LUKIJOILTA:

RAAMATUN SELITTÄMINEN VIRKAKYSYMYKSESSÄ

Matti Roininen, pastori, Nastola
Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 3/2007


Kielenkannat ovat merkillisesti kirvonneet kuluvan vuoden aikana ottamaan kantaa naispappeuden toteuttamiseen. Aihe on ollut keskustelujen kestosuosikki 1950-luvulta lähtien. Uranuurtajana toimi Suomessa Helsingin yliopiston UT:n eksegetiikan professori Aimo T. Nikolainen. Jokainen tiesi, mitä hän tarkoitti luennoillaan sanoessaan, että ”naisteologien asema on järjestettävä”. Selitykset määräytyivät tarkoituksesta käsin.

Kuopion piispa W. Riekkinen antoi jokin aika sitten TV:ssä lausunnon, jonka mukaan naispappeuden puolustajilla ja sen vastustajilla on puolellaan oma raamatuntulkinta. Kirkko on valintansa tehnyt. Kun asiasta on keskusteltu kauan ja monipuolisesti, löytyy kummallakin puolella kannanottoja, jotka on luokiteltavissa tulkinnoiksi ja mielipiteiksi.

Luterilaisten tunnustama raamattuperiaate tarkoittaa Jumalan sanan pitämistä ylimpänä normina. Kuinka se toimii käytännössä? Kun Raamattu ratkaisee jonkin asian, oikeat kristityt eivät napise sitä vastaan eivätkä käännä asiaa kieroon oman mielen mukaan, vaan alistuvat Jumalan sanaan kuuliaisesti kaikesta sydämestään. Jos Raamatusta ei löydy ratkaisua, astuvat selitykset ja tulkinnat kuvaan. Ne eivät ole omaatuntoa sitovia määräyksiä, vaan palvelevat oikeaa ymmärrystä. Oikealle selitykselle on ominaista, että se tulee suoraan tekstistä eikä ole kumottavissa minkään kohdan nojalla. Jumala ei puhu itsensä kanssa ristiin niin, että pyhät kirjoitukset kumoaisivat jossakin kohdassa itsensä. Tällaisissa tapauksissa vikaa on etsittävä selittäjästä itsestään. Itse kunkin omaa totuuskäsityksen kehittämistä varten on paikallaan soveltaa Mooseksen laista tulevaa periaatetta, jonka mukaan asia varmistetaan kahden tai kolmen todistajan sanalla (5. Moos. 17:6, 2. Kor. 13:1). Jos vastaavasti kaksi tai kolme raamatunkohtaa osoittavat käsityksen tai selityksen oikeaksi, se on vakavasti huomioonotettava.

Kun vedotaan Raamattuun, on ensimmäiseksi pidettävä mielessä, ettei pyhistä kirjoituksista saa ottaa mitään pois eikä niihin saa mitään lisätä (vrt. 1. Kor. 4:6 ja 5. Moos. 4:2). Kummassakin tapauksessa syntyy syntivelkaa. Toinen sääntö, jota usein loukataan on se, että kunkin asian yhteydessä on etsittävä sellaisia kohtia, jotka puhuvat siitä. Muutoin selityksiä joudutaan korjaamaan uusilla selityksillä eikä kulu aikaakaan, kun kristikansalta viedään se ”tiedon avain”, jonka Herra on sille apostoliensa kautta antanut.

Kun ensimmäisiin seurakuntiin valittiin vanhimpia eli huoneenhaltijoita eli piispoja, toimittiin apostolien johdolla heidän antamisensa määräysten mukaan. Tällöin ei apostolin fyysinen läsnäolo ollut välttämätön (Ap. t. 14:23, Tiit. 1:5-9 ja 1. Tim. 3:1-7). Ohjeita ei annettu vain nimeltä mainittuja henkilöitä tai seurakuntia varten, vaan ne olivat kaikille tarkoitettuja, yleispäteviä ja jatkuvuuden omaavia. ”Vaikka toivon pian pääseväni sinun tykösi, kirjoitan sinulle tämän, että jos viivyn, tietäisit, miten tulee olla Jumalan huoneessa, joka on elävän Jumalan seurakunta...” (1. Tim. 3:14,15)

Koska apostolin ohjeiden mukaan seurakunnan kaitsijoiksi valittavien tulee olla miehiä, he eivät voi olla naisia.

Naispappeus tuli Ruotsissa käsittelyyn 1950-luvun alussa. Uppsalan ja Lundin yliopistojen eksegeetit antoivat pyynnöstä yksimielisen lausunnon, jonka mukaan naispappeuden toteuttaminen ei ole sopusoinnussa UT:n kanssa. Lausunnon mukaan Jeesuksen apostolinvalinta ja Paavalin sanat naisen asemasta seurakunnassa omaavat periaatteellisen sisällön eivätkä ole riippuvaisia aikaan sidotuista olosuhteista ja käsityksistä.

Naispappeus toteutettiin Ruotsissa pääasiassa sosiaalidemokraattisen puolueen voimin v. 1958. Se oli valtiokirkon poliittinen päätös.

Suomessa seurattiin Ruotsin tapahtumia mielenkiinnolla ja kantaa ottaen lähinnä päivä- ja aikakauslehtien sivuilla. Itse asiaa tarkasteltiin kirkollisissa piireissä Raamatun ja perinteen valossa. Naispappeus tuli kirkolliskokouksen käsittelyyn ensi kerran 1960-luvun lopulla ja seuraavan kerran 1970-luvun puolivälin jälkeen. Se torjuttiin molemmilla kerroilla. Muutokseen vihkiytyneet jatkoivat itsepintaisesti Nikolaisen johdolla. Hänestä tuli Helsingin hiippakunnan piispa. Hän käytti virka-asemaansa tavoitteidensa ajamiseen. Kun seurakuntavaalit sitten 1980-luvulla politisoituivat, asiaa ajettiin eteenpäin ”junttaamalla”.

Kun ratkaisevassa vaiheessa v. 1986 kysyttiin Helsingin yliopiston kantaa, vastaus oli yksiselitteinen: Raamattu ei aseta estettä naispappeudelle. Kun ruotsalaisen käsityksen mukaan Paavalin ohjeet olivat periaatteellisia eivätkä sidottuja määrättyihin olosuhteisiin, niin vastaavan suomalaisen ymmärryksen mukaan Paavalin antamat valintaohjeet koskivat vain alkuvaihetta eivätkä olleet tarkoitetut pysyviksi määräyksiksi. Jokainen voi ilman mitään koulutusta päätellä, millaista eksegetiikkaa tulee, kun tätä periaatetta sovelletaan käytäntöön. Lopulta mikään raamatunkohta ei ole voimassa sellaisenaan, vaan eksegeettien tulkinnan kautta. Raamattusidonnaisuudesta vapaudutaan kevyesti väittämällä mistä kohdasta tahansa, että se kuuluu vain siihen ja siihen aikakauteen. Kristilliseltä kannalta kysymys on tällöin tyhjiksi tekevistä selityksistä, joille löytyy vertauskohta juutalaisesta tulkintatraditiosta eli ”isien perinnäissäännöistä”. ”Ja niin te olette tehneet Jumalan sanan tyhjäksi perinnäissääntönne tähden.” (Matt. 15:6)

Virkakysymys on Suomessa laajempi asia kuin naispappeus, jolla on paikkansa päänavaajana. Vielä vakavampi asia on se, että luterilaiseen oppitunnustukseen sitoutumaton kansankirkko on osoittanut naispappeuskysymyksen käsittelyssä luopuneensa Jumalan pyhästä sanasta. Muutokset merkitsevät kristillisen kirkon tuntomerkkien kadottamista. Asiaa ei yhtään lievennä se, että Suomi on kulkenut luopumuksen ”jälkijunassa”.


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus