Kategoriat
1/2013 Lehdet Pietismi Teologia

Pietistit

Petri Hiltunen, pastori, TT, Kouvola

 

[Olemme aikaisemmilla kerroilla puhuneet uudelleenkastajista ja reformoiduista, jotka muodostivat omia kirkkokuntiaan. Tänään sen sijaan puhumme pietismistä, joka on enemmänkin kirkkokuntien sisäinen hengellinen liike. Pietismiä esiintyi siis myös mm. reformoidun kristillisyyden piirissä. Emme kuitenkaan puhu tässä siitä.]  Pietismi pyrki uudistamaan ja elävöittämään seurakuntia ja erityisesti syventämään yksityisten kristittyjen hengellistä elämää. Siitä nimi ”pietismi” (lat. pietas = hartaus). Painopiste on yksilön sisäisessä muutoksessa, pyhittymisessä. Raamattuopiston ”Hengellisen elämän syventymispäivät” on kuvaava nimi tälle pietistiselle liikkeelle.

 

Uskonpuhdistuksen (1517) aikakausi huipentui Tunnustuskirjojen hyväksymiseen vuonna 1577. Tämän jälkeen alkoi luterilaisuuden piirissä nk. ortodoksian tai puhdasoppisuuden aika. Huomio oli löydetyn uskon ja opin vaalimisessa ja rajankäynnissä siitä poikkeaviin hengellisiin suuntauksiin. Jotkut kokivat tämän kaavamaisena ja kuivana teologisena saivarteluna. Tiedon ja totenapitämisen korostaminen syrjäytti uskon elämyksellisen ja kokemuksellisen puolen. Myös ihmisten vakiintunut tapakristillisyys herätti 1600-luvulla arvostelua. Ulkonainen kirkossakäynti ilman elämänmuutosta ei tyydyttänyt kaikkia. Muutosta haettiin osittain keskiajan mystiikan perinteestä, jossa Jumalan ja sielun välinen henkilökohtainen suhde oli keskeistä.

 

Saksaa raastanut 30-vuotinen sota (1618-1648) herätti myös lopunajallisia asioita; paavi nähtiin Antikristuksena ja odoteltiin tuhatvuotista rauhan valtakuntaa. Hengellisellä harjoituksella uskottiin voitavan edistää tätä Kristuksen valtakuntaa. Huomio kääntyi vaikeina aikoina sisään päin. Paettiin kavalaa maailmaa. Yhteisöstä näkökulma siirtyi yksilöön, ulkoisesta sisäiseen. Tämä oli pietismiä ja kristillisyyttäkin laajempi kehityssuunta.

 

Pietistit olivat kärsimättömiä sen suhteen, että kristityissä ei näyttänyt tapahtuvan todellista parantumista ja elämän uudistumista. Usko ja Jumalan sana eivät saaneet riittävän näkyviä muutoksia aikaan. Niiden tehoa ajateltiin voitavan lisätä Jumalan lain kolmannella käytöllä (Jumalan käskyjen julistamisella uskoville) ja keskinäisellä hartauden harjoituksella.

 

Johann Arndt (1555 – 1621)

 

Pietismin liikkeellepanijana voidaan pitää Johann Arndtia, saksalaista luterilaista pappia. Hän opiskeli lääketiedettä enemmän kuin teologiaa. Arndtin merkitys oli siinä, että hän välitti keskiajan katolisen kirkon mystiikkaa luterilaiseen kirkkoon. Hän mm. saksansi keskiajan mystikkojen teoksia (Saksalainen teologia ja Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta). Tärkein hänen oma teoksensa oli Totisesta kristillisyydestä (1605), jota Arndt muokkasi useaan kertaan siihen kohdistuneen kritiikin vuoksi. Arndtia syytettiin mm. synergismistä (ihminen on pelastuksen asiassa yhteistyössä Jumalan kanssa) ja perisynnin kieltämisestä. Toinen tärkeä Arndtin kirja oli Paratiisin yrttitarha.

 

Arndt halusi uudistaa kirkkoa, mutta ei siten, että kirkko palaisi Lutherin opetuksiin. Lutherin ajatukset jäivät hänen teoksissaan taka-alalle. Sen sijaan hän toivoi mystiikan uudistavan kirkon. Jumalan kuva tulee palauttaa ihmissieluun. Jumala voidaan tuntea myös luonnon välityksellä. Mystiikan tie: puhdistautuminen, valaistuminen ja sielun yhdistyminen Jumalaan. Hän ei osoita tietä pelastukseen vaan pyhittymiseen ja hurskauteen. Tämä tapahtuu itsekieltäymyksen, maailmanrakkauden puhdistamisen, nöyryyden, katumuksen, antautumisen ym. avulla. Sakramentit jäivät Arndtin kristillisyydessä sen sijaan vähälle huomiolle.

 

Arndtin teokset tunnettiin jo varhain Suomessa ja niitä painettiin 1800-luvun puoliväliin mennessä 11.000 kappaletta, mikä oli valtava määrä. Arndtin kirjat olivat Raamatun ja virsikirjan jälkeen yleisimmät talonpoikien omistamat kirjat Ruotsissa. Arndtin kirjoilla ja ajatuksilla on varmasti ollut syvä vaikutus myös Suomen hengelliseen elämään ja eritoten herätysliikkeisiin.

 

Philipp Jakob Spener (1635- 1705)

 

Varsinaisen pietistisen liikkeen isä oli kiistatta Philipp Spener. Hän tunsi hyvin Arndtin teokset lapsuudestaan saakka, jota hän piti Raamatun jälkeen toiseksi tärkeimpänä kirjana. Nuorena hän koki voimakkaan kuolemankaipuun, kun hänen tätinsä kuoli pojan ollessa 13-vuotias. Spener ei koskaan kiinnostunut systemaattisesta teologiasta vaan keskittyi Raamatun tutkimiseen ja itämaisiin kieliin. Spener oli elämäntavoiltaan hyvin pidättyvä ja vaati itseltään kuuliaisuutta käskyille, mm. sunnuntain pyhittämiselle.

 

Vuonna 1670 Spener kutsui työhuoneeseensa hartausryhmän, joka keskusteli kahdesti viikossa Raamatusta. Kokoontuminen aloitettiin ja päätettiin aina veisuulla ja rukouksella. Tässä on seuraperinteen juuri.

 

Varsinainen läpimurto oli Spenerin teos Pia desideria (Hurskaita toiveita). Sen mukaan kaikki hengellinen elämä on läpeensä turmeltunutta luterilaisessa kirkossa. Tämä hengellisen elämän rappio näkyi hänen mukaan kaikilla yhteiskunnan aloilla. Papisto ei tuntenut todellista kristillisyyttä, koska siltä puuttui hänen mukaansa elävä usko (kuulostaako tutulta?).

 

Pitäytyminen puhtaaseen oppiin ei Spenerin mukaan riittänyt. Vaadittiin valaistumista Pyhästä Hengestä ja hurskasta elämää. Pappien huono elämä oli Spenerin mukaan kansan hengellisen uudistumisen ja mm. juutalaisten kääntymisen esteenä. Hurskauden avulla voitaisiin saavuttaa ensimmäisten kristittyjen ”jumalallinen elämä” ja ”autuas tila”.

 

Keinoja tämän ihannetilan saavuttamiseen Spener luettelee kuusi: (1) Jumalan sanan tuominen runsaammin keskuuteemme, (2) Yleisen pappeuden käyttöönotto ja ahkera harjoitus, (3) Uskon ytimeksi tiedon sijaan lähimmäisen rakkaus, (4) Opillisessa kiistelyssä rajoituttava kaikkein välttämättömimpään, (5) Teologian opintoja on muutettava hengellistä elämää tukevampaan suuntaan, (6) Saarnojen puhdistaminen mahtipontisuudesta ja koristeellisuudesta yksinkertaiseksi uskon ja sen hedelmien edistämiseksi.

Kahdessa ensimmäisessä vaatimuksessaan Spener vetosi Lutheriin, muissa Arndtiin.

 

Kahdessa kohdassa Spener poikkesi selvästi luterilaisesta ortodoksiasta: hurskaiden kokousten vaatimisessa ja tuhatvuotisen valtakunnan odotuksessa.

Kirjasta löytyy myös kaksi myöhemmän pietismin tunnuspiirrettä: selvästi ajoitettava kääntymiskokemus (”uskoontulo”) ja lähetystyön edistäminen.

