KESTÄÄKÖ PIETISTINEN KIRKKONÄKEMYS – VAI EIKÖ KESTÄ?

Halvar Sandell
 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 2/2007


Artikkelissani ”Pietistit pettävät kirkkokysymyksessä” tämän lehden edellisessä numerossa oli viittauksia sekä tohtori Timo Laaton kirjoitukseen Länsi-Suomen Herännäislehdessä (9/06) että rovasti Raimo Mäkelän kirjoituksiin Perusta-lehdessä (6/06 ja 1/07). Nyt molemmat ovat vuorostaan kommentoineet, Laato LSH:ssa (5/07) ja Mäkelä Perustassa (3/07).

Laato alkaa vastauskirjoituksensa sanomalla, että kirjoitan yleistäen pietisteistä. Hänen mielestään tuntuu joskus siltä, että pietismistä on tullut suoranainen kirosana. En ole kirjoittanut yleistäen pietismistä. Voin sanoa myös muista toimituksellisista kirjoituksista Concordia-lehdessämme, että kun todella monivivahteista ilmiötä, pietismiä, on käsitelty kriittisesti, olemme aina maininneet mistä kohdasta puhumme.

Ihmeellinen on Laaton viittaus siihen, että kirkon tunnustuspykälä on erittäin tärkeässä asemassa vallitsevassa kirkollisessa tilanteessa. Tämä olisi vielä muka 1800-luvun pietismin hyvä jäännös meille. Tämä on huono esimerkki pietistisestä kirkkonäkemyksestä, sillä 1800-luvullahan kirkkolaista poistettiin vuodelta 1686 peräisin oleva vankka määritelmä puhtaasta opista. Todellisuudessa kirkon tunnustusperustaa poljetaan tänä päivänä paljon enemmän kuin koskaan aiemmin. Jos ihanne on oikea, asioiden arvellaan olevan periaatteellisesti hyvässä mallissa, vaikka todellisuus puhuu toista kieltä. Uskonpuhdistuksen miehillä oli toinen ote asioihin. On muistettava, että monet harhat, joita vastaan he taistelivat, eivät kuuluneet kirkon viralliseen oppiin. He eivät rauhoittuneet sillä, että virallinen oppi tietyssä kohdassa oli oikea, jos kirkon organisaatio käytännössä ajoi jotakin muuta. Monet näistä harhoista pääsivät virallisen opin asemaan vasta Trenton konsiilissa Lutherin kuoleman jälkeen.

Laato väittää, että nykyinen pietismi-kritiikki olisi Amerikan luterilaisuudesta tuotu asia. Tämä ei ainakaan pidä paikkaansa opinkohdassa, joka koskee kirkollisen yhteyden kriteereitä. On muistettava, että myös vanhempi pietismi maassamme on kehittynyt sinä aikana, jolloin kirkollisessa elämässä ortodoksian ajan jurisdiktionaalinen ote opista oli murenemassa. Emme siis pysty täydellisesti rekonstruoimaan varhaiskirkon ja uskonpuhdistuksen linjauksia pietismistä käsin. Jotakin tietysti löytyy mm. Nohrborgin postillasta, mutta yleisesti ei mitenkään täydellisesti. Tämän päivän pietistisen liikkeen edustajien pitäisi valveutuneina teologeina avoimesti tunnustaa se heikkous, mikä juuri tässä kohdassa on. Jos nyt Laato syyttää Amerikan konservatiivista luterilaisuutta siitä, että he edustaisivat jotakin omaperäistä, klassiseen kristinuskoon kuulumatonta kantaa, niin tämä on väärin.

Saksan uskolliset luterilaiset eivät taipuneet Preussin kuninkaan pakottamisyrityksien edessä, joilla väkisin tehtiin kirkkounioni reformoitujen ja luterilaisten välille. He joutuivat vainon alle. Jotkut papit vangittiin, jumalanpalveluksia pidettiin metsissä. Vähitellen tilanne rauhoittui, mutta luterilaiset olivat edelleen ahtaalla. Tämä on merkittävä tausta Saksan uskollisten luterilaisten muutolle Amerikkaan. He siis veivät alkuperäisen luterilaisen kirkkonäkemyksen mukanaan USA:han. Kun Luterilainen Maailmanliitto halusi selventää, miten kirkollisen yhteyden kysymyksissä oli oikein toimittu varhaiskirkon aikana, annettiin asian selvittäminen Erlangenin professorin, Werner Elertin, tehtäväksi. Hänen tutkimuksensa julkaistiin 1954. Siitä ilmeni, että Euroopan luterilaiset kansankirkot ovat hyvin kaukana kirkollisen yhteyden opista sellaisena kuin se nousee esiin varhaiskirkon lähteistä. LML ei siksi käytännössä voinut käyttää tätä tutkimusta vaan sivuutti sen. Missouri-synodi sitä vastoin löysi siitä jotakin osittain tuttua. Samoin pieni ryhmä Bayerin maakirkossa on huomioinut Elertin kirjan ja julkaissut sen uudelleen.

Laato ei kommentoi tämän lehden edellisessä numerossa esittämääni kuvausta hänen kirkkopoliittisista linjauksistaan. Kuvasin siinä hänen asennoitumisensa sillä tavalla, että se pelkistyy asetelmaan: kansankirkon sisällä tai sen ulkopuolella. Tässä kohdin olisi kaikin puolin syytä tutkia tätä asiaa seikkaperäisemmin Raamatun opista käsin. Laato ei ole liiemmin syvällisesti tarkastanut kysymystä kirkollisesta yhteydestä. Staattinen asennoituminen ilmenee nyt siinä, että hän suoraan painattaa oman melkein 10 vuotta vanhan enemmänkin kirkkopoliittisen kuin teologisen artikkelinsa kansankirkon puolesta. Concordiassa olemme halunneet mennä pidemmälle kuin ulkona vai sisällä -asetelmaan. Nyt Laato omasta lähtökohdastaan käsin väittää Concordia-lehdessä noin 10 vuotta sitten olleista kirjoituksista: ”Tuolloin annettiin hyvin selväsanaisesti ymmärtää, että raamatullinen ja tunnustuksellinen vaihtoehto on erota kirkosta.” Emme pidä tätä oikean todistuksen antamisena. Hyvä Timo Laato: kerro nyt suoraan missä toimituksen tekstissä tällaista on sanottu. Kerro numero, sivu, rivi! Emme silloin emmekä nyt ole sulkeneet pois mahdollisuutta, että luterilainen kirkollinen elämä toimisi tulevaisuudessa toisten puitteiden sisällä kuin juuri nyt. Keskustelua on käyty. Mutta suora kehotus mihinkään eroamiseen ei ole tullut Hannu Lehtoselta eikä minulta.    

Laato käy ikävällä tavalla erään silloisen keskustelijan kimppuun, jolla on ollut oma surullinen kohtalonsa. Tämä muistuttaa lyödyn lyömistä.

Laato antaa ymmärtää, että linja Concordia-lehdessä olisi muuttunut. Asiaseikat todistavat kuitenkin päinvastoin siitä, että Laato puhuu nyt itse sellaisten asioiden puolesta, joiden puolesta hän ei olisi puhunut joitakin vuosia sitten. Vai voiko Laato esittää 90-luvulla julkaistun lehtitekstin, jossa hän suoraan meidän silloisessa kirkollisessa tilanteessamme olisi puhunut siitä, että on varoitettava hakemasta pappisvihkimystä hereettiseltä piispalta ja sen sijaan kehotettava hakemaan sitä muualta?

Laato ei pidä hyvänä Concordia-lehden numerossa 1/07 painettua artikkelia Tuhatvuotisesta valtakunnasta ja Israelin kääntymisestä (6-13). Laato reagoi varsinkin artikkelin opetukseen, ettei Paavali opeta Israelin kansan yleistä kääntymystä.  Siinä yhteydessä Laato kritikoi myös Lutherin Kirkkopostillan suomalaista kääntäjää sanoen tämän esittävän ”turhentavia selityksiä”. Asia koskee juuri juutalaiskansaa ja juutalaisten kääntymistä. Laato on itse ilmeisesti täydellisen ja yleisen kääntymisen tulkinnan kannalla. Asian laita on kuitenkin niin, että se, mitä Laato kutsuu ”kääntäjän turhentavaksi selitykseksi”, on suoraan luettavissa saksalaisessa Walchin Luther-editiossa. Ks. Walch 2, 11, p. 217-218.  Myös Lutherin omasta tekstistä löytyy samantyyppinen ajatus kuin ”kääntäjän selityksessä”. Tämä on luettavissa Kirkkopostillassa I, s. 103: ”’Täksi sukupolveksi’ hän nimittää juutalaisia. Tästä lauseesta selviää ehdottomasti, että yleinen mielipide kaikkien juutalaisten kristinuskoon kääntymisestä ei ole totuudenmukainen….” (ks. myös tätä kohtaa seuraavia lauseita).

Heikko ja kestämätön pietistinen linja kirkkokysymyksessä näyttää jatkuvan Länsi-Suomen Herännäislehdessä. Heti Laaton artikkelin jälkeen on juuri tähän mainittuun linjaan tiukasti pitäytyvän kirkkoherra Teuvo Huhtisen artikkeli, jossa tämä ei tähtää oikein opettavaan ja oikeiden tuntomerkkien kirkkoon, vaan siihen, että perinteisellä kannalla oleville annetaan joku nurkka kirkon piirissä. Valitettavasti tämä pietistinen näkemys päättyy aivan masokistiseen ajatteluun. Hyväksytään kirkollisessa elämässä sellaista, minkä alla joudutaan itse kärsimään. Tapa puhua ns.Vammalan tapauksesta paljastaa asian. Seurakunnan kappalainen, Jari Rankinen, on joutunut tuomiokapitulikäsittelyyn, kun hän kahdesti jätti saapumatta toimittamaan jumalanpalvelusta yhdessä naispapin kanssa. Tämä asia nähdään vain yksilön omantunnon asiana eikä periaatteellisella opillisella tasolla. Ei siis lainkaan esitetä kirkko-oppia eli ekklesiologiaa.  Lähdetään siitä, että samassa kirkossa pitkällä tähtäimellä voisi olla järjestys, missä sekä on että ei ole naispappeja. Janus-kasvot ovat LHS:ssä todellisuutta, jos yhdytään tähän ajatteluun samaan aikaan kun puhutaan Lähetyshiippakunnasta. Millä jalalla loppujen lopuksi seistään?
 
Päätoimittaja, rovasti Raimo Mäkelä, on antanut painattaa Perusta-lehden numerossa 3/07 suhteellisen pitkän artikkelin, jonka alla on kielenkääntäjä Riitta Sistosen nimimerkki. Toimituksellista kommenttia ei silti löydy Sistosen kirjoitukseen. Tämä antaa vaikutelman, että kyseessä on mielipidekirjoitus, joka palvelee Mäkelän omia kirkkopoliittisia päämääriä. Sistosella ei loppujen lopuksi ole esitettävänä mitään varsinaista asiaa kirjoitukseni suhteen. Hän toteaa vain, että artikkelini Concordian numerossa 1/07 oli kamala.

Tämän jälkeen Mäkelä itse kirjoittaa vastineen minulle. Ensiksi Mäkelä haluaa kyseenalaista oikeuteni esittää kritiikkiä, joka koskee hänen esittämiään kirkko-opillisia kannanottoja. Sitä, mikä on julkista, saa periaatteessa analysoida ja kritisoida samalla tasolla. En ole vetänyt julkisuuteen mitään sellaista Mäkelää koskevaa, jota hän itse ei olisi jo tuonut sinne. Hän harmittelee, että olisin puhunut jopa pelastuksen olevan vaarassa. Mutta tällaisen kielenkäytön hän on itse ensin tuonut tähän keskusteluun. Hän väittää, että henkilökohtaista uskoa ei pidetä riittävällä tavalla tärkeänä niissä piireissä, joissa virka, sakramentit ja messu ovat tärkeitä (ks. Perustan pääkirjoitus 6/06). On ajauduttu Sanan aliarvioimiseen. Pelastus jopa estyy. Näin Mäkelä itse on sanonut.

Perusta-lehti siteeraa artikkeliani (Concordia 1/07). Siinä on suurin piirtein puolet siitä tekstistä, minkä esitin Perustan kirjoituksista. Tämä voi vaikuttaa hyvin avaramieliseltä. Itse jään kuitenkin kaipaamaan Mäkelän kommentteja juuri siihen osaan mistä ei ollut sitaatteja.

