Kari Kuula ”Helvetin historia” (Kirjapaja 2006)

Kari Kuulan "Helvetin historia" (Kirjapaja 2006) on tukeva opus, siinä on 320 sivua varsinaista tekstiä. Kuula käy kirjassaan varsin perusteellisesti läpi historian esimerkkejä, joissa on käsitelty tai opetettu helvettioppia. Osansa saavat niin kreikkalaisten Haades, nykyajan helvetti- ja paholaiselokuvat kuin kristillinen helvettikäsityskin. Keskityn jatkossa po. teoksen raamattuargumentaatioon. Haadeksen sekä muut Raamatun ulkopuoliset näkökohdat jätän vähemmälle huomiolle.

Kuula esittää asiansa näköjään sekä perinteisen kristillisen vakaumuksen omaavia kunnioittavassa että tieteellisen pohdiskelevassa ja maltillisessa hengessä. Tyypilliseen liberaalin nykyteologin tapaan Kuulan kirja riepottelee Raamattua niin, että se tuntuu hajoavan palasiksi. Se, mitä joku kristitty – ehkä vuosienkin taisteluiden, uskon kirkastumisen ja rauhan löytymisen jälkeen – tavallisesti pitää yhtenä selkeänä teoksena, hajoaa tässä eksegeettis-historiallisessa puhurissa kaikkialle sinkoilevien paperilappujen silpuksi. Tällä on kauaskantoisia seurauksia, mitä tulee uskoon, elämään ja kristillisen opin kokonaisuuteen. "Helvetin historian" intentio paljastuu nopeasti perinteisen kristillisen helvettinäkemyksen kumousyritykseksi. Vaarassa eivät enää ole vain jotkut hienosyiset yksityiskohdat, vaan itse kristinopin ydinkysymykset: mitä on synti, mitä sen ansaitsema rangaistus, mitä pelastus. Kun näistä asioista kirjoittaa kirkon pappina toimiva tunnettu teologi, sanojen painoarvo edelleen helposti kasvaa. Kuula osaa sujuvan kirjoittamisen taidon. Kirjalliset ansiot voivat vaikuttaa niin, että lukija luottaa johtopäätöksiin silloinkin, kun väitteiden perustelut ontuvat.

Käyn seuraavassa läpi Kuulan kirjaa kohta kodalta. Keskityn siis Kuulan raamatuntulkintaan. Koska pyrin lyhyyteen, seuraavassa jaksossa on tiettyä luettelomaisuutta, jolle toivon ymmärtämystä. Seuraan Kuulan järjestystä, missä hän käy ensiksi läpi Vanhan Testamentin ja sitten Uuden Testamentin opetuksia kuolemanjälkeisestä elämästä.

Kuula kirjoittaa:

"Ken etsii VT:stä kuolemanjälkeisen elämän tuomaa lohdutusta, saa pettyä yhä uudestaan. Monet tuonelakohdat herättävät ensilukemalta toivon tuonpuoleisesta ilosta, mutta tarkemman analyysin jälkeen sille käy kerta toisensa jälkeen kuin nuotion savulle – se haihtuu olemattomiin. Elämä on ihmisen parasta aikaa, Vanha testamentti opettaa. Sen jälkeen seuraa joko tyhjyys tai toivoton varjoelämä pimeydessä." (Helvetin historia, s. 51)

Jeesus kuitenkin sanoo:

"Niin Jeesus sanoi heille: "Tämän maailmanajan lapset naivat ja menevät miehelle. Mutta ne, jotka on arvollisiksi nähty pääsemään toiseen maailmaan ja ylösnousemukseen kuolleista, eivät nai eivätkä mene miehelle. Sillä he eivät enää voi kuolla, kun ovat enkelien kaltaisia; ja he ovat Jumalan lapsia, koska ovat ylösnousemuksen lapsia. Mutta että kuolleet nousevat ylös, sen Mooseskin on osoittanut kertomuksessa orjantappurapensaasta, kun hän sanoo Herraa Aabrahamin Jumalaksi ja Iisakin Jumalaksi ja Jaakobin Jumalaksi. Mutta hän ei ole kuolleitten Jumala, vaan elävien; sillä kaikki hänelle elävät." (Luuk. 20:34-38)

Kuula näyttää pitävän itseään parempana VT:n tulkkina kuin UT:n mukaan Mestarimme. Jeesuksen mukaan siis jo Mooses opettaa kuolleiden ylösnousemista. Kuulan mukaan edellä "tarkemman analyysin jälkeen …se (kuolemanjälkeisen elämän tuoma lohdutus) haihtuu olemattomiin". Kuitenkin myös Paavali uskoi Mooseksen opettavan kadotustuomiota, minkä katson selvästi viittaavan kuolemanjälkeiseen todellisuuteen:

"Mutta jos jo kuoleman virka, joka oli kirjaimin kaiverrettu kiviin, ilmestyi kirkkaudessa, niin etteivät Israelin lapset kärsineet katsella Mooseksen kasvoja hänen kasvojensa kirkkauden tähden, joka kuitenkin oli katoavaista, kuinka paljoa enemmän onkaan Hengen virka oleva kirkkaudessa! Sillä jos kadotustuomion virka jo oli kirkkautta, niin on vanhurskauden virka vielä paljoa runsaammassa määrin kirkkautta." (2. Kor. 3:7-9)

Paavali ja Jeesus – joiden Kuula muuten toisaalla väittää olevan ristiriidassa keskenään – opettavat kumpikin aivan samoin siitä, että jo Mooses opetti kuoleman jälkeen toteutuvaa elämää. VT:ssa on myös muita kohtia, joissa selvemmin tai peitetymmin viitataan kuolemanjälkeiseen, ikuisesti jatkuvaan tietoiseen tilaan:

"Mutta minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä. Ja sittenkuin tämä nahka on yltäni raastettu ja olen ruumiistani irti, saan minä nähdä Jumalan. Hänet olen minä näkevä apunani; minun silmäni saavat nähdä hänet - eikä vieraana. Munaskuuni hiukeavat sisimmässäni." (Job 19:25-27):

Kuula kirjoittaa edelliseen Raamatunkohtaan liittyen:

Mutta eihän kohtaa voida tulkita näin (Job odottaa lunastajaltaan oikeutta ennen kuolemaansa), kun kerran puhutaan kuoleman jälkeisestä näkemisestä!

"Jobin kirjassa kuolemanjälkeisyydestä esitetään kaksi tulkintaa. Toisaalta teoksessa puhutaan haudantakaisesta olemattomuudesta, ja toisaalta tuonela kuvataan tämän maailman kaltaiseksi paikaksi. Kärsivä Job totesi, että jos hän olisi syntynyt kuolleena, hän lepäisi nyt haudassa hiljaa ja rauhassa. ’Niin kuin kuollut sikiö, olisin poissa, maahan kaivettu ja olematon, niin kuin lapsi joka ei ole päivänvaloa nähnyt’." (Kuula, s. 57)

Ongelmoimatta Kuula tulkitsee Jobin kirjaa niin, että itse sen kirjoittaja esittäisi kaksi eri tulkintaa kuolemanjälkeisestä elämästä. Kuvauksen kohteenahan on Job, käsityksissään keskeneräinen ihminen, joka vasta kirjan lopussa oppii syvemmin tuntemaan Jumalan. Jobhan toisaalta syytti Jumalaa epäoikeudenmukaisuudesta, toisaalta hän myönsi, että sanat menivät harhaan ja lopuksi jopa katui niitä tomussa ja tuhassa. Keskosena syntymisessä Job sanoo vain truismin: jos hän olisi syntynyt kuolleena, hän olisi kuin kuollut sikiö. Eikö hän olisikin silloin melkein sama asia kuin kuollut sikiö?

(Jobin kirjassa) "Ihminen ei ole ollut olemassa ennen syntymäänsä, ja kuollessa hän vaipuu olemattomuuteen. Tässä on teoksen tekijän tosiasiallinen käsitys kuolemanjälkeisyydestä." (Kuula, s. 57)

Lausuma "Tässä on teoksen tekijän tosiasiallinen käsitys kuolemanjälkeisyydestä" kaikuu minun korviini väärältä, kun Job kerran omien sanojensa mukaan kuolemansa jälkeen "saa nähdä Jumalan"? Entä teoksen dynamiikka joka tähtää lopun nousuun? Alkuosa voidaan nähdä Jobin keskeneräisyyden näkökulmasta niin, että esitetyt mielipiteet eivät ole kirjoittajan omia, vaan Jobin tuskailun ja kehityksen kuvausta. Samantapaista olisi jos joku väittäisi, että Matteuksen evankeliumin kirjoittajan raamattukäsitys on sama kuin Jeesusta kiusaavan saatanan. Jobhan horjuu kirjassa eri käsitysten vaiheilla, koska hän on vajonnut epäilyksiin, kuten kontekstista voi päätellä. Kuula koettaa mielestäni väkivalloin pakottaa teoksen sisäiseen ristiriitaan itsensä kansa. Mielestäni parempi tapa olisi koettaa nähdä Jobin kirja ristiriidattomana kokonaisuutena. Ideahan teoksessa on se, että aluksi Job on hurskas, mutta häntä koetellaan ja onnettomuudet vajottavat hänet epätoivoon, joskaan ei jumalankieltämiseen. Hänen käsityksessään on kuitenkin tietty puute joka korjaantuu lopuksi, ja silloin alkaa uusi onnen aika Jobin elämässä.

Kuula kirjoittaa: Helvettioppia emme löydä Vanhasta testamentista (s. 60) Ja kuitenkin Kuula voi myös sanoa: Ainoastaan Danielin kirjassa syntisille luvattiin kuolemanjälkeinen piina, kaikkialla muualla heidän kohtalonsa oli kauhea kuolema. (s. 61)

Ja monet maan tomussa makaavista heräjävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen.(Kuula kääntää: "iankaikkiseen kauhuun", s. 62) Ja taidolliset loistavat, niin kuin taivaanvahvuus loistaa, ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, niin kuin tähdet, aina ja iankaikkisesti. Mutta sinä, Daniel, lukitse nämä sanat ja sinetöi tämä kirja lopun aikaan asti. Monet sitä tutkivat, ja ymmärrys lisääntyy. (Dan. 12:2-4) (…) Mutta sinä, mene, siksi kunnes loppu tulee; ja lepää, ja nouse osaasi päivien lopussa. (Dan. 12:13)

Yllä näkyvät lähes kaikki kristillisen tuonpuoleiskäsityksen pääkohdat: ruumiillinen ylösnousemus, sekä vanhurskaiden että väärien, jolloin toiset tuomitaan iankaikkiseen elämään, toiset iankaikkiseen kauhistukseen. Tässä viitataan Danielin kirjan itsensä mukaan "kaukaiseen aikaan", ihmiskunnan lopunaikaan, joten sikälikin kohta sopii UT:n ajan jälkeisen viimeisen tuomion ennustukseksi. "Tätä on kristinusko" voisimme sanoa, etenkin kun Daniel vielä puhuu ihmisen Pojasta (Dan 7:13), joka toimii tuomarina ja jonka ilmauksen Jeesus tunnetusti sovelsi itseensä (mm. Matt. 16:13, Mark. 13:26, Luuk. 6:22, Joh. 1:51, vrt. myös Ap. t. 7:56 ja Ilm. 1:13, 14:14).

"Tähän yhteyteen (so. siihen, kun "tuomiopäivän retoriikka kasvoi vähitellen yliluonnollisiin mittasuhteisiin", s. 60) kuuluu Jesajan kirjan loppurivien ennustus Jumalasta luopuneiden kohtalosta: ’Mato joka niitä kalvaa, ei kuole, liekki joka niitä nuolee, ei sammu’." (Kuula, s. 61)

Siis myös Jesaja, Danielin lisäksi, opettaa kadotuksesta klassisesti, vaikka Kuula sanoi ehdottomasti, että VT:ssä ei ole kuolemanjälkeisiä palkkioita tai rangaistuksia. Kuula sanoo edelleen:

"Kaikenikäisistä (VT:n) teksteistä löytyy sekä olemattomuuten että jonkinlaiseen varjoelämään liittyviä kohtia." (s. 55)

Eli "jonkinlaista varjoelämää" eli tuonpuoleisessa jatkuvaa sielun olemassaoloa löytyy Kuulan mukaan sittenkin kautta VT:n! Voisimmeko sanoa: VT:ssä painopiste oli tämän puoleisessa, koska Messias oli vasta tulossa ja oli niin sanoaksemme keskityttävä välittömiin käytännöllisiin tarpeisiin, kuten Israelin valloitukseen jne. Tästä syystä tuonpuoleinen näkyy välistä ohuemmin, joskin se koko ajan on läsnä, Herran päivän ja viimeisen tuomion ajatuksen keralla, kuten Kuulakin myöntää. Kuitenkin jo Mooses Jeesuksen mukaan opetti iankaikkista elämää ja ruumiin ylösnousemista.

Joskus Kuula esittää aluksi jonkin vahvan käsityksen, jonka sitten itse kumoaa. Esimerkiksi Danielista, joka selvästi kertoo kaksinaisesta, ikuisesti kestävästä tuomiosta, Kuula ensin väittää, (s. 62) että Dan 12:2 voidaan tulkita kahdella tavalla. Ensiksikin niin, että Daniel opettaisi vain osan ihmisistä (nimittäin israelilaisten ja näiden vainoojien) olevan tuomittavana viimeisellä tuomiolla. Sitten Kuula myöntääkin että Danielin kirjan lopussa kaikkien ihmiskunnan jäsenten tuomio saa "vahvan tuen" (s. 62). Näin onkin:

"Minun sitä katsellessani valtaistuimet asetettiin, ja Vanhaikäinen istuutui. Hänen vaatteensa olivat valkeat kuin lumi ja hänen päänsä hiukset kuin puhdas villa. Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä, ja sen pyörät olivat palavaa tulta. Tulivirta vuoti, se kävi ulos hänestä; tuhannen tuhatta palveli häntä, ja kymmenen tuhatta kertaa kymmenen tuhatta seisoi hänen edessänsä. Oikeus istui tuomiolle, ja kirjat avattiin. Minä katselin, ja silloin, niiden herjaavien sanojen tähden, joita sarvi puhui, minun katsellessani peto tapettiin, ja sen ruumis hävitettiin ja heitettiin tuleen palamaan. Ja muiltakin pedoilta otettiin valta pois; niiden elämän pituus oli määrätty aikaa ja hetkeä myöten. Minä näin yöllisessä näyssä, ja katso, taivaan pilvissä tuli Ihmisen Pojan kaltainen; ja hän saapui Vanhaikäisen tykö, ja hänet saatettiin tämän eteen. Ja hänelle annettiin valta, kunnia ja valtakunta, ja kaikki kansat, kansakunnat ja kielet palvelivat häntä. Hänen valtansa on iankaikkinen valta, joka ei lakkaa, ja hänen valtakuntansa on valtakunta, joka ei häviä." (Dan. 7:9-14)

Tässä puhutaan selvästi kaikista kansakunnista ja kielistä, jotka palvelivat Ihmisen Poikaa, joten kyse ei ole rajoitetusta ylösnousemuksesta. Pedon "tappaminen" voidaan selittää tuhoutumisen sijasta myös Ilmestyskirjan käsitteellä "toinen kuolema" joka on tulinen järvi. Ilmestyskirjassa tämä sama näky toistuu ja peto ja profeetta jäävät tulijärveen "olemaan" – siis kärsimään ikuisia vaivoja.

"Ja peto otettiin kiinni, ja sen kanssa väärä profeetta, joka sen nähden oli tehnyt ihmetekonsa, joilla hän oli eksyttänyt ne, jotka olivat ottaneet pedon merkin, ja ne, jotka olivat sen kuvaa kumartaneet; (ne molemmat heitettiin elävältä tuliseen järveen), joka tulikiveä palaa." (Ilm. 19:20)

Ja perkele, heidän villitsijänsä, heitetään (tuli- ja tulikivijärveen, jossa myös peto ja väärä profeetta ovat, ja heitä vaivataan yöt päivät, aina ja iankaikkisesti). (Ilm. 20:10)

Huomatkaa miten yksikäsitteinen on apostoli Johannes ilmestyksessään puhuessaan iankaikkisesta rangaistuksesta!

Kyse ei käsiteltävässä Danielin kirjan kohdassa myöskään ole maallisesta ajasta, sillä puhutaanhan iankaikkisesta valtakunnasta. Mainitaan myös, että "kirjat avattiin" – nämä ovat ilmeisimmin ne kirjat, joihin on kirjoitettu tuomittujen ja taivaaseen pääsevien nimet. Tässä kohdassa puhutaan vain ikuisesta taivaasta, mutta toisessa kohdassahan, kuten edellä nähtiin, sama kirjoittaja siis tunnustautui "iankaikkiseen kauhistukseen", johon toiset kuolleet herätettiin. Mielestäni on väärin esittää mahdolliseksi kahta tulkintaa, joista toinen kuitenkin on näin selvästi ristiriidassa Danielin kirjan itsensä kanssa ja siis mahdoton. Kuula vetää johtopäätöksen vain osaa koskevasta tuomiosta aivan liian vähäisin perustein.

Kuula väittää (s. 79) Johanneksen evankeliumista: "Juutalaiset tutkivat kirjoituksia luullen löytävänsä sieltä ikuisen elämän. Tässä he erehtyvät. Vanha testamentti ei lupaa kenellekään kuolemanjälkeistä elämää." Tämä on taaskin kovin yksinkertaistava väite. Totesimme jo VT:n kohdalla miten Kuulan väitteet eivät aina tarkkaan ottaen pidä paikkaansa. Danielillahan on Kuulankin mukaan ikuisen elämän ja myös piinan ajatus. Daniel kuuluu VT:iin. Fariseukset, Jeesuksen Johanneksen evankeliumissa todistamana, osaltaan osoittavat, että VT opettaa juuri ikuista elämää. Tässä Kuula kuitenkin jälleen unohtaa asian, ja väittää että VT ei lupaa kenellekään ikuista elämää. Tulemme näin Uuden Testamentin väitteisiin.