillä, että totuus tulee esiin ja että syyllisten on pakko kohdata se. Jos kuvia näytetään ennen kuin vääryys loppuu, voivat ne lisäksi osaltaan auttaa elämän pelastamisessa. Tuhannet naiset ovat päättäneet olla abortoimatta lastaan sen jälkeen, kun he ovat nähneet kuvia abortoiduista sikiöistä (lue koskettava todistus: www.abortionno.com).

Johtopäätökseni on, että meidän täytyy löytää keinoja näyttää kansalle lääketieteellinen totuus siitä, mitä abortti on. Kuvat abortoiduista sikiöistä ovat ehdoton välttämättömyys, jos meidän on määrä koskettaa kansan syvimpiä moraalisia vaistoja ja näin voida rikkoa kuoleman tila. Pelkkä argumentointi ei riitä. Monien ensimmäinen reaktio on närkästys sanansaattajaa kohtaan. Mutta tärkeää on se, että kuvat syöpyvät lujasti mieleen – ja sen ne tekevät. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ja meiltä tulisi puuttua sanoja tämän päivän aborttitilanteen edessä. On aika näyttää kuvin, mitä abortti on – tappavaa väkivaltaa pientä arvokasta ihmistä kohtaan.


Suomennos: Hannu Lehtonen


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus