MIKSI ME PERUSTIMME MISSIONSPROVINSIN?


Arne Olsson, piispa, Ruotsi
 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 2/2007


Meillä on hätä kansastamme. Piispat ja monet papit ovat vääriä paimenia.


Kansa ei saa kuulla Jumalan sanaa, lakia ja evankeliumia. Kirkoissa ei saa kuulla, mitä Jumala on tehnyt Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta, että me saisimme anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän. Yhä harvempi tietää, mitä evankeliumi on. Yhä harvempi uskoo tämän evankeliumin. Ruotsin kirkosta on tullut maallistunut (inomvärldslig) kirkko. Esimerkki viime sunnuntailta: eräs pappi puhui saarnassaan Pietarista. ”Kristus rakensi kirkkonsa Pietarin varaan. Sinä ja minä olemme Pietari! Jumala rakentaa kirkkonsa meidän varaamme.” Saarna ei yltänyt ihmisten oman maailman ulkopuolelle.

Tulevien pappien koulutus on ihmiskeskeistä. Esimerkki: eräs ryhmä keskusteli Jeesuksesta ja rististä. Eräältä henkilöltä kysyttiin, mitä mieltä hän on sovituksesta. Hän sanoi: ”Jeesus kuoli minun syntieni tähden. Hän täytti kaikki käskyt minun puolestani.” Ja hän lainasi Raamatun kohtaa. Hän sai vastaansa kiivaita vastaväitteitä muilta. Hän tunsi olevansa kuin ulosnaurettu. Kristillisestä uskosta on tullut täysin tämän maailman sisäinen asia. Mitään kääntymystä ei tarvita, sillä ihminen on luomisen perusteella Jumalan lapsi. Uskova kirkkokansa ei monissa seurakunnissa tunne enää oloaan kotoisaksi. He ovat lampaita ilman paimenta. Tämä on yksi syy Missionsprovinsin perustamiseen. Meillä on hätä kansastamme.

Kristus on sanonut: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni... Saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille.” Herra on antanut tämän Kirkkonsa tehtäväksi. Meidän on vain mentävä, toteltava Herraamme. Useimmissa seurakunnissa ei ole Kristus-elämää. Jos ei ole Kristus-elämää, ei ole myöskään lähetystyötä. Ei ole mitään halua, ei mitään iloa auttaa muita todelliseen Kristus-uskoon. Hätä kansastamme ja hätä kirkkokansan keskuudessa sekä kirkon kyvyttömyys julistaa Jumalan sanaa ovat syitä Missionsprovinsin perustamiseen.


Pääsyy Missionsprovinsin perustamiseen on pappisvihkimyssulku 1995

Ruotsin kirkko kieltäytyy ottamasta vastaan miehiä, jotka Herra on kutsunut ja lähettänyt julistamaan Hänen sanaansa. Siellä ja täällä on vielä pappeja, jotka ovat Ylipaimenen, Jeesuksen Kristuksen, hyviä alipaimenia. Mutta heitä on yhä vähemmän. Jotkut pakotetaan lähtemään ennenaikaisesti. Pappiskokelaat eivät saa vihkimystä, jos he eivät tee kaikessa yhteistyötä naispappien kanssa. On myös alettu tehdä kysymyksiä siitä, miten pappiskokelaat suhtautuvat (homo)parisuhteen siunaamiseen. On pelättävissä, että tulevaisuudessa heidän täytyy myös suostua vihkimään homoseksuaaleja.

On tuhoisaa, että kirkko ei enää pidä Raamattua Jumalan sanana. Sen mukana seuraa, että Jeesusta ei enää julisteta Jumalan Poikana ja maailman ainoana Vapahtajana eikä Kirkkonsa Herrana. Kirkon toimintaohjelma sopeutetaan maailman toimintaohjelmaan. Missionsprovins perustettiin, että Jumalan sana tulisi julistetuksi ja että johtopäätökset Jumalan sanan opista tulisivat todellisuudeksi.

Kristuksen evankeliumi täytyy saarnata typistämättömänä. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa? Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä? Niin kuin kirjoitettu on: ’Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!’ Mutta eivät kaikki ole olleet kuuliaisia evankeliumille. Sillä Esaias sanoo: ’Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?’ Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.” (Room. 10:14-17)

Tähän liittyen me tunnustamme Augsburgin tunnustuksen viidennessä artiklassa: ”Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.”

Missionprovins näkee vastuunsa sanan julistamisesta. Missionprovins perustettiin, että ne, jotka Herra kutsuu, voisivat tulla vihityiksi papeiksi sen jälkeen, kun he ovat saaneet koulutuksen ja heitä on koeteltu. Voimme sanoa, että Ruotsin kirkon pappisvihkimyssulku 1995 on syy Missionprovinsiin.

Ennen kuin Missionsprovinssi perustettiin, oli tapahtunut merkillisiä asioita – tapahtumia, jotka ovat valmistaneet työtämme. Göteborgissa on ollut kolmentoista vuoden ajan seurakuntatiedekunta. Siellä annetaan nyt kolmevuotinen korkeakoulutasoinen koulutus. Kaksi ensimmäistä kandidaattia, jotka valmistuivat, menivät sen jälkeen Lutherstifltelsen pastoraaliselle kurssille. Heistä tuli kaksi ensimmäistä, jotka sain vihkiä välittömästi sen jälkeen, kun piispa Obare oli vihkinyt minut piispaksi. Kahtena ensimmäisenä piispuusvuotenani olen saanut vihkiä kymmenen pappia, seitsemän ruotsalaista ja kolme suomalaista. Seuraava vihkimys tulee tapahtumaan lokakuussa.

Vuonna 1995 aloitettiin Kyrkliga Förbundetin lahjoituspalvelu. Sittemmin on myös Lutherstiftelse alkanut koota varoja pappiskassaan. Useat papeistamme saavat osa-aikapalkkansa näistä lahjoituspalveluista.

Yksi asia toisensa jälkeen vaikutti Missionsprovinsin perustamiseen. Tai oikeammin sanottuna: Herra on eri tavoin johtanut meitä tähän. Itselleni on täysin selvää, että tämä on Herran teko. On armoa saada olla mukana siinä. On innostavaa saada kohdata nuoria miehiä, joissa Herra on sytyttänyt pyhän innon saada viedä sanomaa Kristuksesta, syntisten Vapahtajasta ja Kirkon Herrasta. On innostavaa saada kohdata ihmisiä, jotka kokoontuvat koinoonioihin (jumalanpalvelusyhteisöihin), ja kohdata heidän kiitollisuutensa siitä, että he saavat kuulla Jumalan sanaa ja viettää Herran ehtoollista. Ja on innostavaa saada nähdä heidän intonsa, että yhä useammat tulisivat kuulemaan Jumalan sanaa tullakseen uskoon ja varjeltuakseen uskossa Jeesukseen Kristukseen. Viime syksyn aikana vierailin kolmessa koinooniassa. Yksikään ei ole samanlainen kuin muut. Mutta huomiota herättävää on ihmisten kiitollisuus siitä, että he saavat viettää jumalanpalvelusta Hengessä ja totuudessa, turvallisin mielin. He tietävät, mihin he tulevat, kun he tulevat jumalanpalvelukseen.

 
Missionprovinsin perustaminen

Missionsprovins perustettiin 6. syyskuuta 2003. Sen perustamista oli valmistellut tukiyhdistys. Tukiyhdistys oli tulos keskusteluista eri tunnustusliikkeiden välillä Ruotsin kirkossa. Kyrklig Samling – yhteistyöelin eri herätysliikkeille – oli tehnyt aloitteen näihin keskusteluihin. Mutta kun sitten asiat alkoivat hahmottua ja aloimme puhua piispan- ja pappisvihkimyksistä, eivät kaikki voineet jatkaa matkaa Missionsprovinsin perustamiseen.

Missionsprovinsin takana on vanhakirkollisia, matalakirkollisia ja korkeakirkollisia ryhmiä. Että me näissä erilaisissa traditioissa olemme kyenneet löytämään toisemme, on tulosta piispa Bertil Gärtnerin Linköpingin kokouksista. Ensimmäinen kokous keräsi lähes kaksi tuhatta osanottajaa. Piispa Gärtnerin pyrkimys on ollut, että niiden tunnustusliikkeiden, jotka seisovat samalla oppipohjalla, tulee olla yhteisymmärryksessä, kun hengellinen tila on niin katastrofaalinen Ruotsin kirkossa.

Eri liikkeet ovat edustettuina Missionsprovinsissa, mutta eivät liikkeinä. Yksittäiset henkilöt ovat käsittäneet, että Missionsprovins on välttämätön – ei tulevaisuudessa vaan nyt. Ainoastaan vanhakirkollinen Lutherstiftelse on mukana organisaationa.

Kyrklig Förnyelsen hallitus (Kyrklig Förnyelse kokoaa korkeakirkolliset) lausui piispaksivihkimiseni jälkeen kielteisen kantansa tähän vihkimiseen. Samaa tarkoittavan lausuman antoi myös Kyrklig Samlingin hallitus puheenjohtajansa välityksellä. He eivät voineet sietää varsinkaan piispanvihkimystä. Heidän mielestään silloin perustetaan uusi kirkko. Sekä Kyrklig Förnyelse että Kyrklig Samling ovat sillä kannalla, että niiden tehtävänä on vaikuttaa Ruotsin kirkon sisäpuolella ja sisältä käsin uudistaa se.

 Kun Missionsprovins perustettiin 6. syyskuuta 2003 Göteborgissa, allekirjoitettiin perustamisasiakirja samalla kun Göteborgin tuomiokirkon kellot soittivat pyhän alkaneeksi! Se oli juhla, jota me mukana olleet emme unohda. Emme myöskään unohda, kun ensimmäinen piispanvaali suoritettiin 6. joulukuuta, samoin Göteborgissa. Ehdokkaita oli nimetty seitsemän, mutta kaksi luopui. Äänestyksen jälkeen laskettiin äänet. Vaalin toimittajan kehotuksesta saimme kernaasti omistaa sen ajan rukoukseen. Ja me olimme ääneti hiljaisessa rukouksessa. Mahtava hetki!

Ja niin valittiin kolme piispakandidaateiksi: Göran Beijer Tukholmasta, Lars Artman Örkelljungasta etelä-Ruotsista ja minut, joka asun Länsi-Ruotsissa. Meitä oli Länsi-Ruotsista nimetty kolme ehdokasta. Kysymys oli, tulisiko kolme piispaa samasta maankolkasta ja samasta hengellisestä traditiosta. Mutta Herra järjesti niin, että yksi tuli idästä, yksi etelästä ja yksi lännestä. Ja me tulemme kolmesta erilaisesta hengellisestä traditiosta. Uskon, että Herra johti vaalia myös tässä suhteessa. Me kolme olemme erilaisia, mutta me täydennämme toisiamme. Me tunnemme toisiamme valtavan vähän. Mutta Herra on luvannut, että Hänen voimansa tulee täydelliseksi inhimillisessä heikkoudessa.

On kysytty, miten vanhakirkolliset voivat yhdistyä matala- ja korkeakirkollisten kanssa Missionsprovinsissa. Tehtäessä valmisteluja Missionsprovinsia varten käytiin intensiivisiä oppikeskusteluja. Näiden keskustelujen lopussa julistivat muutamat korkeakirkollisista, että he eivät enää voineet olla mukana. Mutta he toivottivat meille Jumalan siunausta. Me, jotka jäimme jäljelle, olimme täysin yksimielisiä siitä perustasta jatkoyhteistyöllemme, joka on ilmoitettu provinssijärjestyksessämme. Mainitsen, että mukana olevat matalakirkolliset ovat Bibeltrogna Vänner -järjestöstä.

Piispa Obare tahtoi vihkiä piispaksi vain yhden meistä ja koska minä sain eniten ääniä, tulin vihityksi. Sitten minä saatoin toimittaa pappisvihkimyksen ja vihkiä muut piispakandidaatit hänen kanssaan hän minun rinnallani. Meillä on se järjestys, että nämä kaksi piispaa lasketaan minua avustaviksi piispoiksi, joille voin delegoida tehtäviä.

 
Vähäinen alku

Kaikki tunnustusliikkeissä eivät siis ole mukana niissä askelissa, jotka me olemme ottaneet, kun on kyse vihkimyksestä. Jotkut ovat sillä kannalla, että pappisvihkimys käy mutta ei piispan vihkiminen. Sillä tällöin meistä tulee uusi kirkko.

Me ajattelemme, että Missionsprovins on muuttamattoman evankelis-luterilaisen tunnustuksen mukaisen kirkon jatkumo Ruotsissa. Me seuraamme Ruotsin kirkon hengellistä traditiota sellaisena kuin se on kasvanut esiin uskonpuhdistuksesta. Kirkossa on tapahtunut niin paljon. Ruotsin kirkko ei tekemisensä oppikysymyksiä koskevien päätösten tähden ole enää evankelis-luterilainen kirkko. Kirkkojärjestyksen ensimmäisessä luvussa tosin viitataan Jumalan sanaan, jonka mukaan kaikki tulee koetella ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja Yksimielisyyden kirjaan, mutta käytännössä nämä eivät merkitse mitään.

Missionsprovins sisältää vaihtoehtoisen rakenteen, mutta kysymys ei ole mistään vaihtoehtoisesta kirkosta. Kirkkoherra, joka ei ole mukana Missionsprovinsissa, kirjoittaa, että Missionsprovins kuuluu niihin, jotka ”pitävät lujasti kiinni kirkossamme aina voimassa olleesta perustasta pälyilemättä poliittisesti korrektiin... Nämä vaihtoehtoiset rakenteet itse asiassa aktiivisesti varjelevat Ruotsin kirkon perintöä. Tämä ei sulje pois sitä, että on myös koko joukko seurakuntia virallisen systeemin sisäpuolella, jotka jatkuvasti viettävät jumalanpalvelusta Jumalan sana johtotähtenä” (Anders Brogren).

Me olemme vähemmistö. Tähän mennessä Missionsprovinsiin on liittynyt ainoastaan kymmenen koinooniaa Ruotsissa. Mutta useampia on tulossa. Pappiskollegioon on liittynyt runsaat neljäkymmentä pappia. Tukiyhdistyksessä on noin 300 jäsentä. Mutta meidän ei pidä vähätellä pienten alkujen päivää. Me olemme eri tavoin saaneet nähdä, että Herra tahtoo tätä. Esityö oli intensiivinen. Me olemme syventyneet näkemyksessä evankelis-luterilaisesta opista. Jumalan sana on tullut meille vielä rakkaammaksi.

Mutta jos Herra ei huonetta rakenna, sen rakentajat näkevät turhaan vaivaa. Olemme etsineet Herran johtoa rukouksessa ja hiljaisuudessa Jumalan sanan edessä. Kristushan on Kirkkonsa Herra. Häntä me tahdomme seurata ja totella. Kristuksen evankeliumi on se, joka tulee julistaa. Me tahdomme olla väline Jumalan missioon. Me tahdomme tehdä ihmisille mahdolliseksi saada kohdata Vapahtajansa Jeesuksen Kristuksen. Me tahdomme, että kirkkokansa saa kuulla Jeesuksesta, niin että sen usko ja rakkaus lähimmäisiä kohtaan syvenee.



Esitys pidetty Helsingissä 22.4.2007. Suomennos: Hannu Lehtonen.


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus