Kategoriat
3/2012 Lehdet

Hyvät teot I

Juha Huotari, teol. kand. ja Jukka Huotari, teol. kand.

Aiheemme on Augsburgin tunnustuksen puolustuksen XX artikla eli hyvät teot. Tämä artikla puolustaa sitä Augsburgin tunnustuksessa ilmaistua Jumalan sanan erehtymätöntä ja muuttumatonta oppia, joka opettaa uskonvanhurskautta. Ihminen vanhurskautetaan yksin Kristuksen tähden uskon kautta, ilman ihmisen omia ansioita tai tekoja. Tätä uskoa sitten seuraavat hyvät teot, mutta niihin ei luoteta eikä niitä pidetä minään ansioina Jumalan edessä. Tätä Rooma ei hyväksynyt, vaan hyökkäsi Augsburgin tunnustuksessa esitettyä puhdasta Jumalan sanan oppia vastaan väittämällä, että vanhurskauttamiseen tarvitaan uskon lisäksi ihmisen omia tekoja. Rooma nimittäin opettaa, että tekoja on tehtävä ennen vanhurskauttamista ja uskon säilyttämiseksi vanhurskauttamisen jälkeen. Rooman opetus tekojen paikasta ja luonteesta on vastoin Raamattua. Näin huomaamme, että jos ei opeteta oikein uskonvanhurskaudesta, ei voi opettaa oikein hyvistä teoista. Vanhurskauttamisopilla ja opilla hyvistä teoista on kiinteä yhteys. Pieper kirjoittaa: ”On mahdotonta opettaa pyhitystä ja hyviä tekoja raamatullisessa mielessä opettamatta samalla vanhurskautusta, koska ainoa vaikutin pyhitykseen ja hyviin tekoihin, mitä meillä on, on Jumalan Kristuksessa osoittama sula armo (Room. 12:1; 2. Kor. 8:9)” (Kristillinen dogmatiikka, s. 399, vuoden 1995 painos).

Alustuksen rakenne on seuraava. Ensimmäiseksi (I) käsitellään Rooman kirkon oppia hyvistä teoista, koska Augsburgin tunnustuksen puolustus (Apologia) on vastausta Rooman kirkon tuottamaan Augsburgin tunnustuksen Kumoamukseen. Näin saadaan taustaa Apologian artiklalle XX. Toiseksi (II) käsitellään vastauksena Kumoamukseen Apologian artiklaa XX. Kolmanneksi (III) tarkastellaan laajemmin Tunnustuskirjojen opetusta hyvistä teoista. Lopuksi (IV) tarkastellaan kiistaa hyvien tekojen merkityksestä.

I Rooman kirkko ja teot

Rooman kirkko sotkee teot vanhurskauttamiseen. Siksi tässä yhteydessä on hieman käsiteltävä Rooman kirkon vanhurskauttamisoppia. Lyhyesti sanottuna Rooman kirkko opettaa, että ihminen pelastuu sekä uskosta että teoista. Rooman kirkko kyllä sanoo, että ihminen pelastuu ”armosta”, mutta se määrittelee armon Raamatun vastaisesti siten, että ”armo” on voima, jonka Jumala panee ihmiseen. Tämä saa ihmisen tekemään hyviä tekoja, jotka täydellistävät vanhurskauttamisen. Tätä Rooman kirkko kutsuu ”vuodatetuksi armoksi” (gratia infusa). Armo ei siis Rooman kirkon mukaan ole Jumalan armollista mielenlaatua syntistä kohtaan (gratuitus Dei favor). Vanhurskauttamisesta Rooma opettaa, että se on prosessi, jolla Jumala tekee ihmisen vanhurskaaksi. Tämä prosessi on asteittainen. Anteeksiantamuksen määrä on verrannollinen tekojen määrään. Rooman vanhurskauttamisoppi on siis puhdasta teko-oppia. Se ei siis opeta, että syntinen pelastuu yksin armosta, Kristuksen tähden, uskon kautta, ilman tekoja. Rooman kirkon vanhurskauttamisopin määritelmä kieltää, että vanhurskauttaminen on syyllisen vapauttamista ja vanhurskaaksi julistamista Kristuksen vanhurskauden tähden. Rooman kirkko kieltää senkin, että usko on vanhurskauden vastaanottava väline, tarttumistoiminto, jolla armo ja laupeus omistetaan. Uskolla Rooman kirkko tarkoittaa hyvettä, joka muodostaa vanhurskauttamisprosessin alun toivon ja rakkauden kanssa.

Rooman kirkon Raamatun vastainen teko-oppi näkyy hyvin Augsburgin tunnustuksen Kumoamuksessa.1 Se liittää pelastuksen ja hyvät teot yhteen useassa eri kohdassa. Kumoamus sanoo: ”Jos joku kuitenkin hylkää ihmisten ansiot, jotka on saatu Jumalan armon avulla, on hän lähempänä manikeolaisia kuin katolista kirkkoa. Pyhät kirjoitukset ovat täysin tekojemme ansioiden hylkäämistä vastaan.” Ja edelleen: ”Kaikki kristityt tunnustavat tämän opinkohdan [= vanhurskauttamisopin] osalta, että tekomme eivät itsessään ole ansiollisia, vaan Jumalan armo tekee niistä ikuisen elämän arvoisia.” Samanlainen linja jatkuu hieman myöhemmin: ”Se että he [= luterilaiset] laskevat samassa uskonkohdassa vanhurskauttamisen yksin uskon ansioksi on täysin ristiriidassa evankeliumin totuuden kanssa, joka ei koskaan sulje pois tekoja, eikä sitä tule hyväksyä.” Lisäksi Kumoamus kieltää selvin sanoin uskonvanhurskauden, kun se sanoo: ”Edelleen ei ole hyväksyttävää, että vanhurskauttamista pidetään niin usein uskon ansiona, sillä se kuuluu pikemminkin armon ja rakkauden yhteyteen. Pyhä Paavali lausuu selvästi: ’vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään’ (1. Kor. 13:2). Tässä pyhä Paavali vakuuttaa koko kirkon siitä, että usko ei yksin vanhurskauta. Hän myös opettaa, että rakkaus on korkein hyve: ’Kaikkein ylimpänä pitäkää rakkautta, joka on täydellisyyden side’ (Kol. 3:14 Vulg.).”2 Jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, minkä aseman Rooman kirkko antaa hyville teoille, Kumoamus lausuu: ”Usko ja hyvät teot ovat Jumalan lahjoja, joiden perusteella Jumala antaa ikuisen elämän.” Kumoamuksen XX artiklassa ei paljoa käsitellä CA artiklaa XX. Kumoamus yhtyy tässä yhteydessä aikaisempiin lausumiinsa tekojen ansiollisuudesta ja hylkää XX artiklassa sen, että ”hyvät teot eivät ansaitse syntien anteeksiantamusta.”

Tarkemmin Rooman kirkko määritteli oppejaan, muun muassa vanhurskauttamisoppinsa vuosina 1545–1563 pidetyssä Trenton kirkolliskokouksessa. Tästä kirkolliskokouksesta C. F. W. Walther lausui oppilailleen paljon kertovat sanat: ”Tehän tiedätte, että Tridentin kirkolliskokous kokoontui vihdoin muutamia harvoja kuukausia ennen Lutherin kuolemaa parantamaan niitä haavoja, joita uskonpuhdistuksen työ oli paavikuntaan iskenyt. Siinä teillä ovat kaikki harhat, joita vähitellen oli pesiytynyt Rooman kirkkoon, sinetöitynä, tosin hivenen verran hienommin lausuttuina kuin useimmat senaikaiset roomalaiset jumaluusoppineet asian esittivät” (Laki ja evankeliumi, s. 240–241, vuoden 2007 painos). Aiheemme kannalta kiinnitämme huomiota kuudennessa istunnossa vuonna 1547 annettuun dekreettiin vanhurskauttamisesta. Jo dekreetin johdanto sanoo, että luterilaista, Raamattuun perustuvaa vanhurskauttamisoppia on levitetty ”mielten hämmennykseksi ja kirkon ykseyden suureksi vahingoksi.” Omaa teko-oppiaan se kehuu ”todeksi ja terveeksi”, jota jo Jeesus opetti. Johdannon lopuksi dekreetti kieltää ankarasti, ”ettei kukaan rohkenisi uskoa, saarnata tai opettaa toisin kuin tämä dekreetti säätää ja julistaa.”

Lyhyesti sanottuna Trenton vanhurskauttamisoppia koskevat päätökset tuomitsevat uskonpuhdistajien seuraaman raamatullisen vanhurskauttamisopin. Trento kiroaa ne, jotka uskovat ja opettavat, että Jumala lukee Kristuksen vanhurskauden syntiselle uskon kautta. Rooman vanhurskauttamisoppi on tosiasiassa evankeliumin kiroamista ja Kristuksen sovitustyön kieltämistä, mikä ilmenee seuraavista lainauksista.3

”Tätä valmistautumista seuraa sitten itse vanhurskauttaminen, joka ei ole pelkkää syntien anteeksiantamista vaan sen lisäksi myös sisäisen ihmisen pyhittämistä ja uudistamista vapaaehtoisesti vastaanotetun armon ja muiden lahjojen kautta, niin että ihminen muuttuu väärintekijästä vanhurskaaksi ja vihollisesta ystäväksi tullakseen iankaikkisen elämän perilliseksi toivon mukaan.” (Luku 7).

”Jos joku sanoo jumalattoman tulevan vanhurskautetuksi pelkästään uskosta, niin että hän sillä tarkoittaa sitä, ettei vanhurskauttamisen armon saamiseen tarvita uskon lisäksi mitään muuta yhteistyötä ihmisen taholta ja ettei ihmisen tahtomisensa tasolla miltään osalta tarvitse valmistautua ja asettautua armon vastaanottamiseen: hän olkoon erotettu.” (Kaanon 9) [Erotettu = anathema, parempi käännös olisi: kirottu. Suomennoksessa käytetään systemaattisesti sanoja ”…olkoon erotettu.”]

”Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskaaksi joko niin, että hänen hyväkseen pelkästään luetaan Kristuksen tai että hänelle pelkästään annetaan synnit anteeksi ilman sitä armoa ja vanhurskautta, jonka Pyhä Henki heidän sydämiinsä vuodattaa ja joka niissä pysyy, tai sitten, että ihmiset vanhurskauttava armo on pelkkä suosiollisuus: hän olkoon erotettu.” (Kaanon 11) [anathema, kirottu]

”Jos joku sanoo, ettei vanhurskauttava usko ole mitään muuta kuin luottamusta jumalalliseen laupeuteen, joka antaa synnit anteeksi Kristuksen tähden, tai että vanhurskauttamisemme tapahtuu pelkästään tämän luottamuksen kautta: hän olkoon erotettu.” (Kaanon 12) [anathema, kirottu]

Näitä lausumia Rooman kirkko ei ole koskaan peruuttanut. Niillä muutamilla sivuilla, joilla Katolisen kirkon katekismus (KKK) käsittelee vanhurskauttamista, se viittaa useasti Trenton kirkolliskokouksen dekreettiin vanhurskauttamisesta. Katekismus ei tosin mainitse kiroustuomioita, mutta se ei niitä kumoakaan. Vanhurskauttamisesta KKK lausuu: ”Vanhurskauttamiseen kuuluvat syntien anteeksisaaminen, pyhitys ja sisäisen ihmisen uudistaminen” (KKK, kohta 2019) ja edelleen: ”Kukaan ei voi ansaita itselleen ensimmäistä armoa, joka on kääntymyksen lähtökohta. Pyhän Hengen liikkeelle panemina voimme ansaita itsellemme ja toisillemme kaikki armot, jotka auttavat meitä pääsemään ikuiseen elämään, samoin kuin meille välttämättömiä ajallisia hyvyyksiä” (KKK, kohta 2027). Tänäkin päivänä Rooman kirkko siis opettaa vanhurskauttamisesta uskon ja tekojen yhdistelmää.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että Rooman kirkon lisäksi myös kreikkalaiskatoliset eli ortodoksit luottavat vanhurskauttamisessa tekoihinsa. ”Mikä on välttämätöntä Jumalan miellyttämiseksi ja sielun pelastukseksi? Ensiksi, tieto tosi Jumalasta ja oikea usko Häneen; toiseksi, uskon mukainen elämä ja hyvät teot” (The Longer Catechism of the Eastern Church, Question 3).

Kun pidämme mielessä Rooman kirkon opetuksen tekojen ansiollisuudesta, meidän ei tarvitse ihmetellä, miksi Luther kirjoittaa: ”… moneen vuosisataan ei kukaan näet ole opettanut hyvistä teoista paremmin ja jumalisemmin kuin me nykyään opetamme” (Galatalaiskirjeen selitys, jakeen 2:3 johdosta, s. 111, vuoden 1932 painos).

II Apologia XX

Johdanto artiklaan Apol. XX

Apologia XX ei ole tyhjentävä esitys opista hyvistä teoista, eikä se sellaiseksi itseään väitäkään. Artikla on enemmänkin uskonvanhurskauden puolustamista Kumoamuksen väitteitä vastaan. Artikla viittaakin vanhurskauttamisartiklaan: ”Mutta edellä olemme puhuneet asiasta kokonaisuudessaan, ja sieltä lukija löytää todistukset. Nämä rivit eivät ole tämän asian selvittely, vaan valittelu. Siihen meidät on pakottanut vastustajiemme menettelyn arvottomuus, he kun tällä kohdalla ovat nimenomaan esittäneet, etteivät hyväksy tätä meidän uskonkohtaamme, jonka mukaan me emme saa syntien anteeksiantamusta omien tekojemme tähden, vaan uskolla ja lahjaksi Kristuksen tähden” (Apol. XX, 11). Yksityiskohtaisempaa opetusta hyvistä teoista on Apologian vanhurskauttamisartiklan yhteydessä.

Uskonvanhurskauden puolustus

Apologia XX puolustaa Jumalan sanan opetusta hyvien tekojen suhteesta vanhurskauttamiseen ja siten torjuu Kumoamuksessa puolustetun teko-opin. Apol. XX korostaa voimakkaasti, ettei ihmisen tekemillä teoilla ole mitään merkitystä vanhurskauttamisessa. Apol. XX:n ensimmäinen ja pääargumentti Kumoamuksen teko-oppia vastaan on Raamatun vanhurskauttamisoppi. Artikla kysyy: ”Mitähän olisi nyt sanottava näin ilmeiseen asiaan? Tässä Kumoamuksen laatijat selvästi osoittavat, minkä hengen johdettavina ovat. Onko näet kirkossa mitään varmempaa asiaa kuin se, että syntien anteeksiantamus tulee meidän osaksemme lahjana, Kristuksen tähden, ja että Kristus on meidän syntiemme sovitus, eivät meidän tekomme? Näinhän Pietari sanoo: (Ap. t. 10:43) ’Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta’” (Apol. XX, 2).

Raamatun yksiselitteisen opetuksen mukaan ihminen vanhurskautetaan yksin Kristuksen ansion
tähden uskon kautta ilman ihmisen omia tekoja. Raamattu sanoo: ”mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, niin olemme mekin uskoneet Kristukseen Jeesukseen tullaksemme vanhurskaiksi uskosta Kristukseen eikä lain teoista, koska ei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista” (Gal. 2:16). Ja: ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi” (Ef. 2:8–9). (Katso myös esim. Room. 4:5; Room. 4:16; Fil. 3:9; Apt. 13:38–39) Tästä Raamatun opetuksesta Tunnustuskirjoissa sanotaan: ”Muutamia loukkaa tuo vähäinen sana YKSIN, vaikka Paavalikin sanoo: (Room. 3:28) ’Päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja’, ja niin ikään Efesolaiskirjeessä: (Ef. 2:8–9) ’Ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi’, ja samoin Roomalaiskirjeessä: (Room. 3:24) ’Saavat lahjaksi vanhurskauden.’ Jos ei tämä poissulkeva sana YKSIN heitä miellytä, pyyhkikööt myös Paavalin lauseista nämä poissulkevat sanat ’lahjaksi’, ’ette tekojen kautta’, ’se on lahja’ jne. Ovathan nämäkin poissulkevia. Mutta se, minkä me suljemme pois, on käsitys ansiosta” (Apol. IV, 73).

Jos Raamatun opetus kerran on niin selvä, miksi sitten Rooma opetti ja edelleen opettaa teko-oppia armo-opin sijaan? Syynä on se, että Rooma on sekoittanut lain ja evankeliumin tai tarkemmin sanottuna Rooma ei tunne evankeliumia. Sillä on ”toisenlainen evankeliumi”, joka ei ole Kristuksen evankeliumi. Tällaisia Raamattu sanoo kirotuiksi, ei niitä, joilla on puhdas evankeliumi (katso Gal. 1:8–9 ja 1. Kor. 16:22). Roomalla on liian pinnallinen käsitys Jumalan laista ja liian positiivinen näkemys ihmisestä. Siksi syntien anteeksiantamus yksin Kristuksen veressä on Roomalle liian radikaalia, sillä evankeliumi ei puhu mitään mitä ihmisen pitäisi tehdä, vaan se kertoo mitä Jumala on tehnyt Kristuksessa. Evankeliumi sulkee ihmisen omat teot pois. Tämä on luonnolliselle ihmiselle, joka ei pidä itseään turmeltuneena eikä kadotustuomion ansainneena, liikaa. Jokainen ymmärtää luonnostaan lakia ja siksi luulee, että lain ulkonainen täyttäminen riittää pelastukseen. Tämä näkyy myös Rooman opetuksessa, kuten äsken huomasimme. Apol. IV luonnehtii Rooman opetusta: ”[V]astustajamme kierosti vääntelevät Raamatun sanoja omien mielipiteidensä tueksi, että he esittävät monia lauseita typistettyinä, että he sivuuttavat täysin selvät uskosta puhuvat lauseet ja poimivat Raamatusta vain tekoja koskevia kohtia, niitäkin vääristellen, että he joka paikassa Raamatun sanojen jatkoksi sepittelevät joitakin omia inhimillisiä käsityksiään ja että he lakia opettaessaan pimittävät Kristuksesta kertovan evankeliumin. Koko vastustajiemme oppi on osaksi ammennettu ihmisjärjen lähteestä, osaksi käsittää ainoastaan lain oppia, ei evankeliumin. Kaksi vanhurskautuksen tapaa he tuntevat: toinen on peräisin järjestä, toinen laista, ei evankeliumista eikä Kristusta koskevasta lupauksesta” (Apol. IV, 286–287).

Raamatun opetuksen mukaan kukaan ei voi lain kautta vapautua synnistä ja tulla vanhurskaaksi, koska kukaan ei täytä lakia kokonaan, sillä laki vaatii täydellisyyttä. Lain päätehtävänä on osoittaa jokaisen syntisyys ja Jumalan viha synnin tähden. Lakia ei siis ole annettu sitä varten, että ihminen sitä täyttämällä tulisi vanhurskaaksi (Room. 3:19–20; Gal. 3:11). Laki murskaa ihmisen omavanhurskauden ja näyttää ihmisen todellisen tilan kuolemanrangaistuksen ja kadotuksen ansainneena riisumalla ihmisen täysin paljaaksi kaikesta omastaan ja näyttämällä, ettei tästä tilasta ole pääsyä ihmisen omin voimin. Siksi Jumala on antanut lupauksen syntien anteeksiantamuksesta ja vanhurskautuksesta Kristuksen tähden. Kristus on täyttänyt koko lain ja antaa jokaiselle pelastuksen lahjana armosta, ilman tekoja, uskon kautta. Ihmisen omat ansiot tai teot eivät ole lupauksen ehtona, koska silloin armo ei olisi enää armo, eikä lupaus syntien anteeksiantamuksesta koskisi ketään, koska kukaan ei lakia täytä. Muuten syntien anteeksiantamus kävisi mitättömäksi (Room. 4:14; Gal. 3:11).

Tästä huomaamme, että artiklan uskonvanhurskauden puolustamisen syy on kristologinen. Vain oikea vanhurskauttamisoppi antaa kunnian Kristukselle. Siksi Apologia kutsuukin Kumoamuksen teko-oppia julkeaksi Kristuksen herjaamiseksi ja jatkaa: ”Ei siis tule sietää sitä jumalanpilkkaa, että Kristukselle kuuluva kunnia omistetaan meidän omille teoillemme” (Apol. XX, 4). Kumoamuksen teko-oppi riistää Kristukselta hänen Sovittajan ja Välimiehen kunniansa ja antaa sen ihmisen omille teoille. Näin teko-oppi pilkkaa Kristusta pitämällä halpana Jumalan Pojan sovintoverta. Luther kirjoittaa, että teko-oppi on ”äärimmäistä Kristuksen rienaamista, hänen kasvoihin syljeksimistä, Jumalan Pojan jalkoihin tallaamista, uuden liiton veren epäpyhänä pitämistä (Hebr. 10:23)” (Galatalaiskirjeen selitys, jakeen 2:21 johdosta, s. 226, vuoden 1932 painos). Se on ”suoranaista Kristuksen ansion kieltämistä ja sen Jumalan Pojan pilkkaamista, herjaamista ja uudestaan ristiinnaulitsemista, joka on sovittanut meidän syntimme kärsimisellään ja kuolemallaan” (Mannaa Jumalan lapsille 21.6.). Vielä Luther kirjoittaa: ”Joka nyt tulee omine tekoineen Jumalan eteen armoa saadaksensa, se juoksee kiveä vastaan ja särkee päänsä, vieläpä saa osakseen armon sijasta pelkkää vihaa. On Herran Kristuksen kieltämistä, pilkkaamista ja häpäisemistä, jos joku rohkenee panna syntiä vastaan jotakin muuta kuin Kristuksen ansion, aivan kuin ei Kristuksen veri olisi riittävä poistamaan kaikkea syntiä. Jos siis tahdot päästä vapaaksi synnistä, niin älä millään muotoa etsi omia tekojasi tuodaksesi niitä Jumalan eteen, vaan pakene Kristuksen tykö. Hän on ottanut sinun syntisi sinulta ja sälyttänyt ne päällensä, sillä hän on Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin, eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa, sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman” (Hengellinen virvoittaja, s. 498, vuoden 1952 painos).

Näin kovaa kieltä käytetään, koska kyse on Kristuksen lunastustyön riittävyydestä ja täydellisyydestä eli evankeliumin totuudesta. Paavali kirjoittaa galatalaisille, ettei hän antanut teko-oppia opettaville Kristuksen evankeliumin vääristäjille yhtään periksi (Gal. 2:5). Lisäksi hän kirjoittaa filippiläisille, ettei evankeliumin vastustajia pidä missään kohden säikähtää (Fil. 1:29). Evankeliumin totuus on luovuttamaton, eikä sen rinnalla voi olla minkäänlaista harhaa. Siksi Paavali joutui nuhtelemaan itse Pietaria tämän ulkokultaisuuden tähden (Gal. 2:11–14). Jumalan sana täytyy pitää puhtaana, sillä ”vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan” (Gal. 5:9). Paisi Kristuksen kunniasta, evankeliumin puolustamisessa on kyse myös ihmisten sieluista eli ihmisten pelastuksesta. Oikea evankeliumi vie taivaaseen, väärä evankeliumi on Perkeleen myrkkyä, joka vie ihmisen ikuiseen helvetin tuleen. Luther muistuttaakin, että ”kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi” (62. teesi). Evankeliumin puolustamisessa on aina nämä kaksi puolta. Tämä näkyy myös artiklassa, kun se puolustaa uskonvanhurskautta. Evankeliumin puolustamisessa on siis kyse suuresta ja vakavasta asiasta. Siksi Luther ja Tunnustuskirjat käyttävät siitä välillä kovaakin kieltä, johon ei pidä loukkaantua.

Jotta Kristukselle annettaisiin hänelle kuuluva kunnia ja asema ja jotta ihmiset pelastuisivat, on pysyttävä evankeliumin totuudessa. Sen vuoksi on pidettävä kiinni ja puolustettava sitä, että Kristus yksin on meidän Välimiehemme ja Sovittajamme, Jumalan Karitsa, joka otti päälleen koko maailman synnin, kantoi ne omassa ruumiissaan ristinpuuhun, kärsi niiden rangaistuksen ja omalla verellään päästi meidät synnistä. Uskon kautta tämä Kristuksen ansio luetaan meidän hyväksemme. Jos tähän sekoitetaan omia tekoja väittämällä, että ihminen pelastuisi omien tekojensa tähden tai niiden avulla, silloin Kristus olisi turhaan kuollut (Gal. 2:21). Tästä Luther kirjoittaa: ”Et siis voi ansaita armoa teoillasi. Jos yrität, teet pahan vielä pahemmaksi: sillä kun kerran olet paha puu, et voi kantaa muunlaisia hedelmiä kuin pahoja toisin sanoen syntiä. ’Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä’ (Room. 14:23). Jos siis mielitään edeltävillä teoilla ansaita armoa, on se samaa kuin jos Jumalaa lepytettäisiin synneillä; mutta sehän on suorastaan synnin kartuttamista synneillä, Jumalan ivaamista ja hänen kiihoittamistaan vihaan” (Hengellinen virvoittaja, s. 437, vuoden 1952 painos).

Alustus Concordia-piirissä 14.2.2012. Alustuksen loppuosa seuraavassa numerossa.