KELLONSOITTAJA RIETRIKKI
|
Edellinen
kirjoitus Seuraava kirjoitus Concordia 3/2008 |
| August Verner Jaakkola
toimi pitkään Piikkiön kirkkoherrana. Hän oli uskonvakaumukseltaan
evankelinen. Hänet tunnetaan vieläkin monista hienoista runoistaan.
Toivomuksesta näistä julkaistaan ohessa Kellonsoittaja Rietrikki. On Rietrikki vanhus kauan jo soittanut kellojaan. Viran nuorena sai. Varass’ sauvan nyt kulkee jo vanhuuttaan. Monet tuhannet kerrat ennen hän on astunut saman tien noin kirkon tornihin mennen ja mielessä murhe pien’, niin pieni, ett’ tuskin tuota edes murheeksi mainita vois: on vain kuin hautain luota joku äänetön kutsu sois. Ja aina kun kuolinkellot hän jollekin soittaa saa, tuoll’ alhaalla tuonen pellot niin kummasti odottaa. Vaan nyt on niin kuin pelko kävis Rietrikin sydämeen, ja on kuin täysi selko tulis saada tunnolleen miten käy sun, Rietrikki, kerran sun vuoros kun mennä on, kun kuuluu käsky Herran tuo kova ja armoton. Ja siitäpä Rietrikin rinta niin kumman painon saa, kuin kaikista murheisinta olis muistella kuolemaa. Tutut rappuset jalkain alla niin raskaasti ylös vie, kovin kellot on korkealla ja pimeä sinne tie. Hän tornin luukut avaa valo tornihin tulvahtaa. Taas Rietrikki murheesta havaa ja entisen mielen saa. Ja siinä nojassa sauvan hän miettien viivähtää ja katsoo seutua kauan, niin tuttua kaikk’ on tää. Hän usein on katsellut sieltä pyhäaamuin siintävin, kun kansaa kirkkotieltä on tulvinut templihin. Hän muistaa, kuinka ennen ne tulivat joukottain, vaan kuinka vuosien mennen on joukko huvennut vain. Kuin lehti ne tuuleen lentää, mihin vaipuvat, Herra ties. Hän, Rietrikki, aina sentään on ollut kirkon mies, on toimensa tehnyt tarkoin, virass’ vilpitön ollut on, verot maksanut puhtain markoin, ja maine on tahraton. Vaan on kuin ilkkuis tieltä taas kierot katsehet: Vain turhaan, Rietrikki, sieltä sä kellojas soittelet. Et taivaan tiestä tiedä sä mitään tarkemmin. Vain tuonelle kerran viedä saat verosi sinäkin. Käy pistävä, kylmä viilto läpi Rietrikin sydämen, niin outo on silmäin kiilto ja epätoivoinen. On entinen rauha poissa kuin rikosta tehnyt ois, kuin tornien komeroissa vain kysymys kylmä sois: Miten käy sun, Rietrikki, kerran, sun vuoros kun mennä on, kun kuuluu käsky Herran, tuo kova ja armoton? Hän iltakellot soittaa, pois tornista kiiruhtaa. Ei voi nyt kammoa voittaa, hän pelkää kuolemaa. Sinä yönä ei saatu unta majass’ sairaan Rietrikin. Putos hapsille valkolunta, surun lunta runsaammin. Sinä yönäpä syntiseksi tuli Rietrikki kokonaan, ei pienintä turvaa keksi hän kuolonkauhussaan. On taivas vaiti kuin hauta, elo entinen kauhistus. ”Mua syntistä, Herra, auta!” on Rietrikin rukous. Ja silloin, yönä tuona myös valvoo toinenkin ja itkee vuoteen luona niin viljoin kyynelin. ”Ei armosi, Herra, laannut, Sua, Korkein, kiittelen, kun vihdoin sä rikki saanut olet Rietrikin sydämen! Sä armosi vuotaa anna nyt tyhjään sydämeen, tuo nälkäiselle manna, suo usko Jeesukseen!” Näin Rietrikin vaimo kiitti ja rukoili Jumalaa. ”Sun armosi riitti, riitti, Isän rakkaus odottaa! Nyt sullekin, Rietrikki, kerran evankeliumi kelpaa kait: sinä kastettu kuoloon Herran jo silloin armon sait?” Yön kaiken valvoo tuolla kaks’ sielua janoovaa. On tuskasta toinen kuolla, ja toinen lohduttaa. Kuu ikkunasta hohti, yön kulkija äänetön. Ah, iäisyyttä kohti on matka määrätön. Yli Rietrikin huokausten soi lohdutus Jumalan, yli Rietrikin rikkomusten veri virtasi Karitsan. Ain’ auki on armo sille, ken huutaa Herran luo. Hän huulille janooville ylivuotavan maljan tuo. Kun auringon ensi koiton valo taivasta purppuroi ja lintujen huomensoiton sävel ilmojen halki soi, pois hälveni kuolon haamu, elo ihana hymyili vain. Oli Rietrikin kirkkain aamu se aamu sunnuntain. Ja huulilta ensi kerran sana puhkesi riemukas: ”Oi, suuri on armo Herran, olen iäti autuas!” Sinä aamuna Rietrikki riensi taas kelloja soittamaan. Ilo taudin tuskia liensi, oli hymyä huulillaan. Hän, vanhus valkohapsi, ilon saanut on sydämeen, ja niin kuin pieni lapsi hän puheli kelloilleen: ”Olen soittanut kylmin mielin mä kerrat tuhannet, ja siksipä kylmin kielin te lienette soinehet. Nyt soikaatte lempeämmin, yli ilmojen kaikukaa: on Jumalan sydän lämmin, hän kaikkia rakastaa!” Ja Rietrikki ensi kerran työn pyhyyttä tuntea voi. Joka lyönnissä kiitos Herran, joka soinnussa rukous soi. Sen saatteli aamutuuli, vei kylihin kaukaisiin. Moni hartaana soiton kuuli, ei ennen se koskenut niin. Jos tuntui sydän kellä jo tyyten turtuneen, ne valtasi kaiho hellä nyt Herran huoneeseen. Sinä aamuna kirkkotieltä väki tulvasi temppeliin, kun juuri tornista sieltä alas Rietrikki kannettiin. Viel’ aukeni silmät hetken, ylös tornihin katsahti, ja edessä viime retken hän hartaana rukoili: ”Älä armoas, Herra, kiellä, älä muistele rikostain, kun pitkän eloni tiellä olen soittanut kerran vain, vain kerran kiittänyt siitä, mitä armosta sulta sain. Nyt enää ei aika riitä. Ole, Jeesus, mun turvanain.” Ja tornin rististä hohti valon kimmellys kirkkahin. Se viittasi kotia kohti, kotiin kuolevan Rietrikin. A. V. Jaakkola: Pyhä aamu, s. 5-11. SLEY. Helsinki 1946. |
|
|
Edellinen
kirjoitus Seuraava kirjoitus |