KIRJALLISUUTTA:

VEDESTÄ VAI HENGESTÄ? UURAS SAARNIVAARAN KASTETEOLOGIA.

Matti Väisänen

Kustannus Oy Arkki. Helsinki 2007. 425s.

 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 1/2008


Tunnettu sananjulistaja Matti Väisänen on viime vuosien aikana kirjoittanut lukuisia kirjoja kasteesta. Paljon keskustelua herätti hänen tutkimuksensa Pyhä kaste Raamatussa (2000). Tätä teosta seurasi Pyhä kaste kirkossa (2001) sekä eräitä pienempiä kirjoituksia samasta aihepiiristä.

Matti Väisäsen teologinen työskentely kastekysymyksen äärellä on johtanut lopulta myös tohtorinväitökseen (väitöstilaisuus oli 8.12.2007 Helsingissä). Väitös käsittelee Uuras Saarnivaaran kasteteologiaa. Väisänen on kiistatta uuttera mies. Harvempi teologi kirjoittaa eläkevuosinaan useita teoksia ja väittelee 73-vuotiaana tohtoriksi!

Väisäsen väitöskirja jakautuu neljään lukuun. Kolme ensimmäistä lukua muodostavat johdannon ja taustan kartoituksen. Neljäs luku on väitöksen pääluku. Luvun otsikkona on Kaste ja kasteen lahjat. Siinä Väisänen analysoi Saarnivaaran kasteteologiaa jakaen sen kolmeen kauteen (beckiläis-pietistinen, lestadiolais-luterilainen ja lestadiolais-uuspietistinen kausi). Varsinainen teksti päättyy loppukatsaukseen. Lisäksi Väisänen on sisällyttänyt mukaan mielenkiintoisia liitteitä, joista mainittakoon Saarnivaaran julkiset anteeksipyyntökirjeet 1940-luvulla sekä hänen kirjeensä Juhani Viitalalle ja hänen opetusmonisteensa 1994.

Väisäsen monivuotinen teologinen työskentely kastekysymyksen parissa tuottaa hedelmää tässä väitöskirjassa. Erityistä painoa saa kaksi kysymystä: kaste ja uudestisyntyminen sekä kysymys pienten lasten uskosta ja pelastumisesta. Lukijalle käy selväksi Saarnivaaran kasteteologian horjuvuus sekä myös todennäköiset syyt siihen.

Uuras Saarnivaara oli saanut teologisia vaikutteita useilta tahoilta. Ollessaan nuorena pappina Karstulassa hän ripittäytyi lestadiolaiselle Kivijärven kirkkoherra Väinö Havakselle. Sen jälkeen seurasi useita erilaisia vaiheita hänen elämässään. Mutta vielä vuonna 1984 hän kirjoitti: ”En ole irtautunut lestadiolaisuudesta, vaan kuvaisin itseäni lestadiolais-uuspietistinä.” (s. 415)

Saarnivaara sai hyvin merkittäviä teologisia vaikutteita myös professori Antti J. Pietilältä. Pietilä edustaa erittäin henkistä tulkintaa kristinuskosta. Väisänen mainitsee tutkimuksessaan tästä uskomattomana esimerkkinä, että Pietilän mukaan ahdistuneen ihmisen voisi tarvittaessa kastaa uudelleen (s. 325, viite 256). Pietilän kautta linja kulkee uusprotestantismiin. Samoin Saarnivaara sai olennaisia vaikutteita ns. beckiläisyydestä, jonka ehkä merkittävin edustaja maassamme oli arkkipiispa Gustav Johansson. Tämän ohella on syytä huomioida myös ne vaikutteet, jotka Saarnivaara sai Luther-tutkimuksensa välityksellä varsinkin Amerikan vuosinaan (lestadiolais-luterilainen kausi s. 282-308). Pietilän ohella myös eräät muut kotimaiset teologit vaikuttivat merkittävästi Saarnivaaran teologian muotoutumiseen.

Väisänen osoittaa uusprotestantismin ja lestadiolaisuuden välillä mielenkiintoisen linkin. Kumpikin korostaa erittäin voimakkaasti julistetun sanan merkitystä. Väisänen kirjoittaa: ”Lestadiolaisten, niin myös Pietilän ja Saarnivaaran, käsitys ’ilmoitussanasta’ ja ’armonvälinesanasta’ sekä niiden välisestä suhteesta muistuttaa pitkälle uusprotestanttien ajatuksia. Uusprotestantismin isälle Albrecht Ritschlille varsinaista Jumalan sanaa oli suullisesti julistettu ’elävä’ sana. Tosin hän – toisin kuin Saarnivaara – hylkäsi kokonaan käsityksen, että Raamattu olisi syntynyt jotenkin yliluonnollisella tavalla.” (s. 175, viite 37)

Kuten edellä mainitsin, Saarnivaara sanoutui julkisesti irti eräistä kasteteologiaa koskevista opetuksistaan. Tämä on Suomessa jotakin ainutlaatuista, Väisänen huomauttaa. Kukaan teologi ei mielellään myönnä julkisesti olleensa väärässä. Saarnivaaran kunniaksi voidaan sanoa, että hän teki näin. Hän kirjoittaa Herättäjässä 22.2.1946: ”Kielsin pienen lapsen uskon mahdollisuuden. Kuitenkin Jeesus sanoo, että joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin pieni lapsi, hän ei pääse siihen sisälle. Ei ole muuta tapaa ottaa vastaan Jumalan valtakunta ja sen armo kuin yksin usko. Tämä Jeesuksen sana täysin kumoaa väitteeni. Siksi hylkään sen nyt vääränä ja alistun Jeesuksen sanan opetettavaksi.” Saarnivaara jatkaa pian tämän jälkeen: ”Samalla kertaa sortuvat väitteeni pienten lasten uudestisyntymistäkin vastaan. Puhuin vain ’objektiivisesta uudestisyntymisestä’, Jumalan lapsen asemaan tulemisesta, mutta kielsin ’subjektiivisen uudestisyntymisen’, Jumalan lapsen mielen saamisen. Koska tämä viimeksi mainittu ei ole mitään muuta kuin usko, niin myöntäessäni Jeesuksen sanojen perusteella pienen lapsen uskon, joudun myöntämään myöskin hänen uudestisyntymisensä täydessä merkityksessä.” (s. 403)

Kunpa Saarnivaara olisi pysynyt ja vahvistunut tässä! Mutta valitettavasti näin ei käynyt. Myöhemmin Suomeen palattuaan hän kääntyi jälleen vanhoihin käsityksiinsä edustaen niitä elämänsä loppuun asti (ks. opetusmoniste s. 411: ”Olettamus, että pienet lapset, joilta puuttuu puheen ymmärtämisen kyky, tulevat uskoon kasteessa julistetun evankeliumin kuulemisen kautta, kuuluu kuviteltuun maailmaan, joka on vieras elämän todellisuudelle. Se on itsensä ja toisten pettämistä.” – näin Saarnivaara vuonna 1994).

Väisänen osoittaa kolme keskeistä syytä (ks. s. 348) Saarnivaaran kasteteologian ”soutamiseen ja huopaamiseen”. Ne ovat 1) ”Poikkeuksellisesta antropologiasta (oppi ihmisestä) nouseva aineellisia armonvälineitä eli sakramentteja väheksyvä, lestadiolaisuudesta omaksuttu reaalipreesenssin (Kristuksen todellinen läsnäolo) kieltävä ja saarnattua Jumalan sanaa korostava armonvälineteologia sekä ymmärtävässä iässä tapahtuvan kääntymyskokemuksen ’sakramentalisoiminen’ kaikille pelastukseen välttämättömänä. 2) Sen sivuuttaminen, että Uuden testamentin selittämisessä on muita kirjoituksia ja varsinkin Apostolien tekoja pyrittävä selittämään opetuskirjeistä käsin eikä päinvastoin. Apostolien tekojen luvut 8 ja 10 puhuvat ainutkertaisista pelastushistoriallisista poikkeustapauksista eivätkä säännöstä, jonka mukaan kasteteologia on rakennettava. Jos em. selitysohje sivuutetaan, ”ajaudutaan ristiriitaan Jeesuksen ja apostolien opetuksen kanssa, toisin sanoen kasteen ja Pyhän Hengen erottamiseen toisistaan sekä uudestisyntymisen ja pelastumisen kieltämiseen kasteessa”. 3) ”Lain ja evankeliumin sekoittaminen soteriologiassa (oppi pelastuksesta), mikä tulee näkyviin Saarnivaaran tavassa puhua ihmisen pelastuksen edellytyksistä, lain toisen käytön merkityksestä sekä ’Kristuksen laista’.” (s. 348)

Väisäsen mukaan em. ”kolme seikkaa vaikuttivat siihen, että kasteen ja uskon välinen teologinen suhde pysyi Saarnivaaralla ratkaisemattomana hänen elämänsä loppuun asti” (s. 348-349).

Saarnivaaran teologinen kehitys johti valitettavasti kohti reformoitua näkemystä, jossa lapsikaste kyllä hyväksytään mutta sen sisältö jää vain symboliseksi. Väisäsen mukaan Saarnivaara on esittänyt, ettei luterilaisten ja reformoitujen välillä ole enää merkittäviä opillisia eroja (s. 334).

Väisäsen tutkimus puolustaa sitä raamatullista totuutta, että pienet lapsetkin tarvitsevat pelastusta ja he saavat sen kasteen kautta. Pieni lapsi voi uskoa, ja tämä usko on Pyhän Hengen työ hänessä kasteen kautta. Pyhässä kasteessa tapahtuu uudestisyntyminen (Joh. 3:5; Tiit. 3:5). Kasteensa liitosta luopuneen paluuta kasteen armoon ei tulisi kutsua uudestisyntymiseksi, koska syntyminen Jumalan lapseksi on kertakaikkinen tapahtuma, vaan tulisi käyttää jotain muuta termiä.


Hannu Lehtonen


Edellinen kirjoitus Seuraava kirjoitus