Kategoriat
1/2012 Lehdet

Fredrik Gabriel Hedberg, kristikunnan opettaja

“…ja he pysyivät apostolien opetuksessa”, Ap. t 2:42

Sakari Korpinen, teol. lis., Perniö

Arkkitehti Erkki Pitkäranta on perehtynyt arkkitehtuurin lisäksi filosofiaan ja teologiaan. Kaikkiin näihin alueisiin hän on tahtonut liittää keskeisenä kysymyksenä, mikä on tulokulmamme? Tämän tulokulman luonnetta pohdimme tarkasti yhteisellä Berliinin matkallamme kesällä 2010. Niinpä mielestäni olennaista on selvittää, mistä tulokulmasta lähestymme rovasti Fredrik Gabriel Hedbergin toimintaa ja kirjoituksia? Mahdollisuuksia on monia:

Tutkimmeko häntä yhden suomalaisen hengellisen liikkeen eli evankelisen herätysliikkeen ”sydänäänistä” käsin? Käymmekö läpi hänen kirjoituksiaan kysyen ensisijaisesti, miksi hän irtautui pietistisestä herätysrintamasta? Ajaako Hedberg ”iloisen evankelisuuden” asiaa? Entä hänen laulunsa? Voisimmeko saada Hedbergin teologiasta kokonaiskuvaa niiden perusteella? Onko hän sakramenttimystikko? Tai Kristus-mystikko? Vai mikään mystikko?

Voimme keskittyä tarkastelemaan hänen sielunhoidollista toimintaansa jäljelle jääneestä laajasta kirjeenvaihdostaan käsin ja tehdä sen perusteella teologisia johtopäätöksiä?

Nämä vaihtoehdot ovat tietenkin mahdollisia, mutta ne ovat usein johtaneet joko yksipuolisiin käsityksiin tai jopa aivan harhaan.

Tiedämme, että Suomen kirkon elämään vaikuttivat 1800-luvulla monet eurooppalaiset teologiset koulukunnat ja yksittäiset teologit yllättävän voimakkaasti. Ne joilla oli varallisuutta, viimeistelivät opintojaan matkustelemalla Euroopassa. Tällaiset grand tourit saattoivat vaikuttaa Suomen kirkolliseen elämään jopa ratkaisevasti. Tällaisen matkan teki Saksaan mm. Alfred Kihlman, joka tutustui 1850-luvulla Johan Tobias Beckiin. Niinpä Kihlmanin ja myöhemmin erityisesti arkkipiispaksi nousseen Gustaf Johanssonin vaikutuksesta Suomen kirkossa vaikutti herännäispapiston keskuudessa kirkkohistoriastamme tunnettu laaja suuntaus, beckiläisyys. Eräät teologit ovat pitäneet beckiläis-pietistisen vaikutuksen ulottuvan meidän päiviimme asti ja vaikuttavan edelleenkin vahvana kirkkomme elämässä (esim. piispa Matti Väisänen väitöskirjassaan). Voimme vain ihmetellä, miten innostuneesti suomalaiset teologit toivat Euroopan matkoiltaan liberaaliteologi Albrecht Ritschlin (1822–1889) hengentuotteita ja saivat Suomessakin kannattajia.

Monet eivät päässeet matkustelemaan Ruotsia pitemmälle, mutta yllättävän paljon hankittiin teologista kirjallisuutta ja tilattiin teologisia aikakauslehtiä ympäri Eurooppaa. Monet jatkoivat sellaisen kirjallisuuden lukemista, jota oli tentitty teologisessa tiedekunnassa. Tiedekunnan opetus ja sen kirjat eivät kuitenkaan tyydyttäneet esimerkiksi Hedbergiä.

Siksi minun tulokulmani Hedbergin pastoraaliseen toimintaan, julistukseen ja opetukseen on ollut vuosien ajan hänen Euroopasta hankkimansa teologinen kirjallisuus. Tietenkin olen hankkinut Hedbergin oman tuotannon ja lähes kokonaan. Mutta aloin siis ostaa hänen kirjoituksissaan esiintyviä teoksia, lukea niitä ja porautua mahdollisimman itsenäisesti siihen, mitä hän näiden auktorien avulla on ymmärtänyt kristillisestä uskosta ja opista. Tämä viimeksi mainittu tulokulma avasi minulle tien tunnustamaan rovasti Fredrik Gabriel Hedberg kristikunnan opettajaksi. Hänelle oli pastorina tärkein asia oikean kristillisen kirkon jatkuminen Suomessa. Keskityn tähän.

1. KIRKKOISÄT PYHÄN RAAMATUN OPETTAJINA

W.A. Schmidtin kirjoittama Hedbergin elämäkerta on klassikko (1951). Hän toteaa teoksensa olevan kirkkohistoriallinen biografia. Hän ei ole edennyt kuitenkaan puhtaasti historiallisesti, vaan on ”myös kosketellut Hedbergin teologista kehitystä ja peruskatsomustaan” kirjeenvaihdon, kansanomaisten herätyslehtisten sekä Hedbergin toimittamien lehtien ja hartauskirjojen avulla. Tuntuu oudolta, että hän on jättänyt Hedbergin suuret teologiset teokset sivummalle. Pienikin silmäily kolmiosaiseen tutkimukseen Werklärans wederläggning (Hfors och Åbo 1847 -1851) ja Baptismens wederläggning och Det heliga Dopets förswar (Örebro1855) osoittaa ensiksikin, miten Hedbergille oli tärkeää seurata varhaisen kirkon opettajia. Schmidt mainitsee kylläkin itse biografiansa lopussa, että ”voimme panna merkille nimet Tertullianus, Cyprianus, Augustinus, Khrysostomus, Theodoretus, Theofylaktus ja Gregorius Naziansilainen”. Kyllä muitakin. Esimerkiksi Hedberg käyttää apunaan kirkkoisä Irenaeusta (Lyonin piispa, k. 202) selvittäessään inkarnaation salaisuutta:”Osalliseksi hän on tullut meidän luonnostamme, että mekin Jumalan luonnosta osallisiksi pääsisimme”, Kristillisiä Sanomia 5/1863. Mitä Hedberg näiltä erityisesti sai, jää Schmidtin teoksessa käsittelemättä. Olen jossain määrin mennyt näitä viittauksia läpi.

Kun selaamme saksalaisia 1800-luvun teoksia, joita Hedberg luki ja siteerasi, niissä esitetään usein patristinen tulkintaperuste. Hedbergille pyhän Raamatun tutkistelu oli alkukielillä jatkuvaa. Siksi myös patristisen kirjallisuuden käyttö oli mahdollista. Hänen painettu pastoraaliväitöksensä Theses vuodelta 1848 käsittelee eräiden Psalmien jakeiden kääntämistä. Se on latinaksi, mutta osoittaa Hedbergin hallinneen heprean lisäksi arabian. Onpa hänen teeseissään käytetty myös espanjaa. Edellä mainituissa suurissa teologisissa teoksissaan Hedberg viittaa tarvittaessa UT:n kohtiin kreikaksi. Dogmaattisissa kysymyksissä hän viljelee oppihistorian klassisia termejä latinaksi.

2. LUTHER , REFORMAATIO JA LUTERILAINEN TUNNUSTUS –“KOKONAAN TOISENLAINEN TIE”

Reformaatio löysi uudestaan kirkkoisien tavoin pyhän Raamatun ja ilmoitusteologian. Sola scriptura (yksin Raamattu) ja solus Christus (yksin Kristus) kuuluvat yhteen. Tästä seuraa sola gratia (yksin armosta) ja sola fide (yksin uskosta).

”Luther on oppi-isä ja pysyy oppi-isänä kaikkia muita suurempana.” Näin kirjoitti 1879 Hedberg eräälle ystävälleen. Suomessa tapahtui heräävää mielenkiintoa Lutherin teoksiin 1830-luvulla. Lutherin ruotsinnokset, joita mm. P.A. Sonden oli toimittanut, levisivät myös Suomeen. Hedberg tutustui Lutherin Epistolapostillaan 1835, johon hän viittasi myöhemmin usein. Joonas Lagus ilmeisesti kiinnitti Hedbergin huomion Lutherin Kirkkopostillaan ja eritoten Kolminaisuudenpäivän saarnaan. Tämä tapahtui 1836 (Hedbergin kertoma Frans Wilhelm Sipilälle). Sitten hän löysi Kirkkopostillan Lohjan kirkonarkistosta. Kirkkopostillan ensimmäisen osan ruotsinnosta lukiessaan hän sai ”vähäisen aavistuksen kokonaan toisenlaisesta tiestä”. Aion valottaa tässä esityksessä myöhemmin vähän, mitä tällä ”toisella tiellä” laajasti ottaen tarkoitetaan.

Jo vuonna 1837 Hedberg luki Lutherin Galatalaiskirjeen selitystä. Tätä hän yritti Ouluun karkotettuna suomentaakin. Mutta painettuna tuli vain suomeksi 1841 Lutherin 51 psalmin selitys.

Jos Hedbergin pääteoksena halutaan pitää Raippaluodossa valmistunut Uskon oppi autuuteen (Turku 1843, toinen uusittu painos Pöytyän pappina 1844), se sitä varmaan onkin Suomen hengellisten liikkeiden kannalta. Ja Uskon oppi on ihana sielunhoitokirja, joka sisältää myös herätysnäyn, mutta se ei ole nimestään huolimatta ehyt dogmatiikan esitys. Tässä teoksessa näkyy, miten Lutherin kirjoitukset ovat keskeisesti vaikuttaneet Hedbergin muutokseen. Yhdyn esim. Lauri Koskenniemen määritykseen tästä teoksesta tältä osin: ”Painotetusti saa sijan avoin ja vapaa luottamus Kristuksessa kaikille lahjoitettuun armoon. Tämä kytkeytyy nyt korostetusti Jumalan sanan ja sakramenttien armonvälineluonteeseen. Tällöin kysymys Pyhän Hengen todistuksesta nousee hyvin keskeiseksi. Avoin ja vapaa luottamus Jumalan sanaan ja evankeliumiin, jossa Pyhä Henki nimenomaan vaikuttaa, nähdään nyt pietistisen subjektivismin vastakohtana” (Johdannosta 16. painokseen). Tämä on alleviivaten todettava. Mutta jos Hedbergin kirjoituksista luetaan vain Uskonoppia sekä hänen laajaa sielunhoidollista kirjeenvaihtoaan ja laulujaan, on mahdollista, että Hedbergiä luonnehditaan ensisijaisesti tai jopa pelkästään uusevankelisuuden huomattavimmaksi edustajaksi. Tähän joukkoon liittyy Carl Olof Rosenius, sitten myös mm. room. kat. kirkosta irrottautuneet Martin Boos ja Johannes Gossner sekä monet herrnhutilaiset lauluntekijät. Oppihistorian teoksista tekee näin mm. Aleksander Radler (Lund 1988) ja vanhemmista mm. 1931 julkaistu Ernst Newmanin Hedbergianismen i Sverige. Jos silmäilemme myös esim. Hedbergin kirjoituksia Ruotsissa ja ruotsalaisten toimesta (Toivo Niemimaan tekemä hyvä bibliografia), saadaan Hedberg asetettua roseniolaiseen uusevankelisuuden rintamaan. Mutta tämä määrite “uusevankelinen” ei tee lainkaan täyttä oikeutta Hedbergille. Kirkkopoliittisistakin syistä johtuen Hedbergistä tehdään tosin mielellään uusevankelinen ja painotuksiltaan yhden, eräissä kysymyksissä pietistisistä linjauksista poikkeavan, mutta kuitenkin suurissa perusratkaisuissaan pietismiä edustavan herätysliikkeen isä.

Pidän Hedbergin suuriin teologisiin kirjoituksiin kuuluvana edellä mainittujen lisäksi hänen tekemäänsä Tunnustuskirjojen toisen, kielen puolesta korjatun laitoksen esipuhetta jopa sellaisena, josta tulee hahmottaa kaikkea hänen kirjallista tuotantoaan. ”Johdanto Seurakuntamme Tunnustuskirjoihin” oli Evankeliumiyhdistyksen pyytämä. Kirja ilmestyi johdantoineen 1878. Lyhyydestään huolimatta Hedberg osoittaa tässä jumaluusopillisessa testamentissaan, miten luterilainen tunnustuksellisuus on Kristuksen kirkon tie. Tämä vakaumus ei jäänyt vain teoreettiseksi, vaan hän joutui taistelemaan Kirkkolain ns. tunnustuspykälän johdosta. F.L.Schaumanin laatima ja beckiläisen papiston ajama muutos, jossa kirkon ylin arvovalta ei enää olisi pyhällä Raamatulla ja Tunnustuskirjoilla, kaatui “hedbergiläisen puolueen” toimesta, mitä nimeä käytti mm. K.E. Stenbäck. On huomattava, että tuolloin aito pietistinen papisto oli samassa rintamassa hedbergiläisten kanssa. Näin myös kirkkomme oikeusperusta pysyi rikkomattomana.

Viime vuonna vietettiin Hedbergin juhlavuotta. Kaikkein kirkkaimmin Hedbergin paikkaa kansainvälisessä uusluterilaisuudessa eli tunnustuksellisessa luterilaisuudessa on korostanut Anssi Simojoki. Hänen esitelmänsä Paavalin synodin kirkkopäivillä on vuosia kuljetun yhteisen tiemme hedelmää.

3. “KOKONAAN TOISENLAISELLA TIELLÄ” OPASTAVAT ORTODOKSIAN PAIMENET

Takavuosina keskustelin Hedbergin teologiaan syventyneen Veikko Takalan kanssa, miten luterilaisen dogmatiikan kukoistuskauden suurmiehet kuten esim. Chemnitz, J. Gerhard, Calovius, Quenstedt, Hollazius jne. ovat vaikuttaneet Hedbergin opetukseen. Takala korosti erityisesti Wittenbergin Abraham Caloviuksen (1612-1686) osuutta. Hänen isänsä Lauri Takala on keskittynyt enemmän evankelisen liikkeen historiaan (Suomen evankelisen liikkeen historia I-III) kuin itse Hedbergiin ja niinpä myös sen tutkiminen, mikä on ollut Hedbergin suhde ortodoksian isiin, on fragmentaarista. Werklärans wederläggning-teoksen esittelyssä L. Takala kyllä nostaa esiin enempää selvittämättä J. Gerhardin (Loci Theologici). Baptismens wederläggning-teoksen kuvauksessa L.Takala osoittaa ilmeisesti Osmo Tiililäänkin tukeutuen, miten Hedberg käyttää apunaan ortodoksian isistä eritoten Johann Gerhardia (1582-1637) ja Leonhard Hutteria (1563-1616).

Uusinta Hedberg-tutkimusta silmäillessä nousee ilman muuta kysymykseksi, miksi Hedbergin jatkuvaa ortodoksian paimenten osuutta ei juurikaan ole noteerattu. Olihan Saksassa uusluterilaisten pappien keskuudessa reformaation kirjojen lisäksi nämä niin suosittuja, että jopa esim. Gerhardin laaja Loci theologici julkaistiin uutena laitoksena 1863-1875. Onko tässäkin kirkkopoliittiset syynsä? Halutaanko näin viestittää koulukirjojen tapaan, että kaikki ”puhdasoppisuus” on kovaa ja kylmää ”yläpuolelle asettumista” ja siis negatiivinen suure?

Schmidt sanoo myös teoksensa lopussa mitään teologista analyysia tekemättä, että kirjoituksissaan Hedberg viittaa J. Gerhardiin. ja A. Caloviukseen. Tosiasiassa esim. suuri luterilaisuuden taistelija Calovius on Veikko Takalankin mukaan vaikuttanut ratkaisevasti esim. Hedbergin kirkkaaseen vanhakirkolliseen inkarnaatioteologiaan. Schmidt toteaa edelleen Hedbergin tukeutuvan Johann Arndtiin (1555-1621), mutta ei kerro sen tarkemmin. On kyllä erikoista, ettei Hedberg hyödyntänyt juurikaan pohjoismaalaista ortodoksian kirjallisuutta. Vaikka pyhä Raamattu oli hänelle kaikki kaikessa, hän ei erityisesti viittaa edes täysortodoksian suureen Gezeliuksen kommentaariin. Sitä tosin luettiin hedbergiläisissä pappiloissa. Hän kuitenkin taisteli mm. Olaus Svebiliuksen katekismuksen puolesta ns. Lindblomin katekismusta (1810) vastaan. Neologian sävyttämät uudet kirkolliset kirjat rikkoivat kirkkokansan rivejä eritoten Ruotsissa.

__________________

Mutta miten Hedberg päätyi tunnustukselliseen luterilaisuuteen? Tässä on mentävä ensiksi tutkimaan luterikunnan emämaan tilannetta ja sitten, mitä kirjoja ja lehtiä Hedberg tilasi mm. Saksasta.

4. LUTERIKUNTA 1800-LUVUN TUULISSA

Eri puolilla Eurooppaa hallinnut valistusajan optimistinen edistyshurmos oli romahtanut Ranskan vallankumouksen jälkeisiin hirmutekoihin. Monien järkyttävien tapahtumien vyöry pani kristityt ja kirkkokunnat kyselemään tosissaan uskonsa ja toivonsa perusteita.

Kuitenkaan luterikunnassa ja eritoten sen emämaassa Saksassa ei päästy kirkollisessa elämässä heti jaloilleen, koska opetus, julistus ja spiritualiteetti oli pahasti rappeutunut. Kun teologinen työskentely ja hengellinen elämä alkoi sitten nousta, syntyi paljon herätystä. Tästä on mahdotonta löytää kuitenkaan mitään yhtenäistä teologista linjaa. Uusimpiakaan tutkimuksia lukiessamme emme voi saada selkeää teologista kokonaiskuvaa. Kuitenkin juuri Saksassa vaikuttaneiden hyvinkin erilaisten teologis-kirkollisten linjausten ja trendien vaikutus suomalaiseen kirkolliseen elämään ja teologiaan on ollut kiistaton. Simo Kivirannan koulukunnan kasvattina olen taipuvainen seuraaviin kokonaisuuksiin, vaikka rajat eivät olleetkaan aina selviä:

A. Ilmeisesti 1800-luvun eniten vaikuttanut teologi on preussilainen Friedrich Daniel Ernst Schleiermacher (1768-1834).Hän on ns. idealismin suurmiehiä, joka halusi puolustaa kristillistä kirkkoa valistuksen rationalismia vastaan, mutta teki itse asiassa karhunpalveluksen. Tultuaan Berliiniin hän vaikutti vahvasti reformoitujen ja luterilaisten unionihankkeeseen. Friedrich Wilhelm III (1770-1840) halusi suoranaisin pakkokeinoin yhdistää luterilaiset ja kalvinistiset seurakunnat yhteen protestanttiseen Preussin kirkkoon. Jo tätä ennen olivat luterilaiset kokeneet suoranaista vainoa. Tästähän oli seurauksena mm. aitoluterilaisten joukkopako Pohjois-Amerikkaan, Australiaan ja eteläiseen Afrikkaan. Mm. Hedberg avusti vainottuja saksalaisia luterilaisia.

Schleiermacher oli akateeminen aristokraatti, joka halusi vaikuttaa ensisijassa intellektuaaleihin ja pappiskoulutukseen. Hänen pääteoksensa Der christliche Glaube olikin eri puolilla teologisissa tiedekunnissa luetuimpia kirjoja. Mutta kirkkokansan keskuudessa Schleiermacheria ei luettu, eikä hän perustanut kirkollista ryhmittymää. Aleksander Radler esittää mielenkiintoisen väitteen, että teologisissa tiedekunnissamme edelleen harjoitettu ns. lundilainen metodi nousee oikeastaan schleirmacherilaisesta perinnöstä (Kristendomens idehistoria, 1988)

Aseekseen valistuksen rationalismia vastaan Schleiermacher ei ottanut pyhää Raamattua saati Tunnustusta, vaan hän painotti tunteen ja itsetiedostuksen merkitystä kristillisessä teologiassa. Hänen mukaansa kristillinen usko ja teologia liittyvät ”absoluuttiseen riippuvuuden tarpeeseen” ja näin tunne on pääasia. On selvää, että tällainen ajattelu johti ilmoitusteologian sivuuttamiseen ja suoranaiseen nihiloimiseen.

B. Saksan maakirkoissa vaikutti edelleen yleiskonservatiivinen, valistushenkinen papisto, joka nautti palkkansa enempiä teologisia perusteita kyselemättä ja ’rokkiaan ryvettämättä’. Tällä joukolla oli lähinnä valistuksen moraalis-rationalistinen lähestymistapa. Osa kulttuuriväestä seurasi tätä joukkoa. Pappien kouluttajina oli edelleen paljon valistushenkisiä yleiskonservatiiveja.

C. Ns. biblisistinen ryhmä, joka sai huomattavan suurta jalansijaa Suomessa. Tämän joukon suurimpia nimiä on Johan Tobias Beck. Hänen vaikutukseensa Suomen kirkossa 1850-luvulta alkaen olemme jo viitanneet. Saksassa ilmeni eri puolilla Württenbergin pietismin eri ryhmittymien aktiviteettia. Samaan rintamaan kuului jossain määrin myös Johann Albrecht Bengel (jonka raamatunselitysteosta Hedbergkin käytti usein) ja Fredrik Christof Oetinger. He kaikki saivat vaikutteita Jacob Böhmen teoksista. Tähän joukkoon liittyy, vaikkakaan ei juuri Suomessa apokalyptiikkaa korostava Samuel Collenbusch. Tässä herätyskristillisessä ryhmittymässä oli oppia ja tunnustusta vähättelevä kärki.

D. Oman aikansa ”elämyksellinen herätyskristillisyys” sai paljon kannatusta erityisesti Berliinin ja Hallen prof. August Tholuckin (1799-1877) ollessa johdossa.

E. Uusluterilaisuus eli tunnustuksellinen luterilainen kristillisyys. Tälle joukolle oli koko ajan tärkeitä Lutherin katkismukset ja muukin Lutherin tuotanto pyhän Raamatun opettajana. Samoin se viittaa yhtenään luterilaisen puhdasoppisuuden suuriin paimeniin. Se löysi uudestaan luterilaiset Tunnustuskirjat. Tämä joukko sai uutta tulta reformaation juhlavuosina 1817 ja 1830. Voi olla, että suoranaiset vainot auttoivat syventymään luterilaiseen tunnustukseen ja reformaation perintöön. Joka tapauksessa tälle joukolle oli mahdotonta hyväksyä kirkollinen unionismi. Arkkidiakonin ja sittemmin Kielin professorin Claus Harmsin (1778-1855) vaikutus on ollut kiistaton laajalla alueella: Schleesia, Breslau, Baijeri, Hannover, Pommeri ja Berliinin seutu. Claus Harmsin ruotsinkielisiä postilloja luettiin Suomessakin.

Tätä joukkoa on kutsuttu ensisijaisesti oppikirjoissa uusluterilaiseksi. Claus Harmsin lisäksi on mainittava Ernst Wilhelm Hengstenberg (’Berliinin lukko’, Kirchliche Zeitung, johon myös Hedberg kirjoitti), J.G. Scheibel, F.J. Delitzsch (kaltoin kohdeltu suuri eksegeetti, Hedbergillä hänen Jesaja-kommentaarinsa), Friedrich Julius Stahl, jumalanpalveluksen suuri tuntija Wilhelm Löhe, joka oli (herätysliikkeen keulahahmo, jota Hedberg siteeraa paljon, G. Thomasius, jota Hedberg käytti mm. Ingmannia vastaan, August Friedrich Christian Vilmar ja Theodor Kliefoth (konkreettinen virka Kristuksen asettama ja siinä noudatettava apostolisia ohjeita Herran käskynä.). Tietysti tähän joukkoon voi vielä lukea moniakin, esim. J. W. Höfling, Christian Ernst Luthardt (Hedbergillä Ilmestyskirjan kommentaari), August Kahnis, Friedrich Adolf Filippi, Alexander von Oettingen (Tartossa professori), Theodosius Harnack (myös Tarton professori) jne. Monilla on ollut alkulähtökohta toinen, mutta tie on vienyt uusluterilaisuuden rintamaan eli tunnustukselliseksi luterilaiseksi.

Ketkä näistä opettajista vaikuttivat erityisesti Hedbergin toimintaan ja opetukseen? Sitä lienee vaikea sanoa, mutta näistä useimpia hän käytti pääteoksissaan ja niihin viittasi. Otan joitakin muita vielä esiin.

5. ERÄITÄ HEDBERGIN OPETTAJIA SAKSASTA

Edellä mainittu W.A. Schmidt julkaisi 1949 pienen vihkosen Hedbergin ja Lutherin suhteesta. Hän sanoo siinä: ”Kun Hedberg sitten kehittyi jumaluusopissaan, hän yhä enemmän omaksui puhdasopin käsityksen Lutherista oppi-isänä.” Tämä oli juuri 1800-luvun uusluterilaisen ryhmittymän omaksuma käsitys. Uusluterilaisuus oli puhdasoppisuuden jatkumossa.