 

August Hermann Francke (1663-1727) ja hallelainen pietismi

 

Pietismin laajeneminen protestanttisen kristillisyyden valtavirraksi tapahtui Spenerin oppilaan August Francken välityksellä. Francke valmistui filosofian maisteriksi, ei teologiksi. Francke toimi kuitenkin saarnaajana, sielunhoitajana, opettajana, organisaattorina ja yrittäjänä. Hän tunsi hyvin Arndtin opetukset.

 

Saarnaajana hän menetti luottamuksensa luterilaisen opin totuuteen, varmuuden Raamatusta Jumalan sanana ja lopulta jopa uskon Jumalaan taivaassa. Kun hän tajusi tämän, hän heittäytyi polvilleen ja rukoili pelastusta. Rukous kuultiin ja varmuus palasi. Kaikki epäilys oli hetkessä poissa. Francke tunsi uudestisyntyneensä. Tämä muodostui pietistisen kääntymyskokemuksen perusmalliksi.

 

Francke ei kuitenkaan ymmärtänyt uudestisyntyneen kristityn luonnon kaksijakoisuutta; samalla kertaa syntinen ja vanhurskas. Sen sijaan hän näki ne toisiaan seuraavina jaksoina; ensin kääntymätön, sitten uudestisyntynyt. Tämän ajattelun juuret ovat reformoidussa, kalvinistisessa kristillisyydessä.

 

Hallen kaupungista tuli franckelaisen pietismin keskus. Siellä oli yliopisto, opettajankoulutuslaitos, lääketieteellisiä laitoksia, kirjapaino ja varsinkin orpokoti, josta tuli koko liikkeen keulakuva. Tämä oli pietismin ”Jerusalem”. Hallessa sovellettu teologian opetus levisi suureen osaan Saksaa. Siinä korostui Raamattu ja käytäntö opin kustannuksella. Hallelaisesta pietismistä tuli Preussin ”valtionuskonto”.

 

Muita pietismin suuntauksia

 

Franckelainen pietismi sulautui lähes täysin yhteiskuntaan ja vaikutti siihen. Monet radikaalipietistiset ryhmät sen sijaan erottautuivat maailmasta ja muodostivat omia itsenäisiä ryhmiään. Useat radikaalipietistit ajautuivat täydelliseen individualismiin, jossa vain yksilön kokemuksella oli jotain merkitystä. Myös monet selkeät opilliset harhat vaikuttivat tämän suuntauksen parissa.

 

Nikolaus von Zinzendorf ja hernhutilainen veljeskunta erottautui maailmasta, mutta säilytti silti vaikutuksensa siihen. Zinzendorf hylkäsi pitkälti kirkkojen tunnustukset ja pyrki vain veljesrakkauden toteuttamiseen, ”sydämen uskontoon”. Häntä askarrutti erään maalauksen teksti: ”Tämän tein puolestasi. Mitä sinä teet minun puolestani?” Hernhutin yhteisöstä muodostui liikkeen pääpaikka ja esikuva. Siellä valitaan edelleen ”Päivän tunnussana”. Zinzendorf joutui ristiriitaan muiden pietistien kanssa, mutta halusi paneutua Lutherin vanhurskauttamisoppiin. Hän kehitti erityisen ”veri- ja haavaopin”. Virsi 388 on Zinzendorfin sanoittama.

 

Württembergin pietismi oli lujin ja viimeisin pietistinen suuntaus Saksassa. Siinä korostui lopun aikojen odotus. Kristuksen piti heidän mukaansa palata vuonna 1836. Merkittävin tämän suunnan edustaja oli Johann Albrecht Bengel (1687-1752). Hänen vaikutuksensa tuntuu Suomessakin raamatuntutkimisen alalla.

 

Pietismin vaikutus Suomessa

 

Saksalainen pietismi on varsinkin Ruotsin kautta vaikuttanut hyvin paljon suomalaiseen kristillisyyteen. Lestadiolaisuuteen se vaikutti Ruotsin lukija-liikkeen kautta. Herännäisyyteen pietismi vaikutti enemmän kuin evankelisuuteen, jossa on puhdasoppisuuden vaikutusta. Uuspietistiset liikkeet (Kansanlähetys, KRS, Raamattuopisto, Kylväjä ym.) ovat valikoiden omaksuneet varhaisen pietismin vaikutuksia. Pietismi tuli postillojen ja hartauskirjojen välityksellä jo varhain kotien uskonnollisen elämän sisällöksi. Siksi on ollut vaikea erottaa tunnustuksellista luterilaisuutta pietismistä. Periaatteessa Suomi on luterilainen maa, mutta käytännössä hyvin pietistinen.

 

Pietismin opetuksia

 

Valentin Ernst Löscher (1673–1749) kirjoitti vuonna 1717 teoksen, jonka nimi kuuluu suunnilleen ”Totuuden ja rauhan esitys tähänastisista pietistisistä kiistoista sekä kristillinen selitys ja niin sanottu puolustuskirjoitus heidän oppinsa suhteen”. Suomeksi se on julkaistu vuonna 2007 nimellä ”Pietismin ongelmat luterilaisen tunnustuksen valossa” (julk. Suomen Luterilainen Tunnustuskirkko, Tampere).

 

Löscher toimi Dresdenissä superintendenttinä ja hänen tehtävänsä oli mm. seurakuntien ja niiden opetuksen valvonta. Hän kantoi suurta huolta siitä hengellisestä rappiosta, joka Saksassa vallitsi. Hän ei kuitenkaan nähnyt pietismiä vastauksena tähän rappioon, koska näki siinä monia ongelmia. Siksi hän julkaisi useitakin kirjoja, joissa käsitteli pietistien opetusta. Löscher nostaa esille pietistien väittämiä, jotka olen tässä hieman yksinkertaistanut:

 

”Oikea oppi ei ole olennaista vaan hurskaus” (ei oppi vaan elämä)

 

Pietistit hyökkäsivät puhdasoppisia luterilaisia vastaan siitä, että nämä korostivat oppia. Teoreettisella totuudella ja puhtaalla opilla ei ole väliä. Se on vain kuollutta kirjainta. Pietistien mielestä ihminen voi olla autuas, vaikka eläisi karkeiden opillisten harhojen vallassa. ”Jos tahto on hyvä, mitkään harhat eivät voi vahingoittaa meitä”. Siksi tulee sallia ja hyväksyä se, että ollaan eri mieltä opillisista kysymyksistä, kunhan ihmiset vain uskovat. Harhaoppisia ei tulisi siksi vastustaa, ainakaan jyrkästi.

 

Kommentti: Oppia ja elämää ei voi asettaa toisiaan vastaan. Oikeasta opista seuraa – tai tulisi seurata – hyvä elämä. Siellä, missä Jumalan sanaa opetetaan puhtaasti ja oikein, syntyy todellista, Jumalan Hengen luomaa uskoa. Puhtaasta uskosta taas seuraa hengellisiä hedelmiä, kuten hurskautta ja rakkautta. Ei ole siis ollenkaan yhdentekevää, opetetaanko oikein vai ei. Puhdasta oppia on vaalittava ja sen vääristymiä vastustettava: ”Jokainen, joka ei pysy Kristuksen opetuksessa vaan tuo siihen jotakin lisää, on vailla Jumalaa. Jokaisella, joka tässä opetuksessa pysyy, on sekä Isä että Poika. Jos joku tulee teidän luoksenne eikä opeta tällä tavoin, älkää ottako häntä kotiinne älkääkä edes tervehtikö häntä” (2. Joh. 1:9–10).

 

2. ”Armonvälineet eivät ole tärkeitä”

 

Jumalan sana, kaste ja ehtoollinen eivät ole välttämättömiä autuuden saavuttamiseksi. Tärkeintä on suora yhteys Jeesuksen ja Jumalan kanssa. Ulkonaiset armonvälineet ovat vain muotomenoa. Kääntymys ja parannus ei tapahdu ulkonaisen sanan kautta vaan sisäisen mielenmuutoksen avulla. Hurskaus yksin on aitoa uskoa, ei eläminen armonvälineiden yhteydessä. Todellinen uudestisyntynyt uskova ei tarvitse armonvälineitä. Tämä johti mm. ehtoollisen laiminlyömiseen ja kasteen arvon mitätöimiseen.

 

Kommentti: Armonvälineitä ja armon hedelmiä ei voi erottaa toisistaan. Armonvälineet (sana ja sakramentit) juuri välittävät Jumalan armon ja pelastuksen. Niiden kautta syntyvät usko ja sen hedelmät. Kristus itse tulee evankeliumin Sanassa ja kasteessa ihmiseen. Usko Kristukseen on uskoa Sanassa ja sakramenteissa läsnä olevaan Kristukseen. Sanasta ja sakramenteista irrotettu Kristus saattaa olla ihmisen oman mielikuvituksen tai tunteiden tuotetta. Ihminen voi kyllä olla vain ulkonaisesti armonvälineiden yhteydessä ilman että hän uskoo. Tällainen ei tietenkään hyödytä ihmistä vaan on päinvastoin haitaksi.

”Olettehan te syntyneet uudesti, ette katoavasta siemenestä, vaan katoamattomasta, Jumalan elävästä ja pysyvästä sanasta” (1. Piet. 1:23).

 

3. ”Papit eivät ole välttämättömiä”

 

Papit eivät saa ihmisissä aikaan mitään sisäistä muutosta tai anteeksiantamusta. Vain hurskaista papeista voi olla jotakin apua. Yleisen pappeuden nojalla kuka tahansa voi hoitaa hengellisiä tehtäviä, opettaa julkisesti ym. Tulee erottautua papeista, jotka eivät elä kyllin hurskaasti ja kehottaa muitakin tekemään samoin.

Maallikot voivat aivan hyvin kokoontua keskenään ja hoitaa toisiaan.

 

Kommentti: Pappeus ei perustu ihmisen kykyihin tai edes hengelliseen hurskauteen vaan Kristuksen asettamaan virkaan. Hän kutsuu, asettaa ja vihkii paimenet julistamaan sanaa ja hoitamaan sakramentteja. Näin ihmiset saavat syntinsä anteeksi ja heissä voi syntyä elävä usko. Kelvotonkin pappi jakaa todellisen Kristuksen ruumiin ja veren ja hänen synninpäästönsä on pätevä.

Yleinen pappeus ei tarkoita sitä, että kuka tahansa voi hoitaa papillisia tehtäviä. Siihen tarvitaan erillinen kutsu. Jumala on säätänyt seurakuntaansa järjestyksen: lauma ja paimen.

”Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” (Ef. 4:11-12).

 

4. ”Teot ovat tarpeen pelastukseen”

 

Usko vanhurskauttaa toimintansa kautta. Ilman tekoja usko on kuollut. Vasta kun teot ovat näkyvillä, voi ihminen olla varma pelastuksestaan. Kristuksen täytyy asua meissä ja tuottaa meissä hedelmää – vasta sitten ihminen on vanhurskas. Pelkkä Kristuksen ansion hyväksilukeminen ja syntien anteeksi saaminen ei vielä pelasta ihmistä. Spener: ”Usko, joka on ilman tekoja, ei vanhurskauta eikä tee autuaaksi”.

 

Kommentti: Usko kyllä aina toimii, koska se ei jää ilman hedelmää. Mutta uskon hedelmä ei vanhurskauta ihmistä. Usko ei vanhurskauta sen tähden, että se on toimiva, vaan koska se kohdistuu Kristukseen, joka armahtaa. Usko vanhurskauttaa, koska se ottaa vastaan ja omistaa. ”Uskossa meidän hyväksemme luettu Kristuksen vanhurskaus on ainoa peruste, jonka turvin kestämme Jumalan tuomiolla!” (Löscher). Kun synnit on saatu anteeksi, me kelpaamme Jumalan edessä.

 

Toiminta ja teot eivät kuulu lainkaan vanhurskauttamisen uskonkohtaan vaan pyhitykseen. Tekojen vaatiminen syrjäyttää evankeliumin ja tekee kaikesta lakia. ”Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja” (Room. 3:28).

 

5. ”Maailmanloppua edeltää tuhatvuotinen valtakunta”

 

Ennen maailmanloppua päättyy ristin valtakunta, jossa uskovat ovat koettelemusten alaisia. Tilalle tulee Jeesuksen Kristuksen maanpäällinen rauhan valtakunta. Siellä ei ole syntiä, ristiä, hätää eikä kuolemaa vaan uskovat kokevat pelkkää valoa ja onnea. Sydämiin perustetaan uusi, taivaallinen olemus. Armonvälineitä ei enää tarvita tuhatvuotisessa valtakunnassa. Kaikki asetetaan ennalleen tuhannen vuoden aikana.

 

Kommentti: Seurakunta on ristin alla elävä ja taisteleva kirkko niin kauan kuin se on maan päällä eli Kristuksen paluuseen saakka. Kristityt joutuvat elämään ahdistuksessa, mutta saavat turvan Jumalan sanasta ja sakramenteista. Tuhatvuotinen valtakunta hämärtää ajatuksen Kristuksen kertakaikkisesta paluusta, viimeisestä tuomiosta ja kaiken pahan tuhoamisesta.

”Maailmassa teillä on ahdistus” (Joh. 16:33). ”Jos sitä aikaa ei lyhennettäisi, yksikään ihminen ei säästyisi. Mutta valittujen tähden se aika lyhennetään” (Matt. 24:22). ”Mutta joka kestää loppuun asti, pelastuu” (Matt. 24:13).

 

6. ”Ehdonvallan asiat ovat kiellettyjä”

 

Pyrkimys elämän hurskauden lisäämiseen vaatii, että ihmisen pitää kuolettaa itsensä maailmalle. Kaikki rakkaus luotuja kohtaan ja halu niihin on luvatonta ja itsessään syntiä. Ihminen saa rakastaa vain Jumalaa. Jumala on kieltänyt kaiken pelaamisen, tanssimisen, häätanssit, näyttelemisen ja näytelmien katselemisen, pilailun, leikinlaskun, tieteen, alkoholin käyttämisen jne. Kaikki mihin Pyhä Henki ei armonsa kautta ohjaa ihmistä, on syntiä. Joka tekee syntiä ei ole uudestisyntynyt.

 

Kommentti: Uudestisyntymistä ei voi sitoa ehdonvallan asioihin. Vain epäusko ja armonvälineissä tarjotun pelastuksen torjuminen on kadottava asia. Samoin kadottavaa on katumaton jääminen synnin valtaan ja syntisen elämän puolusteleminen.

 

Luotuja saa ja tulee rakastaa. Niitä kohtaan voidaan tuntea halua, joka ei ole pahaa tai syntistä. Tällainen rakkaus ei karkota pelkoa ja rakkautta Jumalaa kohtaan. Miesten tulee rakastaa vaimojaan ja lapsiaan (Ef. 5:28, Tiit. 2:4).

 

Kristitty tekee hyvin, jos välttää hyödyttömiä tai haitallisia harrastuksia. Itsessään esim. tanssi tai näytelmät eivät ole syntiä. Löscher itse sanoi, ettei tee mitään em. asioista, koska papin hengellinen hyöty edellyttää sitä.

 

7. ”Ihmisessä on jotain jumalallista, jonka varaan usko rakentuu” (mystisismi)

 

Ihminen tuntee ja löytää itsessään jotain jumalallista, Jumalan kuvan kipinäisen. Kristus on tietyllä tapaa valona jokaisen ihmisen sisimmässä. Kaikki ei ole menetetty syntiinlankeemuksessa. Synti ja saatana eivät ole turmelleet tuota jumalallista meissä. Se jumalallinen täytyy uudelleen herättää. Jumalallinen kipinä meissä saa aikaan uudestisyntymisen ylösnousemisellaan ja voitollaan. Näin ihminen jumalallistetaan. – Näin opetti myös keskiajan mystiikka.

 

Kommentti: Ihmisessä ei itsessään ole mitään hyvää, jonka varaan uskonelämä voitaisiin rakentaa. Hän on olemukseltaan turmeltunut ja erossa Jumalasta.

Jumalan kuva on särkynyt. Nämä pirstaleet eivät auta autuuden saavuttamisessa. Uudestisyntymisessä Jumalan kuva uudistetaan. Se tapahtuu kuitenkin ainoastaan Kristuksen tähden. Kristus ei kuitenkaan löydy ihmisen sisimmästä vaan ulkopuolelta, armonvälineistä, Sanasta ja sakramenteista. Uskomalla Jumalan lupauksiin kootaan kadotettu Jumalan kuva.

– Uskonpuhdistajat torjuivat mystiikan tien.

”Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani (=lihassani), ole mitään hyvää” (Room. 7:18)

 

8. ”Usko ei tarvitse ulkonaisia tukia”

 

8.1. Kirkko

”Mitään näkyvää, oikeaa kirkkoa ei ole. Puhdas oppi ja sakramenttien jakaminen eivät ole oikean kirkon tuntomerkit vaan ainoastaan hurskaus. Kirkko on joukko pelkkiä hurskaita ihmisiä. Kirkon tuntomerkki on ihmisten pyhyys.

 

8.2. Harhojen torjuminen

Harhaoppisia ei tarvitse nuhdella. Todellista harhaoppisuutta on jumalaton elämä ja sellaiset opit, jotka edistävät jumalatonta elämää. On ollut väärin keskittyä opin vaalimiseen.

 

8.3. Tunnustuskirjat

Tunnustuskirjat ovat vain ihmisten kirjoittamia ja niissä on monia virheitä. Niitä ei saa asettaa Raamatun rinnalle. Tunnustuskirjat eivät ole välttämättömiä vaan joskus jopa haitallisia. Spener: ”Kirkko voi kukoistaa hyvin ilman tunnustuskirjoja”. Tunnustuskirjoja vastaan opettavia pappeja tulee sietää kirkossa.

 

8.4. Teologia

Erityinen teologian opiskelu tai soveltaminen ei ole välttämätöntä. Akateeminen teologia on vain saivartelua eikä se hyödytä ihmisten autuuden asiaa.

 

8.5. Jumalanpalvelut ja kirkkorakennukset

Julkinen jumalanpalvelus ei ole välttämätön. Esim. virsirunoilija Tersteegen (virsi 194) lakkasi jo varhain käymästä kirkossa. Todelliset kristityt ovat vapaita ulkonaisesta kirkollisesta elämästä. Jumalanpalvelus on vain muotomenoa. Aito hengellinen elämä toimii pienissä uskovien ryhmissä. Ei tarvita kirkkorakennuksia, voidaan kokoontua kodeissa.

 

8.6. Rippi

Ripittäytyminen ei ole tarpeellista. Pappi ei voi antaa syntejä anteeksi.

 

Kommentti: Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan (Augsburgin tunnustus). Ihminen ei voi arvioida toisen uskon tai hurskauden määrää tai laatua. Julkiset harhat tulee torjua julkisesti. Jumalatonta elämää tulee karsia lain saarnalla, kehotuksilla ja joskus ehtoollisen pidättämisellä. Ilman tunnustusta ei ole oikeaa kirkkoa. Teologian opiskelu on välttämätöntä puhtaan opin opettamiseksi. Jumalanpalvelus on armonvälineiden hoitamista ja käyttämistä. Jumalanpalvelus tarvitsee julkisen tilan, jota tulee kunnioittaa. Rippi on hätääntyneen sielun lohdutus.

 

9. ”Jumala toimii usein ihmeellisesti”

Jumala voi antaa ihmiselle suoria, välittömiä ilmoituksia ohi Jumalan sanan, seurakunnan tai saarnaviran. Ihmisille annetaan näkyjä ja ilmestyksiä, joita tulee tavoitella. Ei ole mitään väärää olla hengellisessä yhteydessä lahkoiksi kutsuttujen ryhmien, kuten uudelleenkastajien tai kveekareiden kanssa. Villeissä profetioissa ei ole mitään pahaa.

 

Kommentti: Meidän tulee etsiä Jumalan tahtoa vain Hänen sanastaan. Pyhä Henki voi toki toimia missä ja miten haluaa, mutta meidät Jumala ohjaa etsimään Häntä sanasta ja sakramenteista. Kaikkea hengellistä elämää tulee koetella sanan valossa.

 

10. ”Ihminen voi saavuttaa täydellisyyden”

Elävä ja toimiva kristillisyys johdattaa ihmistä yhä puhtaampaan ja täydellisempään elämään. Ihminen ei ole uudestisyntynyt, ellei hänessä ole tapahtunut täydellistymistä. Synnittömämmäksi tuleminen on merkki ja tae pelastuksesta. Uudestisyntyminen on olemuksellinen muutos, jossa ihminen tulee hurskaaksi. Ihminen voi päästä niin pitkälle, ettei lainkaan tunne pahoja himoja. Tällöin ei ole enää tarpeen tunnustaa syntejä. Paasto ja ankaruus itseä kohtaan on tarpeen täydellisyyden saavuttamisessa. Spener: ”Uskovat ovat täysin vapaat synnistä ja kaikesta pahasta”.

 

Kommentti: Vanhurskauttaminen on kertakaikkista. Ihminen tulee kasteen ja uskon kautta täydelliseksi Jumalan edessä. Kristuksen ansio luetaan hänen hyväkseen. Hän on vanhurskas.

