Jaloimman esimerkin todellisesta innosta viran hoidossa me varmastikin näemme kalliissa pakanoiden apostolissa, Paavalissa, joka suuressa innossaan heimoveljiensä pelastamiseksi kirjoittaa: ”Minä soisin itse olevani kirottu pois Kristuksesta veljieni hyväksi, jotka ovat minun sukulaisiani lihan puolesta” (Room. 9:3). Tästä innosta Luther lausuu Kirkkopostillassaan: ”Tätä tekoa ei mikään järki voi käsittää, se on sille aivan liian korkea, että nimittäin saarnaaja mieluummin sois itse tulevansa kirotuksi kuin syyllistyvänsä siihen, että hänen huostaansa uskotut sielut joutuisivat kadotukseen.”

Niin välttämätön ja tärkeä kuin oikea into virassa onkin, ei samaa voi kuitenkaan sanoa kaikesta innosta virassa. On olemassa myös väärää, jumalatonta, lihallista intoa, joka ei ole lähtöisin Jumalasta, joka ei ole Pyhän Hengen aikaansaamaa, vaan joka saa syntynsä vihamielestä toisinopettavia kohtaan – siitä syystä monet ovatkin niin innokkaita – tai omanvoitonpyynnöstä – saarnaaja on selvillä siitä, että kun hän on oikein innokas, se tuottaa hänelle kunniaa, varsinkin määrätyissä seurakunnissa – tai myöskin kiihkohenkisyydestä. Kuinka innokkaita olivatkaan virassaan Kristuksen aikana ylipapit, kansan vanhimmat, kirjanoppineet ja fariseukset Kristusta vastaan! Kun he vain voivat käyttää virkaansa häntä vastaan, he eivät säästäneet vaivojaan eivätkä suoneet itselleen lepoa. Sen tähden Paavali sanoo juutalaisista: ”Minä todistan heistä, että heillä on kiivaus Jumalan puolesta, mutta ei taidon mukaan” (Room. 10:2). Kuinka suurta intoa osoittivatkaan ne harhaopettajat, jotka yrittivät saada Galatian seurakuntia luopumaan pyhän Paavalin puhtaasta evankeliumin opista! Siinä tarkoituksessa he kiersivät meret ja mantereet! Mutta apostoli sanoo heistä: ”Teidän häiritsijänne saa kantaa tuomionsa, olkoon kuka hyvänsä” (Gal. 5:10). Hän tahtoo sanoa: ”Pitäköön hän itsensä kuinka suurena uskonsankarina hyvänsä – hän on eksyttänyt teidät evankeliumin opista: armosta, yksin uskosta, Kristuksen tähden.”

Kuinka suurta intoa osoittivatkaan Lutherin aikana kasteenuusijat! Uskontonsa tähden he luopuivat kodista ja konnusta, vaimosta ja lapsista, ja suuri joukko heistä antoi mieluummin upottaa itsensä kuin peruutti oppinsa. Vieläpä, ihme ja kumma, koko kirkon historia osoittaa meille, samoin oma kokemuksemme, varsinkin tässä maassa, vahvistaa, että juuri näillä väärillä hengillä, kiihkohengillä, on suurempi into levittää oppiansa ihmisten keskuuteen kuin oikeauskoisilla opettajilla istuttaa puhdasta totuutta ihmisten sydämiin. Mikähän siihen lienee syynä? Selitys on yksinkertainen. Väärien ihmisoppien saarnaajia eivät heidän toiminnassaan heidän järkensä sekä heidän oma lihansa ja verensä lainkaan ole estämässä, vaan ne päinvastoin innostavat heitä, kun sen sijaan Jumalan sanan puhtaan opin saarnaajille heidän järkensä, heidän lihansa ja verensä ovat alituisena esteenä. Se tekee tehtävän heille tuhat kertaa työläämmäksi. On helppoa puhua omasta sydämestään, mutta vaikeata on julistaa totuutta Jumalan sanan pohjalta, sitä vakavasti tutkittuaan sekä palavasti rukoiltuaan ja vakavasti painiskeltuaan saadakseen Pyhän Hengen valaisun. Mutta miksi se sitten on niin vaikeata? Ennen kaikkea siksi, että on niin vaikeata oikein jakaa totuuden sanaa, mitä apostoli Paavali kuitenkin vaatii jokaiselta nuhteettomalta Jumalan viinimäen työntekijältä, toisin sanoen oikein erottaa toisistaan laki ja evankeliumi, millään tavoin sekoittamatta näitä kahta oppia toisiinsa. Siitä meitä varoittaa myös kolmaskolmatta väitteemme.

 

XXIII VÄITE

 

Yhdeksänneksitoista ei Jumalan sanaa jaeta oikein, jos lain vaatimuksilla, uhkauksilla tai lupauksilla yritetään saada uudestisyntymättömät luopumaan synneistä ja tekemään hyviä tekoja ja yritetään näin tehdä heistä hurskaita, mutta uudestisyntyneet pakotetaan lainomaisella käskemisellä hyvään sen sijaan, että heitä evankelisesti kehotettaisiin.

Erittäin karkeaa lain ja evankeliumin sekoittamista on, jos tahdotaan tehdä ihmisistä lain avulla hurskaita ja jos sellaisiakin, jotka jo uskovat Jeesukseen Kristukseen, tahdotaan käskemällä taivuttaa hyvään saarnaamalla heille lakia. Se on aivan vastoin sitä tarkoitusta, mikä lailla lankeemuksen jälkeen on. Jos vertaamme sitä mm. seuraaviin pyhän Raamatun kohtiin, selviää asia meille heti.

Jer. 31:31–34: ”Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä teen Israelin heimon ja Juudan heimon kanssa uuden liiton; en sellaista liittoa kuin se, jonka minä tein heidän isäinsä kanssa silloin, kun minä tartuin heidän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta, ja jonka liittoni he ovat rikkoneet, vaikka minä olin ottanut heidät omikseni, sanoo Herra. Vaan tämä on se liitto, jonka minä teen Israelin heimon kanssa niiden päivien tultua, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä ja kirjoitan sen heidän sydämiinsä; ja niin minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Silloin ei enää toinen opeta toistansa eikä veli veljeänsä sanoen: ’Tuntekaa Herra’. Sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra; sillä minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä.”

Ihana, suurenmoinen kohta! Todellinen aurinko, joka yhtäkkiä nousi valaisemaan vanhan liiton hämärää! Tästä voimme nähdä seuraavaa. Laki tosin on jo ennen lankeemusta kirjoitettu ihmisten sydämeen, mutta ei sitä varten, että tämä laki tekisi ihmisen hurskaaksi; ihminen oli jo hurskas. Jumala oli jo luonut ihmisen vanhurskaaksi. Ihmisillä oli laki sydämissään vain sitä varten, että he tietäisivät, mikä on Jumalalle otollista. Tahtoakseen toteuttaa sen he eivät tarvinneet erityistä käskyä. Heillä oli tahto siihen; heidän tahtonsa oli täydellisessä sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa. Toisin oli lankeemuksen jälkeen. Silloin Jumala uudisti lain sen jälkeen kun israelilaiset lähtivät Egyptistä; silloin Jumala teki uudestaan lain liiton. Mitä Herra siitä sanoo? Siitä ei ollut mitään hyötyä, he eivät olleet sitä liittoa pitäneet, vaan hänen oli täytynyt pakottaa heitä kaikkeen – eikä pakonalainen kuuliaisuus ole mitään kuuliaisuutta.

Nyt hän ennustaa tässä ajasta, jolloin hän on muuttava tilanteen täydellisesti. Silti Jumala ei tahdo sanoa, ettei tilanne jo vanhan liiton aikana olisi ollut toinen, mutta se liitto, jonka hän oli tehnyt Israelin kanssa, oli lain liitto. Sen ohella ovat profeetat kuitenkin aina saarnanneet evankeliumia ja viitanneet Messiaaseen. Mikä sitten on oleva tämä uusi liitto? Jumala sanoo: Minä en anna mitään käskyjä, vaan tahdon kirjoittaa lain suoraan heidän sydämeensä ja antaa heille uuden, puhtaan sydämen, niin ettei ole lainkaan tarpeen kiusata heitä lailla ja sanoa: Tee niin! Tee niin! Siitä ei ole mitään apua, ihminen ei kuitenkaan tee niin. Me emme voikaan täyttää lakia. Me olemme luonnostamme lihallisia, eikä laki kykene luomaan meihin Henkeä. ”Sillä minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä.” Siinä on syy, miksi laki on kirjoitettu heidän sydämiinsä. Mutta mitä muuta se merkitsee kuin sitä, että se tapahtuu evankeliumin kautta, tuon sanoman, joka kertoo syntien anteeksiantamuksesta? Ne jotka vanhan liiton aikana ovat pelastuneet, eivät tietenkään ole pelastuneet mitenkään muutoin, niin kuin Pietari ensimmäisessä, apostolisessa kirkolliskokouksessa selvästi sanoo. Mitä tekevätkään ne, jotka nyt, uuden liiton aikana käyttävät lakia näin nurinkurisesti? He tekevät kristityistä juutalaisia, vieläpä kaikkein kehnoimpia juutalaisia, jotka vain tuijottavat lain kirjaimeen katsomatta lupaukseen Lunastajasta. He eivät ainoastaan sekoita toisiinsa lakia ja evankeliumia, vaan vaihtavat ne keskenään.

Room. 3:20: ”Sen tähden, ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain kautta tulee synnin tunto.” Näin Paavali perustelee. Eikö se ole merkillistä? Ilmeisesti hän tahtoo sanoa: Lain tarkoitus ei ole mikään muu kuin ilmaista ihmiselle hänen syntinsä, ei millään muotoa niiden pois ottaminen. Asia on suorastaan päinvastoin. Laki vain enentää syntiä. Kun näet paha himo viriää ihmisen sydämessä, huutaa laki hänelle: Älä himoitse! Silloin ihminen ajattelee, että on julmuutta Jumalan taholta vaatia sellaista, mitä ihminen ei voi suorittaa. Laki siis enentää syntiä. Synti ei tule surmatuksi, vaan päinvastoin virkoaa henkiin.

Room. 7:7–13: ”Mitä me siis sanomme? Onko laki syntiä? Pois se! Mutta syntiä en olisi tullut tuntemaan muuten kuin lain kautta; sillä en minä olisi tiennyt himosta, ellei laki olisi sanonut: ’Älä himoitse.’” – Se juuri on kaikkein hirvittävintä, että me ihmiset emme luonnostamme tunne perisyntiämme, että me ajattelemme, kun pahat himot viriävät emmekä me niihin suorastaan mielisty, että Jumala ei lue niitä meille syyksi. Mutta laki sanoo: Paha himo tuomitsee sinut Jumalan edessä! – ”Mutta kun synti otti käskysanasta aiheen, herätti se minussa kaikkinaisia himoja.” – Sen ovat jo pakanat tienneet, muun muassa jumalaton Ovidius, joka on sanonut: Nitimur in vetitum, semper cupimusque negata (Aina on kielletty mieluisaa ja se kiehtovi meitä). Hän siis sanoo: ”Me himoitsemme juuri sitä, mikä meiltä on kielletty. Jos se ei olisi meiltä kiellettyä, me emme sitä ehkä himoitsisi.” Mutta kielto herättää aina himon: ”Mitä? Sekö olisi kiellettyä?” Sen voitte nähdä jo Aadamistakin. Perkele sai piankin pauloihinsa ensimmäiset ihmiset, kun hän sanoi: ”Onko Jumala todellakin sanonut: Älkää syökö kaikista paratiisin puista?” Silloin he lankesivat! – ”sillä ilman lakia synti on kuollut.” – Niin kauan kuin ihminen ei vielä ole oppinut tuntemaan lakia sen hengellisessä merkityksessä, makaa synti hänen sydämessään kohmettuneen käärmeen tavoin. Ihminen ei huomaa, kuinka perin pohjin turmeltunut olento hän on. Niin kauan hän ei lainkaan pura sisuaan. Mutta niin pian kuin ihmiselle julistetaan lakia sen hengellisessä merkityksessä ja hän tajuaa sen, hän alkaa purkaa sisuaan, vimmastuu ja sanoo: ”Mitä? Minäkö olisin tuomittu sen tähden, että synti liikkuu minussa?” Aivan niin, se tuomitsee sinut, ja vaikka et uskoisikaan, joudut sen kerran kokemaan. Siinä kaikki, mitä laki voi saada aikaan. – ”Minä elin ennen ilman lakia;” – Paavali tahtoo sanoa, että hän ei tuntenut lakia, koska hän oli niin sokea, kuin hänellä ei olisi sitä ollutkaan. Mitä hyötyä minulla on siitä, että osaan kymmenen käskyä, jos en käsitä niiden hengellistä merkitystä? – ”mutta kun käskysana tuli, niin synti virkosi, ja minä kuolin. Niin kävi ilmi, että käskysana, joka oli oleva minulle elämäksi, olikin minulle kuolemaksi. Sillä kun synti otti käskysanasta aiheen, petti se minut ja kuoletti minut käskysanan kautta. Niin, laki on kuitenkin pyhä ja käskysana pyhä, vanhurskas ja hyvä. Onko siis hyvä tullut minulle kuolemaksi? Pois se! Vaan synti, että se synniksi nähtäisiin, on hyvän kautta tuottanut minulle kuoleman, että synti tulisi ylen määrin synnilliseksi käskysanan kautta.”