Hedbergin kirjeenvaihdosta ja kirjoitusten viittauksista on mielestäni nostettava edellä lueteltujen lisäksi erityisesti Rudelbach, Besser ja myös H. E.F. Guericke:

Tanskalais-saksalaisen papin Andreas Gottlob Rudelbachin kirjaa Reformation, Lutherthum und Union (Leipzig 1839) Hedberg siteeraa usein, mutta käytti ilmeisen paljon juuri selvittäessään, mitä Kirkolle merkitsee tunnustus. Rudelbach, Guericke ja Luthard toimittivat lehteä Lutherische Theologie und Kirche, jota Hedberg seurasi aktiivisesti. Rudelbach joutui kärsimään tunnustuksellisen uskonvakaumuksensa vuoksi. Hän toimi aluksi Tanskassa, mutta meni Saksaan seurakuntapapiksi. Hän sai elää herätysten keskellä ja ehti samalla kirjoittaa paljon teologisia, kirkko-oppiin liittyviä ja unionia vastustavia teoksia. Valistushenkinen papisto hyökkäsi kiivaasti Rudelbachia vastaan ja hänen oli pakko lähteä takaisin Tanskaan (Slagelse 1851). Hän käänsi mm. reformaation kirjallisuutta tanskaksi ja edisti monin tavoin tunnustuksellisen luterilaisuuden kasvua. Ehkä tästä syytä hän joutui myös liberaalimpaan suuntaan kehittyneen, suuren vaikutusvallan omanneen N. Gruntvigin silmätikuksi.

Itse olen lukenut Hedbergin käyttämistä kommentaareista erityisesti W.F. Besserin (1816–1884 ) teoksia, joita Hedberg lainaa yhtenään. Hän sanookin Besseriä ”yhdeksi uskollisimmista Kristuksen käskyläisistä.” Besser oli myös voimakas unionin vastustaja.

Kun Hedbergin voimakasta sakramenttirealismia on arvosteltu, näemme mm. Besserin teoksista, että tämä on vanhakirkollinen oppi, joka nousee loogisesti inkarnaatiosta ja kaksiluonto-opista. Siitä on seurauksena myös ”das grosse Geheimnis der geistlich-leiblichen Vereinigung”. Kyse ei ole mistään epämääräisestä mystiikasta, vaan Jumalan sanaan perustuvasta aidosta apostolisesta opista, johon uskotaan ja jota tunnustetaan. Mutta niin valistushenkisen rationalismin edustajat kuin pietistis-beckiläisen suunnat teologit haluavat sijoittaa Hedbergin kirkon sivulaivaan juuri raamatullisen sakramenttirealisminsa ja armonvälineitä korostavan seurakunnallisuuden ja kirkollisuuden vuoksi. Poltinmerkit ovat tänään toiset, mutta tarkoitus on sama.

6. OIKEAN KRISTILLISEN KIRKON SÄILYMINEN SUOMESSA

Olin 1970-luvulla Simo Kivirannan kanssa Åbo Akademissa teologitapahtumassa, jossa eräs esitelmöitsijä luennoi, miten Jeesuksen edustama aito Jumala-usko muuntui ja kehittyi kreikkalaisen filosofian vuoksi meidän tuntemaksi kolminaisuusopiksi ja kaksiluonto-opiksi. Hänen mukaansa koko kristillinen uskomme onkin jatkuvan kehityksen tulosta. Oppi muuttuu aikakausien myötä.

Tämä raamattukritiikin mukanaan tuoma käsitys on jo vanha, mutta vasta nyt valloittanut lähes kokonaan kirkkomme. Yksilö ikään kuin saa poimia vapaasti kaikkea, mikä häntä tällä hetkellä miellyttää. Sitä ei saa rajoittaa traditio, oppi eikä ”moralismi”. Myöskään valtion lainsäädäntö ei saa olla pedagoginen. Tästä on ollut seurauksena, että jotkut ajattelijat ovat kuvitelleet evoluution tuottaneen myös uuden ihmistyypin: jatkuvaan vaihteluun heittäytyneen yksilön. On vain käsityksiä ja mielipiteitä, jotka kehittyvät. Ei ole varsinaisesti sellaista pyhää Jumalaa, joka olisi ilmoittanut jotain normatiivista. Kirkon vanha opetus siitä, mitä Raamattu itse selvittää ehdonvallan asioina eli mitkä saavat olla mielipiteitä tai käsityksiä – ja sitten mitkä kuuluvat ehdottomiin totuuksiin, on lähes kokonaan syrjäytetty. Kaikkein vaikein pala on monille teologeillekin juuri se, että sanomme tosissamme Kirkon dogman olevan eksklusiivisen. Monioppisuudelle raivataan tilaa eri tavoin, määrätietoisesti, jopa häikäilemättömästi. Liberaaliteologit yrittävät aikaansaada kylläkin yhteyden manifestaatioita (yhteisiä julkilausumia ja jopa yhteistä ehtoollista), mutta varsinaisesti ei pyritäkään totuuteen tai yhteen oppiin.

Aivan toista käsitystä ovat edustaneet kirkkoisät, reformaatio, luterilaisen puhdasoppisuuden paimenet sekä uusluterilaiset isät. Tämä joukko on korostanut pyhän Raamatun perusteella, että Kirkolla on ainutlaatuinen opetustehtävä, johon kuuluu annetun apostolisen opin varjeleminen, tallentaminen ja esittäminen kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa. Tässä opetusvirassaan (magisterium) sillä on apunaan ja johtajanaan itse Kristus ja Pyhä Henki.

Olin sisäistänyt Åbo akademin professorin esittämän ”kirkollisen evoluution” jossain määrin. Seppo A. Teinonen opetti taidollisesti toista linjaa, joka muutti käsitykseni. Kristillinen oppi on kertakaikkisesti annettu, ja se on sisällöllisesti muuttumaton. Tietysti sen muotoilussa on erilaisuutta ja ymmärtämisen asteita. Ajatukselliseen selvyyteen pääseminenkin on viime kädessä Pyhän Hengen työ. Kirkkoisä Augustinus perusteli oikean teologian harjoittamista apostolin sanoilla: ”Niinpä saa Hengen kautta toinen viisauden sanat, toinen tiedon sanat saman Hengen vaikutuksesta” (1. Kor.12:8). Vulgatassa on viisaus sapientia ja tieto scientia. Tulee tehdä työtä ja anoa sapientiaa ja scientiaa, sillä Kristuksen kirkko ei tarvitse mitään erityistä ”suomalaista teologiaa”, ”herätysliikkeen oppia”, ei edes mitään ”luterilaisia dogmeja”. Voimme yhtyä vain pyhään Raamattuun perustuvaan Kirkon apostoliseen ja katoliseen uskoon ja oppiin, joka on ilmaistuna Tunnustuskirjoissamme ja kasvaa sen ymmärtämisessä ja sisäistämisessä Pyhän Hengen työnä. Näin ollaan ja pysytään Kristuksessa. Toinen mahdollisuus on etääntyminen kotikutoiseen uskontoon ja uskonnollisuuteen (civil religion) arkkipiispa Kari Mäkisen johdolla, jossa äänestetään. mikä oppi sopii nyt meidän ajallemme ja minulle. Silloin ei tarvita mitään ”raamattuargumentteja” .

Kun pyhät apostolit oli johdatettu kaikkeen totuuteen (Joh 16:13), kristillinen oppi oli täysin valmis. Siksi myös Martti Luther selvitti, miksi ensimmäiset kirkolliskokoukset laatiessaan kaksiluonto-opin formulaatiot (kr. asygkhytos, atreptos, adiairetos, akhoristos) eivät luoneet mitään uutuuksia, vaan yksinkertaisesti tunnustivat uudelleen kristikunnan uskon ja opin pyhän Raamatun perusteella. Samoin Tunnustuskirjoissa painotetaan, ettemme opeta mitään uutuuksia. Toisin sanoen reformaatio ei halunnut tuoda kirkkoon mitään uusia oppeja, vaan pitää kiinni siitä, mikä oli alkuperäistä ja aitoa ja painotti sitten sen uskomista ja rohkeata tunnustamista. Tämä merkitsi erityisesti oppikontinuiteetin vaalimista ja valvomista (CA, 1. osan päätös).

Tästä on ollut kysymys Fredrik Gabriel Hedbergin toiminnassa. Siksi hän on kristikunnan opettaja.

”Eurooppalainen Hedberg”. Helsinki Koinonia 19.1. 2012

Omistan tutkimukseni ystävälleni, TT Reijo Arkkilalle, hänen juhliessaan 70-vuotista taivaltaan Pyhän Sydämen kappelissa 15.1. 2012