”Mutta ei ainoastaan hänen tähtensä ole kirjoitettu, että se hänelle luettiin, vaan myös meidän tähtemme, joille se on luettava, kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme, joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden.” (Room. 4:23–25)

Oppikaa siis Kristusta tarkasti tuntemaan! Koko Raamattuhan omistaa vanhurskauden Kristuksen oikealle tuntemiselle. Mutta Pyhän Hengen täytyy tämä vaikuttaa. Rukoilkaamme siis Jumalaa, että hänen evankeliuminsa pääsisi vauhtiin, ja me oppisimme tuntemaan Kristuksen oikein, näin ylösnousisimme hänen kanssansa ja pääsisimme kaikki, niin kuin hänkin, Jumalan kunniaan!

Nouseepa tässä sitten kysymys: Minkä tähden me yhä jatkuvasti itsessämme tunnemme syntiä ja kuolemaa, vaikka Kristus otti pois kuoleman ja meidän syntimme ja ylösnousemisellansa teki meidät vanhurskaiksi? Synti näet meitä vielä puree, ja omatunto pistää, ja juuri tämä paha omatunto synnyttää helvetinpelkoa.

Tähän minä vastaan: Minä olen ennen usein sanonut, että on olemassa kahdenlaista tuntemista ja uskoa. Usko on luonteeltaan sellainen, että se ei tunne, vaan antaa järjen mennä kumoon, sulkee silmät ja niine hyvineen mukautuu sanaan, sitä seuraten halki kuoleman ja elämän. Tunteminen sitä vastoin ei käy edemmä kuin järjellä ja aistimilla voidaan käsittää, esimerkiksi kun kuullaan, nähdään ja tunnetaan tai ulkonaisin aistein havaitaan. Siksipä tunteminen onkin uskoa vastaan ja usko tuntemista vastaan, ja sen tähden Heprealaiskirjeen mestari kuvailee Kirjeensä 11. luvussa (Hepr. 11:1. jakeessa) uskoa seuraavasti: ”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy”.

Jos nimittäin silmin nähtäisiin Kristus taivaallisessa kunniassansa, niin kuin nähdään luonnollinen aurinko, sitä ei tarvitsisi uskoa. Mutta eipä sitä, että Kristus on kuollut meidän rikostemme tähden ja ylösnoussut meidän vanhurskauttamisemme tähden, nähdä eikä liioin tunneta eikä sitä voida millään järjellä käsittää; sen tähden täytyy luopua tuntemisesta ja yksinkertaisesti ottaa korviinsa sana ja sitten kirjoittaa se sydämeen, riippuen siinä, vaikka ei näyttäisikään siltä, kuin syntini olisivat minulta pois otetut, koskapa niitä vielä itsessäni tunnen. Tuntemiseen ei saa kiinnittää huomiota, vaan lujaakin lujemmin on pitäydyttävä siihen, että kuolema, synti ja helvetti ovat voitetut, vaikka tunnenkin vielä olevani kuolemaan, syntiin ja helvettiin takertuneena. Vaikka näet synnin tunteminen vielä meihin jääkin, se jääpi vain siinä tarkoituksessa, että se ahdistaisi meitä uskoon ja tekisi uskon vahvaksi, niin että me vastoin kaikkea tuntemista omaksumme sanan ja sen mukaisesti yhä jatkuvasti liitämme sydämemme ja omantuntomme Kristukseen. Näin sitten usko varsin rauhallisesti, kaiken tuntemisen ja järjellä käsittämisen vastaisesti, kuljettaapi meidät synnin, kuoleman ja helvetin lävitse, ja vihdoin me omin silmin näemme lunastuksemme. Silloin me vasta oikein täydellisesti saamme havaita, mitä uskoimme, nimittäin että kuolema ja kaikki onnettomuus on voitettu.