 

2. Kor. 3:6: ”Kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.” – Kuinka voisin pyrkiä lain kautta tekemään jonkun hurskaaksi, jos kerran laki kuolettaa? Eiväthän nämä sanat merkitse: ”Pyhän Raamatun kirjain kuolettaa”, niin kuin järkeisoppineet ne tavallisesti tulkitsevat, samoin unioidut. He sanovat: ”Ei ole niin tiukasti pidettävä kiinni kirjaimesta.” Se on näiden sanojen jumalatonta ja julkeaa vääristelemistä. Kun tarkastelee yhteyttä, huomaa, ettei apostoli kirjaimella tarkoita mitään muuta kuin lakia. Se kuolettaa. Mutta jos se kerran kuolettaa, kuinka se silloin voisi tehdä meistä hurskaita? Se voi kyllä saada meidät hylkäämään joitakin tiettyjä paheita, mutta sydäntä se ei voi muuttaa.

Ps. 119:32: ”Minä juoksen sinun käskyjesi tietä, sillä sinä avarrat minun sydämeni.” – Hän ei sano: Minä juoksen sinun käskyjesi tietä, sillä sinä annat lakisi ukkosen käydä minun ylitseni. Ei, silloin minä en juokse. Mutta kun sinä ilahdutat minua, silloin ilahdun ja saan halun kulkea kaitaa tietä taivaaseen.

Tämän lienette tekin jo saaneet kokea itsessänne. Vaikka te pidemmän aikaa olisitte olleet kuinka haluttomia ja penseitä hyvänsä, niin että vihaatte itseänne, ettekä kuitenkaan tiedä, mitä teidän olisi tehtävä tilanteen korjaamiseksi – jos te silloin saatte kuulla oikein evankelisen saarnan, te lähdette kirkosta kuin uusina ihmisinä, ajatellen: Saathan sentään uskoa: sinä olet Jumalan lapsi. Yhtäkkiä te huomaatte, ettei oikeastaan olekaan raskasta vaeltaa Jumalan käskyjen tietä; te kuljette sitä itsestänne. Kuinka mieletöntä onkaan, jos saarnaaja ajattelee: ”Nyt tahdon antaa lain jyristä! Nyt tahdon kuvata heille helvetin ja maalata kadotuksen; eivätköhän asiat alkane korjautua!” Sillä tavoin ei suinkaan saada ihmisiä paremmiksi. Niinkin on aikanaan tehtävä, jotta suruttomat syntiset peljästyisivät ja muuttuisivat vaivaisiksi syntisiksi, mutta uutta sydäntä laki ei anna, rakkautta Jumalaan ja lähimmäiseen se ei anna. Joka sen vaikutuksesta ryhtyy johonkin tekoon, se tekee sen kuitenkin vain pakosta, samoin kuin israelilaisia täytyi pakottaa lain liittoon.

Gal. 3:2: ”Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta?” – Galatalaiset olivat antaneet viekoitella itsensä pitämään Paavalin saarnaa uskosta ja pelkästä armosta Kristuksen kautta ainakin sangen epätäydellisenä ja siitä syystä myös vaarallisena oppina, joka helposti voi johtaa turmioon. Sen tähden he hyväksyivätkin väärien profeettojen lainopin. Syvästi murheellisena Paavali kuuli, että nämä seurakunnat, jotka hän itse oli perustanut ja jotka niin ihanasti kukoistivat, että nämä seurakunnat olivat joutuneet sekasorron ja hävityksen valtaan väärien opettajien ansiosta. Silloin hän kysyi heiltä: ”Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta?” Hän tahtoo sanoa: ”Minä muistutan teidän mieliinne, mikä muutos teissä tapahtui, kun minä julistin teille armon evankeliumin. Ettekö silloin saaneet Henkeä?” Hän tarkoittaa rauhan Henkeä, tyyneyden, uskon ja ilon Henkeä. Siksi hän huudahtaa heille: Kuinka autuaita silloin olittekaan! Vieläpä hän sanoo: ”Jos se olisi ollut mahdollista, te olisitte kaivaneet silmät päästänne ja antaneet minulle.” Niin haltioissaan he olivat ja niin elävästi he tunsivat, kuinka ihana, taivaallinen ja jalo oppi se oli; he olivat kuin uudistuneet sydämeltään, mieleltään ja ajatuksiltaan. ”Oletteko nyt saaneet tämän uuden, taivaallisen sydämen rauhan, tämän hengellisen riemun ja tämän ylenpalttisen rohkeuden väärien opettajien kautta, jotka jälleen ovat raastaneet teidät lain alaisiksi?” Apostoli tiesi, että seurakuntalaiset olivat surullisia ja murheissaan, epävarmoja autuudestaan, mutta he olivat ikään kuin lumottuja. ”Sillä”, he ajattelivat, ”pelastus on suuri asia, sen hyväksi on myös tehtävä jotakin suurta. Sitä myöhemmät opettajatkin olivat meidän mieleemme terottaneet.” He luulivat, että tämä kykenemättömyys kaikkeen hyvään oli vain heidän syytänsä eikä sen väärän opin syytä, joka oli istutettu heidän sydämiinsä.

Huomatkaa nyt, mitä apostoli tässä sanoo! Jos te kerran aiotte tehdä seurakuntanne eläväksi, niin että rauhan, ilon, uskon, luottavaisen ja lapsellisen mielen sekä rauhallisuuden Henki saa sijansa teidän seurakuntanne jäsenissä, älkää silloin millään muotoa käyttäkö siihen tarkoitukseen lakia. Ja vaikka seurakunta olisikin mitä kurjimmassa tilassa, on teidän kyllä välttämättä saarnattava myös lakia, mutta heti sitten julistettava evankeliumia. Te ette voi tehdä niin, että tänään julistatte lakia ja säästätte evankeliumin myöhempään aikaan. Niin pian kuin laki on tehnyt tehtävänsä, on evankeliumin astuttava sen sijaan.

Kaikkein karkeimmin harjoittavat tätä häpeällistä lain ja evankeliumin sekoittamista järkeisoppineet. On todellakin järkeisoppisia saarnaajia, jotka ajattelevat, että evankeliumi on vaarallinen oppi, että ihmiset tulevat siitä vain suruttomiksi ja että he lakkaavat tavoittelemasta hurskautta, koska he aina vain kuulevat sanottavan, että ihminen tulee vanhurskaaksi ja pelastuu yksin uskon kautta. Niin he sitten saarnaavat kaikin voimin siveyttä ja tahtovat näin saada ihmiset hurskaiksi. Mutta mitä he saavat aikaan? Eivät innokkaimmatkaan järkeisoppineet saa aikaan mitään muuta kuin että monet ehkä tulevat taivutetuiksi jonkinlaiseen ulkonaiseen kunniallisuuteen ja pidättyvät kaikista karkeista ja häpeällisistä paheista ja rikoksista; ei ole puhettakaan siitä, että täytyisi saada uusi sydän ja että he todella rakastaisivat Jumalaa ja lähimmäistään. Jos tuollaisessa seurakunnassa sanoisin täynnä riemua: ”Minä rakastan Jumalaa yli kaiken. Jumala on minulle kaikki kaikessa!”, silloin kaikki ajattelisivat: ”Tuo mieshän on poissa suunniltaan!” Niin vähän moiset ihmiset aavistavatkaan, että olisi mahdollista rakastaa Jumalaa yli kaiken. Toisen taulun kohdalla on aivan samoin kuin ensimmäisenkin. Minkä verran käsittää siitä tuollaisen ”vapaan” seurakunnan jäsen, saarnatkoon saarnaaja hyveestä ja hurskaudesta kuinka innokkaasti tahansa? Ei niin mitään! Hän menee kotiin ja pettää ihmisiä, niin että he heltyvät kyyneliin. Sellainen ihminen käy kirkossa ja huomenna hän osaa nylkeä ihmisiltä rahat, ajatellen: Se on vain afääriä. Hän on vajonneena törkeisiin synteihin korvia myöten, ja käy kuitenkin erinomaisen kunniallisesta miehestä. Jos on kysymyksessä antaminen, hän antaa runsaasti. Hän voi antaa vaikkapa satakin taalaria, mutta seuraavana päivänä hän petkuttaa ihmisiä sadan taalarin edestä. Oma suu on hänellä aina lähinnä. Jos hänelle sanotaan: ”Mitä? Sinähän et harjoitakaan liikettäsi palvellaksesi lähimmäisiä, vaan pistääksesi omaan taskuusi sievoiset summat?”, niin hän pitää sitä intomielisyytenä. Lailla emme tosiaankaan voi saada aikaan muuta kuin kurjia ulkokultailijoita.

Aivan samoin on paavilaisten laita. He eivät tiedä mitään vapaasta armosta Kristuksessa. He saarnaavat alati siveyttä, sekoittaen siihen vain kaikenlaista Mariasta ja pyhimyksistä, mutta evankeliumista he eivät mainitse sanallakaan. He eivät ohjaa syntisparkoja Kristuksen tykö, vaan sanovat päinvastoin: ”Kristus on koko maailman tuomari. Käänny sen tai sen pyhimyksen puoleen, niin hän rukoilee sinun puolestasi, että Kristus olisi sinulle armollinen.” Sellainen on vastakristillisen paavikunnan perkeleellinen oppi. Mitä he sillä saavat aikaan? Mikä on tämän opin hedelmä? Luettakoon vain, mitä kerrotaan niistä maista, missä paavilaiset ovat vallassa, missä protestantit eivät ole heitä tarkkailemassa! Siellä on mitä törkein meno vallalla ja papit elävät mitä siivottomimmin. Ihmiset tietävät: ”Niin ja niin monta aviotonta lasta hänellä on, mutta onhan hän kuitenkin saanut pappisvihkimyksen; hänen kauttansa voidaan saada syntien anteeksiantamus, elämä ja autuus.” Ketkä täällä sitten ovat kaikkein uskollisimpia katolilaisia? Irlantilaiset esimerkiksi ovat raakaa väkeä. He harjoittavat kaikenlaista konnuutta, ja sitten he menevät pääsiäisenä ripille. Silloin he tunnustavat papille kaiken, ja hän määrää heille joko sakkorangaistuksen tai että heidän on paastottava tai ainakin syötävä vain kalaa määrättyinä päivinä – ja sitten on kaikki taas hyvin. Eikö se ole inhottavaa! Eikö se ole kauhistuttavaa!

Tällä tavoin eivät lakia ja evankeliumia sekoita kuitenkaan vain järkeisoppineet ja paavilaiset, niin tekevät monet puhdasoppisessa kirkossakin. Ensinnäkin tekevät näin sellaiset, jotka vasta pitkällisen taistelun ja suuren ahdistuksen kautta ovat päässeet varmuuteen armoituksestaan, sellaiset, jotka ovat kamppailleet kenties vuosikausia lohdutusta saamatta, koska he eivät ole tunteneet oikeata oppia. Kun nyt tuollaiset tahtovat julistaa puhdasta oppia, pujahtaa heiltä aina evankeliumin lomaan sellaisia sanoja, että kuulijat huokaavat: ”Tämä mies on kyllä varmasti hurskas mies, mutta hän ei tiedä, kuinka kurjia ihmisiä me olemme. Me emme siihen kykene.” Nämä ovat vielä parhaita kaikista.

Toiseksikin tapahtuu tätä sekoittamista silloin, kun saarnaajat huomaavat, ettei mikään saarnaaminen tahdo johtaa tulokseen. – Ilmenee jatkuvasti karkeita lihan syntejä; monet elävät ehkä juoppoudessa, kenties tappelutkin ovat yleisiä. Tuollaiset ihmiset tulevat silloin tällöin kirkkoonkin, harvoin he käyvät ehtoollisella; kolehtia ei juuri kannata kootakaan. Silloin saarnaaja saattaa ajatella: ”Maltapas! Sinä olet saarnannut liiaksi evankeliumia! Sinun on alettava toisesta päästä! Sinun täytyy vaieta evankeliumista ja jonkin aikaa saarnata pelkkää lakia. Ehkä se tuo muutoksen tilanteeseen.” Kuinka surkeasti erehtyykään tuollainen saarnaaja! Siitä ei tule sen parempaa. Ihmiset suuttuvat siitä, ettei saarnaaja tahdo antaa heidän tehdä sitä, mitä he kuitenkin niin suurella halulla tekevät. Kun hän kokoaa kolehdin ja saa tulokseksi 20 senttiä – odotettuaan ehkä 20 dollaria – hän ajattelee: ”Ensi sunnuntaina tahdon kerrankin saarnata heille kuolemaa, helvettiä ja kadotusta!” Ehkäpä sitten haavissa on pari dollaria enemmän; muttei se, mikä pakosta on saatu aikaan, ole Jumalan edessä minkään arvoista. Vai iloitseeko plantaasin omistaja orjastaan, jos näkee, että orja menee töihin vain silloin, kun ruoska paukkuu, mutta muutoin istuu laiskana nurkassa? Ei, totisesti ei! Samoin ei Jumalakaan tahdo väkinäistä palvelusta. Moiset saarnaajat älkööt luulko saaneensa aikaan mitään arvokasta, jos he saavat muutosta aikaan yhdessä ja toisessa suhteessa. Kaikkein rappeutuneintakaan seurakuntaa ei voida kohentaa entiselleen millään muulla tavalla kuin mitä suloisimmalla evankeliumilla. Jos jokin seurakunta on mennyt niin rappiolle, on syy aina siinä, ettei saarnaaja ole kylliksi saarnannut evankeliumia. Ei ihme, jollei silloin saada mitään toimeksi; laki näet kuolettaa, mutta Henki, evankeliumi, tekee eläväksi.

Kuulkaapa nyt, mitä Luther kirjoittaa Room. 12:1 johdosta: ”Niin minä kehotan teitä, veljet, Jumalan armahtavan laupeuden kautta” (WA 17:II, 8 seur., Kirkkopostillan suom. laitos II, s. 4): ”Apostoli ei sano: ’Minä käsken teitä’, sillä hän saarnaa sellaisille, jotka jo ovat kristityitä ja vanhurskaita uskon kautta uuden ihmisen puolesta, sellaisille, joita ei ole käskemisin pakotettava, vaan kehotettava halusta tekemään sitä, mikä syntiselle vanhalle ihmiselle on tehtävä. Se, joka ei halulla, ainoastaan ystävällisen kehotuksen vaikutuksesta sitä tee, ei ole mikään kristitty.” – Eikö ole kauheaa, jos saarnaaja tekee kaikkensa saadakseen aikaan kuolleita tekoja! Hän tahtoo tehdä seurakuntalaisistaan ulkokultailijoita Jumalan edessä. Ei, jos hyvät teot ovat lain uhkauksia tai vaikkapa lain lupauksiakin esittämällä aikaansaatuja, ne eivät olekaan hyviä tekoja. Senhän ymmärtää jokainen. Jos kerjäläinen tulee, eikä sillä, jota hän puhuttelee, ole erikoisemmasti rahaa ja hänen on vaikea päättää, antaisiko hän almun, mutta lopulta hän kuitenkin antaa, silloin hänen omatuntonsa sanoo heti: ”Se ei ollut minkään arvoista! Sinä olet vain pakosta tehnyt sen. Sinä et ole tehnyt sitä auttamisen halusta.” Samoin, jos joku antaa teille jonkin lahjan ja te huomaatte oitis: ”Kas vain, hän antaa sinulle lahjan, että tekisit sitä tai sitä hänen mielikseen!” silloin ette siitä ole lainkaan iloissanne. Vain silloin te iloitsette, jos tiedätte, että se tulee puhtaasta rakkaudesta. Jos ei niin ole laita, on parhainkin lahja teistä vastenmielinen. Samoin ovat hyvälle Jumalallekin väkinäiset teot vastenmielisiä.

Painakaa nyt mieleenne elämänajaksi tämä tärkeä kohta Lutherilta. Hän jatkaa: ”ei myöskään se, joka lakien avulla sitä vastahakoisista puristaa, ole mikään kristillinen saarnaaja ja johtaja, vaan maallinen piiskuri.” – Piiskuri ei ollenkaan kysy sitä, miltä sydämessä näyttää, kuuliaisuutta hän vain vaatii. Siinä hän seisoo piiska kädessä ja sanoo: Jollette sitä tee, niin saatte maistaa piiskaa. Mutta hän ei ajattele, että heistä nyt tulisi hurskaita. Ei, rikolliset ovat hänen edessään rautoihin pantuina ja noudattaessaan pakosta kuuliaisuutta he ajattelevat: Kuinka voisit toimia niin, että kun seuraavan kerran varastat, suoriutuisit paremmin eikä sinua taas saataisi kiinni? Aivan samanlaisia ovat kristillisen seurakunnan jäsenet moisten lainsaarnaajien käsissä. Nämä panevat aivan samoin heidät rautoihin.

Luther jatkaa: ”Lain tyrkyttäjä pakottaa uhkauksilla ja rangaistuksilla; armon saarnaaja houkuttelee ja kehottelee Jumalan osoittamalla hyvyydellä ja laupeudella, sillä Jumala ei halua mitään väkinäisiä tekoja eikä halutonta palvelusta, hän haluaa iloisia ja halullisia palveluksia. Se, joka ei siis Jumalan meille Kristuksessa niin pohjattoman runsaana lahjoittaman ja antaman laupeuden suloisten ja herttaisten sanojen voimasta ota kehotusta ja houkutusta halulla ja rakkaudella samoin menettelemään Jumalan kunniaksi, on tyhjää täynnä, ja kaikki on hänen kohdallansa hukkaan mennyttä. Kuinka sellainen lakien ja uhkauksien voimalla taipuisi haluisaksi, joka ei näin suuren taivaallisen rakkauden ja armon vaikutuksesta sula ja pehmene? Eipä meille olekaan annettu ihmisten laupeutta, vaan Jumalan laupeus, ja juuri sitä pyhä Paavali tahtoo meitä tarkkaamaan, siten kehottaaksensa ja taivutellaksensa meitä.”

Ei saa siis ajatella: ”Jos heille saarnataan evankeliumia, he eivät tee Jumalan tahtoa. Minun täytyy saarnata lakia ja julistaa Jumalan uhkauksia.” Jos et tosiaankaan muuta tee, olet johdattanut ihmisiä vain helvettiin. Parempi on, ettet näyttele poliisimiehen osaa seurakunnassasi, vaan muutat sydämet, niin että ihmiset vapaasta, iloisesta ja halukkaasta sydämestä tekevät sitä, mikä on Jumalan mieleen. Se joka on oikein oppinut tuntemaan Jumalan rakkauden Kristuksessa Jeesuksessa, hämmästyy tätä kaikkisulattavaa hehkua, joka täyttää taivaat ja maan. Niin pian kuin hän sen uskoo, hän ei voi muuta kuin rakastaa Jumalaa. Nyt hän ajattelee: ”Mitä voisin nyt tehdä hänen mielikseen ja hänen kunniakseen? Olen hänelle velkaa autuuteni. Ah, niin mielelläni kiittäisin häntä siitä!” Mutta jos joku ei sula kuullessaan esitettävän Jumalan Kristuksessa Jeesuksessa osoittamaa rakkautta, jos se ei saa sydäntä pehmiämään, silloin on turhaa vaivaa yrittää pehmittää sitä lakien ja uhkauksien voimalla. Oikeita saarnaajia ovat ne, jotka menettelevät tässä Lutherin tavoin; mutta pelkät lain saarnaajat eivät saa mitään aikoihin. Kuta useammin julistatte lakia sen hengellisessä merkityksessä, sitä enemmän syöksette ihmisiä parhaassa tapauksessa epätoivoon; missään tapauksessa ette saa heitä ilolla palvelemaan Jumalaa.

Kuulkaapa nyt, mitä Luther kirjoittaa 110. psalmin sanojen johdosta: ”Sinun voittosi jälkeen sinun kansasi uhraa sinulle mielellänsä pyhässä kaunistuksessa” (Lutherin käännöksen mukaan). Profeetta tahtoo sanoa: Nyt ei uhrata alttiisti, vaan ainoastaan helvetin pelosta ja tuskasta, mutta sitten kun sinä olet saanut voiton, kun lunastustyö on suoritettu, sinun kansasi uhraa sinulle mielellään. Luther kirjoittaa (WA 41, 147): ”Edelleen, mitä tulee siihen, että tahdotaan myös opettaa ihmisille, mitä Jumala meiltä odottaa, ja saarnataan lakia eli kymmentä käskyä, rangaistuksilla uhaten ja palkinnoilla, joita hurskaille luvataan, suostutellen ja houkutellen, niin voidaan sillä mahdollisesti joitakuita saada ryhdistäytymään, pyrkimään hurskaiksi ja palvelemaan Jumalaa sekä vakavissaan ahkeroimaan lain tekojen täyttämistä, siihen tapaan kuin pyhä Paavali, ennen kuin hän kääntyi ja tuli kristityksi.” – Saulus oli täysin vakavissaan, mutta kuitenkin se oli pelkkää ulkokultaisuutta. Laki ei saa aikaan mitään muuta, kuin että ihmiset ryhtyvät ulkonaisiin tekoihin, joissa heidän sydämensä ei ole mukana. Ihminen päätyy farisealaiseen käsitykseen laista, samoin farisealaisiin tekoihin. –

”Se on kuitenkin vielä pelkkää ulkokultaisuutta ja vain lain esiin puristamaa ulkonaista hurskautta, joka ei kelpaa Jumalan edessä; se ei ole vielä sydämellistä rakkautta ja halua lakiin eikä oikeaa, sisäistä kuuliaisuutta, pelkoa, uskoa eikä Jumalan tuntemusta. Eivätpä tuollaiset edes tiedä eivätkä ymmärrä, että laki vaatii sellaista täydellistä, sydämen kuuliaisuutta; he eivät voi nähdä syntejään eikä tottelemattomuuttaan. He näkevät lain vain verhon lävitse ja jäävät ainaiseksi sokeuteensa, niin etteivät milloinkaan käsitä, mitä Jumala heiltä vaatii ja kuinka kaukana he siitä ovat. Mutta milloin laki on parhaimmillaan ja suorittaa parhainta ja pääasiallisinta työtään, nimittäin saattaa ihmisen siihen ymmärrykseen, että hän näkee ja ymmärtää, että Jumalan käsky vaatii häneltä täydellistä sydämen kuuliaisuutta ja ettei hän sitä täytä eikä voikaan täyttää eikä siis tunne mitään muuta kuin syntiä ja Jumalan vihaa, joka on hänessä ja kohdistuu häneen, silloin vasta nousee oikea hirvittävä tottelemattomuus Jumalaa kohtaan. Silloin ihminen tuntee varsin hyvin, ettei luonto itsestään kykene mihinkään eikä ole lakien kautta siihen taivutettavissakaan, että se voisi sydämestään ja halulla totella Jumalaa; päinvastoin havaitaan olevan asian laita. Silloin näet, kun se lain tuomitsemana joutuu Jumalan vihan alaiseksi ja tuomitaan helvettiin, silloin se alkaa vihata lakia, ja siinä nousee kauhea ja silmitön kiukku ja viha Jumalaa kohtaan; – silloin vasta synti oikein synniksi tulee – ja ihminen suistuu jumalanpilkkaan, epätoivoon ja iankaikkiseen kuolemaan, jollei häntä siitä auta evankeliumi Kristuksesta.”