Siteeraan nyt pätkiä tästä, koska ne jäivät vaille vastausta:

 ”Pietismi on historiansa aikana tehnyt paljon hallaa kirkko-opille ja virkaopille. Pietismin myötä donatolaisuus (viranhaltijan hurskaus ja henkilökohtainen usko antaa todellisen validiteetin eli pätevyyden toimituksille ja Jumalan sanan saarnalle) on harhaoppina tullut uudelleen kirkkoon.”

”Mäkelä on vastoin oikeaa oppia lähinnä donatolaisella linjalla.  Hän painottaa papin henkilökohtaista uskoa ja valittaa, että painopiste on nyt siirtynyt viranhaltijan sukupuoleen ja Sanan ja sakramenttien hoitamiseen. Miten näitä tekijöitä voidaan asettaa toisiaan vastaan ja sitten loppujen lopuksi vielä rakentaa jonkun yksilön uskon varaan? Ottaako Mäkelä huomioon salaisen luopumuksen mahdollisuuden? Ja toisaalta: Miten henkilökohtaisesti ahdistunut ja itsensä heikoksi tunteva pappi rohkenee toimia, jos häneltä vaaditaan suurta uskoa ja hurskautta? ”

Donatolaisuuskysymystä Mäkelä, joka kuitenkin on reflektoiva ja oppinut teologi, ei halua käsitellä.

”Mäkelällä on ilmeisiä vaikeuksia soveltaa omia pietistis-tyyppisiä ihanteitaan luterilaiseen oppiin. Lähinnä koomiseksi käy hänen puheensa siitä, että papin uskosta ja sen tärkeydestä ei enää tarpeeksi puhuta niissä piireissä, jotka keskustelevat kirkkoprovinssista. Itse hän piittaamatta uskonopista on vuosi vuodelta kutsunut heterodoksisia ja jopa hereettisiä piispoja selebranteiksi (ehtoollisen toimittajiksi) Kauniaisten teologisille opintopäiville. Ehtoollinen on uskonyhteyden varsinainen merkki. Mäkelän mukaan usko tarkoittanee henkilökohtaista uskoa subjektiivisena funktiona ihmisessä, eikä sitä että ollaan samassa opissa.”

Katastrofaalinen on Mäkelän väite siitä, että oli syytä tukea Mikko Heikkaa piispanvaaleissa, koska tämä oli miespuolinen. Tällä logiikalla voimme hyväksyä myös miltei kaikki muut hereetikot kirkkohistorian aikana, koska suurin osa heistä on ollut juuri miespuolisia.

”Mäkelän virkanäkemyksessä on ominaista, että hän lähtee monarkkisesta perhekäsityksestä liikkeelle ja painottaa, että kysymyksessä on isänvirka ja äidinvirka. Tässä kohdin varmasti on heikkous (sinänsä asia on oikea), jos tämä argumentti on kaiken perusta ja yksinään. Varsinkin jos tällainen puhe saa korvata opetuksen apostolisesta virasta, apostolien valinnasta ja viran jatkuvuudesta.”

Tähän mainittuun heikkouteen Mäkelä sortuu näyttävästi. Hän ei halua vastata kysymykseeni:  ”…miten Mäkelä on ajatellut nuorten miespuolisten kandidaattien, jotka ovat perinteisessä virkakäsityksessä, pääsevän palvelemaan pappeina seurakunnissa?” Sen sijaan hän heittää minulle kysymyksen, miten naisen- tai äidinvirkaa voisi kirkossa kehittää? Esittämäni asia ei siis ole Mäkelälle liiemmin ongelma.

Mitä on sitten sanottavaa tästä ”äidinvirasta”? Se ei kuulu apostoliseen virkaan! Miten Mäkelä voi käsittää edellä mainitut olemukseltaan samoiksi? Diakonaatin piiriin on alusta alkaen kuulunut naispuolisia työntekijöitä. Tässä olisi jotakin kehitettävää. Kun Mäkelä ei näe ongelmaa apostolisen viran jatkuvuudessa, niin on täysin paikallaan käsittää hänen puheensa tässä kohdin ”äidinvirasta” vain argumenttiteknisenä silmänkääntötemppuna ja lukijoiden aliarvioimisena. 
 

Halvar Sandell


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus