MUUT LEHDET:

KUKA KERÄISI NIMIÄ HYLÄTYLLE?

 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 3/2007


Pappispuolisonsa jättämä koulutoveri odotti aikansa piispa Ilkka Kantolan avio- ja virkaeron käynnistävän todellisen likapyykinpesun kirkon sisällä. Jos kaksi pappia jättää perheensä solmiakseen keskenään uuden avioliiton, eikö asia kuulu työnantajallekin vaikkapa jo rippikoulunuorison takia?

Lopputulos Kantolan tapauksesta oli kuitenkin vain ”pappikin on ihminen” -tyylinen väljä armokeskustelu, pohti koulutoveri.

Hän kritisoi myös herätysliikelehtien ja avioliittoleirien opetusta. Hän oli oikein hakemalla hakenut hengellisistä lehdistä juttuja, joissa olisi painottunut jätetyn, hylätyn puolison näkökulma. Tulos oli kuulemma ollut perin laiha.

Silmille pomppasi tavan takaa viesti, että suhteessa on jotain vikaa, kun joku ylipäätään pääsee avioparin väliin! Tätähän naistenlehdetkin toitottavat, ja siihen oli ex-miehenkin ollut helppo yhtyä.

Seurakunnastakin löytyi ehkä vain yksi työntekijä, joka tuki selkeästi jätettyä puolisoa eikä priorisoinut työtoveruutta.

Ei voi kuin äimistellä niitä 5000 allekirjoitusta, jotka kerättiin pikaisesti Kantolan piispana pysymisen tueksi. Onneksi mies ymmärsi itse lähteä, vastoin kannattajiaan, ja tunnustaa käyttäytyneensä ”julmasti” ex-vaimoaan kohtaan.

Kirkon opin ja käytäntöjen kiistattoman liberalisoitumisen taustalla on käsittääkseni instituution halu mielistellä kuviteltua enemmistöä – että kirkosta eroaminen pysähtyisi.

Mutta eikö liberaalisiipeä askarruta ollenkaan jätetyn osapuolen ja hänen ystäviensä kautta kirkon imagolle koituvat tahrat?

Kuinka moni jättää kirkon siksi, että sen johto on hampaaton ruohonjuuritason arvokysymyksissä? Kirkon perhenäkemystä rikkovia varotaan syyllistämästä, vaikka samalla ex-puolisot kärsivät ja lapset ovat hämmentyneitä. Ei voi olla oikein, että jätetty saa jäädä tuskailemaan vuosiksi yksin oman mahdollisen syyllisyytensä kanssa.

Eikö lähimmän kirkollisen esimiehen olisi syytä aina todeta, että salasuhde on joka tapauksessa syntiä ja todella väärin jo petetyn puolison näkökulmasta.

Eikö aviorikokseen langenneen terveellinen syyllistäminen loisi hylätylle ystävineen uskoa ja toivoa kirkkolaitokseen sekä viime kädessä oikeudenmukaiseen Jumalaan?

Toisaalta vain synnintuntoon tullut tarvitsee anteeksiantoa – ehkä ensi kertaa elämässään, olipa kyseessä pappi tai lukkari. Siksi syyllistämistä ei pitäisi varoa niin fanaattisesti, kuin nykyään tapahtuu.

Koulutoverini, yksinhuoltajaäiti erosi lopulta kirkosta. Kukaan ei kerännyt nimiä hänen kirkossa pysymisekseen. Nyt jäsenyyden kanssa kamppailee hänen ja papin aikuistuva jälkikasvu.


Jouko Siirilä
Uusi tie 15.3.2007


Edellinen kirjoitus Seuraava kirjoitus