 

”Elämän vanhurskaus” on sitä vastoin aina epätäydellistä. Kasvaminen jumalisuudessa ja pyhittyminen jää aina kesken. Ihmisen pelastus ei koskaan ole riippuvainen täydellistymisestä tai synnittömyydestä vaan Kristuksen uhrista. Kristitty on loppuun asti osallinen syntisestä, langenneesta luonnosta ja hänellä on joka päivä tarve tunnustaa syntinsä.

 

11. ”Kirkkoa pitää jatkuvasti uudistaa”

 

Vasta täydellisesti hurskaiden kirkko on oikea kirkko. Tarvitaan uusi uskonpuhdistus, jossa jumalattomuus juuritaan pois. Tähän tarvitaan uutta oppia, ja ennen kaikkea puhdasta elämää. Vanhat kirkolliset tavat on hylättävä. Niiden tilalle on tuotava uusia tapoja. Jumalanpalvelusta ja rippiä ei tarvita. Hurskaiden veljespiirit ovat välttämättömiä uudistuksen toteuttamisessa.

 

12. ”Hurskaus on tärkeämpää kuin usko”

 

Avainkäsite on hurskaus, saksaksi Pietät. Perinteisesti hurskas oli ihminen, joka (1) ”kuulee, tutkii, kätkee ja tunnustaa Jumalan sanan, käyttää kastetta ja pyhää ehtoollista ja suhtautuu niihin kunnioituksella, arvostuksella, tarkkaavaisuudella ja kaipauksella” sekä (2) ”on kaunistettu pelastuksen hedelmillä sisäisesti ja ulkonaisesti”. Hän pelkää ja rakastaa Jumalaa ja palvelee häntä tositarkoituksella.

 

Pietismissä hurskaus ymmärrettiin vain tässä jälkimmäisessä merkityksessä.

Puu irrotettiin vesilähteestä ja ajateltiin, että se kasvaa itsekseen, oletetun sateen avulla. Käytännössä ”hurskaat” irtaantuivat usein seurakuntayhteydestä ja muodostivat hurskaiden piirejä, joissa ei ollut paimenta eikä armonvälineitä.

 

Väitettiin että tämä hurskaus on pelastumisen edellytys, ei vanhurskauttava usko. Tällöin pyhitys ja pelastus sotkettiin keskenään.

 

Tutulta kuulostavat 1600–1700 -luvun vaihteen pietistien ajatukset: ”Hurskaus on todellinen uskonto, ei oppi”, ”Todellinen uskonto on omantunnon puhtautta”, ”Kristinuskon olemus muodostuu vain Jumalan ja lähimmäisen rakastamisesta”, ”Usko on rakkautta”. Muu on kuivaa, kuollutta aivouskoa, kovaa oikeaoppisuutta, nimikristillisyyttä, leipäpappeja, muotomenoa tms.

 

Löscher pyrki sovintoon pietistien kanssa, mutta ei ollut valmis tinkimään Raamatusta ja luterilaisesta tunnustuksesta (Löscher, s. 272, viim. kappale).

 

 

 

KIRJALLISUUTTA

 

Arndt Johann, Paratiisin yrttitarha. Porvoo 1940.

 

Arndt Johann, Totisesta kristillisyydestä. Porvoo 1927.

 

Bruns Hans, Pietismin isä Philipp Jakob Spener. Saarijärvi 1976.

 

Kansanaho Erkki, Hallen pietismin vaikutus Suomen varhaisempaan herännäisyyteen. Helsinki 1947.

 

Kempiläinen Tuomas, Kristuksen seuraamisesta. Hengen tie 3. Pieksämäki 1979.

 

Kirja täydellisestä elämästä. Theologia Deutsch. – Hengen tie 1. Pieksämäki 1979.

 

Löscher Valentin Ernst, Pietismin ongelmat luterilaisen tunnustuksen valossa. Tampere 2007.

 

Repo Matti, Pyhittävä yhteisö. Kirkkokäsitys vanhurskauttamisopin heijastajana reformaatiosta pietismiin. Juva 1991.

 

Spener Philipp Jakob, Pia desideria. Kirkon uudistus. – Hengen tie 9. Pieksämäki 1984.

 

Wallman Johannes, Totinen kääntymys ja maailmanparannus. Pietismi kirkkohistoriallisena ilmiönä. Pieksämäki 1997.

 

 

Luento Uskonpuhdistuksen perillisiä –luentosarjassa  syksyllä 2012