SINUN VITSASI JA SAUVASI

Martti Luther
 Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus

 Concordia 3/2007


Sinun vitsasi ja sauvasi, ne minua lohduttavat (Ps. 23:4)

Herra, sanoo hän, on minua läsnä, ei kuitenkaan ruumiillisesti, että voisin häntä nähdä ja kuulla. Tätä Herran läsnäoloa, josta minä puhun, ei voida käsittää viidellä aistilla. Sen näkee ainoastaan usko, joka pitää varmana sen, että Herra on meitä lähempänä, kuin me itse itseämme. Millä tavalla? Sanassa. Sen tähden hän sanoo: ”Sinun vitsasi ja sauvasi, ne minua lohduttavat.” Ikään kuin hän tahtoisi sanoa: Kaikessa tuskassani ja hädässäni en löydä maan päältä mitään, joka voisi minua auttaa ja tyydyttää. Yksin Jumalan sana on minun vitsani ja sauvani, johon pitäydyn ja jonka nojassa taas nousen. Saan myös varmasti kokea, että Herra on siinä minua läsnä ja saman sanan kautta vahvistaa ja lohduttaa minua kaikissa murheissa ja ahdingoissa, pelastaa minut kaikista vihollisistani, vastoin perkeleen ja maailman tahtoa.

Näillä sanoilla: ”Sinun vitsasi ja sauvasi, ne minua lohduttavat”, hän palaa taas vertaukseen paimenesta ja lampaista. Hän tahtoo sanoa: Niin kuin maallinen paimen hallitsee lampaitaan vitsalla ja sauvalla ja vie ne laitumelle ja virvoittavan veden luo, niin että ne saavat syödä ja juoda ja sauvallaan suojelee niitä kaikesta vaarasta, samoin johdattaa ja hallitsee minuakin Herra, tuo oikea paimen vitsallaan, se on, sanallaan, niin että vaellan hänen edessään jalossa uskossa ja iloisella omallatunnolla, pysyn oikealla tiellä ja osaan karttaa väärää oppia ja tekopyhyyttä. Sitä paitsi hän suojelee minua kaikesta vaarasta ja onnettomuudesta, sekä hengellisestä että ruumiillisesta, pelastaa minut kaikista vihollisistani sauvallaan, se on, juuri samalla sanallaan hän vahvistaa ja lohduttaa minua niin runsaasti, ettei ole mitään niin suurta onnettomuutta, ei hengellistä eikä ruumiillista, jota en voisi kestää ja voittaa.

Tästä näet, ettei profeetta puhu tässä mistään inhimillisestä avusta, suojasta ja lohdutuksesta. Hän ei vedä esille miekkaa, vaan kaikki tapahtuu tässä salaa ja näkymättä, sanan kautta, etteivät ketkään muut huomaa suojaa ja lohdutusta kuin ainoastaan uskovaiset. Daavid antaa tässä kaikille kristityille yleisen ohjeen, joka on tarkoin huomattava: Ei ole maan päällä muuta keinoa tai neuvoa päästä vapaaksi kaikenlaisesta ahdistuksesta, kuin jättää koko asiansa Jumalalle, tarttua häneen armon sanassa, pysyä siinä lujasti eikä antaa itseltään sitä ottaa millään tavalla. Joka näin tekee, voi olla tyytyväinen, käyköön hänen hyvin tai huonosti, joko hän sitten elää tai kuolee. Hän säilyttää loppuun asti asemansa ja menestyy vastoin kaikkia perkeleitä, maailmaa ja onnettomuutta. Näin ylistetään minun mielestäni suuresti rakasta sanaa ja omistetaan sille suurempi voima, kuin mitä on kaikkien enkelien ja ihmisten voima. Niin ylistää myös Paavali sitä sanoen: ”Evankeliumi on Jumalan voima, itse kullekin uskovalle pelastukseksi.” (Room. 1:16)

Profeetta koskettelee täten myös saarnavirkaa. Sanan suullisella saarnalla, joka menee korviin ja jonka sydän uskolla omistaa, sekä pyhillä sakramenteilla Herra Jumalamme toimittaa kaiken tämän kristikunnassaan, nimittäin että ihmiset tulevat uskoon, vahvistuvat uskossa ja säilyvät oikeassa opissa sekä vihdoin suoriutuvat voittajina perkeleen ja maailman kiusauksista. Ilman näitä välikappaleita, sanaa ja sakramenttia, ei voida saavuttaa mitään näistä. Jumala on maailman alusta asti ollut kanssakäymisessä kaikkien pyhiensä kanssa sanansa kautta ja antanut sen ohella heille ulkonaisia armon merkkejä. Tämän sanon sen vuoksi, ettei kukaan rohkenisi ilman näitä välikappaleita asioida Jumalan kanssa tai rakentaa itsellensä erityistä tietä taivaaseen. Muuten hän suistuu alas ja katkaisee kaulansa, niin kuin paavi joukkoineen on tehnyt ja vieläkin tekee, samoin kuin nykyään uudestikastajat ja muut hurmahenget.

Profeetta tahtoo näillä sanoilla: ”Sinun vitsasi ja sauvasi, ne lohduttavat minua”, ilmoittaa jotakin erikoista, ikään kuin hän tahtoisi sanoa: Mooses on myös paimen, jolla on vitsa ja sauva. Mutta hän ei tee muuta, kuin hätyyttää ja vaivaa niillä lampaitaan ja rasittaa niitä ylettömillä taakoilla (Ap. t. 15:10, Jes. 9:3). Sen tähden hän on pelottava, hirmuinen paimen, jota lampaat vain pelkäävät ja pakenevat. Mutta sinä, Herra, et vitsallasi ja sauvallasi hätyytä etkä pelota lampaitasi, etkä myöskään rasita, vaan lohdutat niitä.

Sen tähden hän puhuu tässä uuden liiton saarnavirasta, joka julistaa maailmalle, että Kristus on tullut maan päälle, tekemään syntisiä autuaiksi ja on ansainnut heille autuuden antamalla henkensä heidän edestään. Kukaan, joka sen uskoo, ei huku, vaan saa iankaikkisen elämän (Joh. 3:16; 6:51). Tällainen on vitsa ja sauva, joiden kautta sielut saavat virkistystä, lohdutusta ja iloa. Sen tähden ei hengellisessä lammastarhassa, se on Kristuksen valtakunnassa, saa Kristuksen lampaille (vuohia hallittakoon Mooseksella ja keisarin vitsalla ja sauvalla) saarnata Jumalan lakia, vielä vähemmän ihmissääntöjä, vaan evankeliumia, jota profeetta kaunopuheisin sanoin kutsuu lohdutusvitsaksi ja -sauvaksi, josta he saavat uskon vahvistusta, sydämen virkistystä ja lohdutusta kaikessa tuskassa ja kuoleman hädässä.

Jotka näin saarnaavat, toimittavat oikein hengellistä paimenvirkaa, kaitsevat Kristuksen lampaita vihreällä niityllä, vievät virvoittavien vetten luo, virvoittavat heidän sielujaan, estävät heitä eksymästä ja lohduttavat heitä Kristuksen vitsalla ja sauvalla. Missä kuullaan heitä, uskottakoon, että kuullaan itse Kristusta. Pidettäköön heitä oikeina paimenina, ts. Kristuksen palvelijoina ja Jumalan taloudenhoitajina ja älköön välitettäkö siitä, että maailma soimaa ja tuomitsee heitä kerettiläisiksi ja viettelijöiksi. Päinvastoin ne, jotka saarnaavat jotakin muuta kuin evankeliumia, jotka johdattavat ihmisiä töihin, ansioon ja itse keksittyyn pyhyyteen – jos kohta kymmenen kertaa kerskaisivat itseään apostolien seuraajiksi ja koristaisivat itseään kristillisen seurakunnan nimellä ja arvolla ja kuolleitakin herättäisivät – ovat kauheita susia ja murhaajia. He eivät säästä Kristuksen laumaa, vaan hajottavat, rääkkäävät ja tappavat sekä hengellisesti että ruumiillisesti, niin kuin nyt näemme silmiemme edessä.

Samoin kuin profeetta on edellä kutsunut Jumalan sanaa eli evankeliumia ruohoksi, vedeksi, oikeaksi tieksi, vitsaksi, sauvaksi, niin hän kutsuu sitä viidennessä jakeessa katetuksi pöydäksi, öljyksi ja maljaksi, joka on ylivuotavainen. Nämä vertaukset pöydästä, öljystä ja maljasta hän ottaa Vanhan Testamentin juutalaisten jumalanpalveluksesta ja sanoo melkein saman, kuin hän ennen on sanonut, nimittäin, että niillä, joilla on Jumalan sana, on runsaasti kaikkea sielun ja ruumiin puolesta. Sen hän esittää tässä toisin kuvauksin ja vertauksin. Ensin hän käyttää vertausta pöydästä, jolla aina tuli olla esiin pantuna leipää (2. Moos. 25:30; 2. Moos. 40:23), ja näyttää sen ohessa, mitä se merkitsee sanoen:

Sinä valmistat pöydän eteeni ahdistajieni nähden. Sinä voitelet öljyllä pääni; maljani vuotaa reunojen yli. (Ps. 23:5)

Tässä hän tunnustaa avoimesti, että hänellä on vihollisia. Mutta hän sanoo torjuvansa ja karkottavansa ne siten, että Herra on valmistanut hänen eteensä pöydän hänen vihollistensa nähden. Eikö hän ole ihmeellinen suojelija? Minä luulin, että hän olisi valmistanut hänelle lujan muurin, vahvan vallin, syvän haudan, haarniskan ja muita aseita ja varustuksia, joita taistelussa tarvitaan, jotta hän voisi olla turvassa vihollisiltaan tai karkottaa ne. Mutta hän valmistaakin pöydän hänen eteensä, jotta hän saisi syödä ja juoda ja niin lyödä viholliset. Sellainen sota minuakin miellyttää, jossa viholliset voitetaan kaiketta vaaratta, surutta, vaivatta ja työttä eikä tarvitse muuta tehdä kuin istua pöydässä, syödä, juoda ja iloita.

Profeetta tahtoo näillä sanoilla: ”Sinä valmistat pöydän eteeni ahdistajieni nähden”, näyttää, kuinka suuri, jalo ja ihmeellinen voima on rakkaassa sanassa. Ikään kuin hän tahtoisi sanoa: Sinä, Herra, tarjoat minulle paljon ja ravitset minua jalosti ja runsaasti pöydässäsi, jonka valmistat minulle, se on, sinä vuodatat ylitseni rakkaan sanasi ylenpalttista tuntemista. Siten minulla on sisällisesti sydämessäni sanasi kautta runsas lohdutus vastoin pahaa omaatuntoani, syntiä, ja vastoin kuoleman, Jumalan vihan ja tuomion pelkoa ja kauhua. Ulkonaisestikin minusta tulee sen kautta rohkea, voittamaton sankari, niin etteivät kaikki viholliseni voi mitään minua vastaan aikaan saada. Mitä enemmän he vihoittelevat, käyttäytyvät tyhmästi ja mielettömästi minua kohtaan, sitä vähemmän se minua liikuttaa ja sitä enemmän olen turvallinen, iloinen ja hyvillä mielin, mikä kaikki tulee siitä, että minulla on sinun sanasi. Se antaa minulle sellaisen voiman ja lohdutuksen kaikkia vihollisiani vastaan, että heidän kiivaimmin raivotessaan ja riehuessaan minä olen paremmalla mielellä, kuin istuessani pöydässä, jossa minulla on kaikkea, mitä vain sydämeni haluaa, syömistä, juomista, iloa, huvitusta, soittoa ym.

Tässä kuulet taas, kuinka pyhä Daavid korkealle korottaa ja ylistää rakasta sanaa, että näet uskovaiset sen kautta voittavat ja voitolle pääsevät taistelussa perkelettä, maailmaa, lihaa, syntiä, omaatuntoa ja kuolemaa vastaan. Sillä missä on sana ja siihen lujasti uskolla pitäydytään, siellä täytyy kaikkien näiden vihollisten (jotka muuten ovat voittamattomat) peräytyä ja antautua vangeiksi. Onpa kuitenkin ihmeellinen voitto ja voima, vieläpä uljas ja ylväs kerskaus uskovilla, että he kukistavat ja voittavat kaikki nämä kauheat ja niin sanoakseni kaikkivaltiaat viholliset, ei raivoamisella, puremisella, vastarinnalla, torjumisella, kostamisella, hakemalla neuvoa ja apua sieltä ja täältä, vaan syömällä, juomalla, herkuttelemalla, istumalla, iloitsemalla ja lepäämällä, mikä kaikki, kuten sanottu, tapahtuu sanan kautta. Sillä syöminen ja juominen on Raamatun mukaan uskomista ja sanaan pitäytymistä, josta on seurauksena rauha, ilo, lohdutus, väkevyys ym.

Järki ei voi käsittää tätä uskovien ihmeellistä voittoa, sillä tässä tapahtuu kaikki luonnottomasti. Maailma vainoaa ja surmaa kristittyjä vahingollisimpina ihmisinä maan päällä. Kun järki näkee sen, se ei voi muuta luulla, kuin että kristityt joutuvat häviölle, mutta sitä vastoin viholliset pääsevät voitolle ja voittavat. Niin kohtelivat juutalaiset Kristusta, apostoleita ja uskovia ja valmistivat tuhoa heille. Kun he olivat tappaneet heidät tai ainakin karkottaneet, he huusivat: Voitto on meidän! Ne, jotka ovat meitä vahingoittaneet, eivät enää meitä häiritse; nyt tahdomme tehdä kaikki mielemme mukaan. Kun he olivat varmimmillaan, lähetti Herra Jumalamme heidän kimppuunsa roomalaiset, jotka menettelivät niin hirmuisesti heidän kanssaan, että sitä on kauhea kuullakin. Myöhemmin, muutamien satojen vuosien kuluttua, kosti hän myös roomalaisille, jotka koko valtakunnassaan olivat surmanneet useita tuhansia marttyyreita. Hän antoi goottien ja vendien muutamien vuosien kuluttua valloittaa Rooman kaupungin neljä kertaa, vihdoin polttaa ja hävittää sen, niin että valtakunta kukistui. Ketkä ovat voittaneet? Juutalaiset ja roomalaisetko, jotka ovat virtoina vuodattaneet rakkaitten pyhien verta, vai kurjat kristitytkö, jotka antoivat tappaa itseänsä kuin teuraslampaita ja joilla ei ollut muuta turvaa ja asetta, kuin rakas sana?

Niin näyttää nyt Daavid näillä sanoilla, kuinka on pyhän, kristillisen seurakunnan laita (sillä hän ei puhu tässä ainoastaan omasta persoonastaan), antaa sille oikean värin ja tekee siitä kauniin kuvan, sanoen sen olevan Jumalan edessä hupaisen, vihreän niityn, jossa on yltäkyllin ruohoa ja virvoittavaa vettä. Se on Jumalan paratiisi ja huvipuisto, kaunistettu kaikilla hänen lahjoillaan ja sanomattomalla aarteellaan, pyhillä sakramenteilla ja rakkaalla sanalla, jolla se opettaa, hallitsee, virvoittaa ja lohduttaa laumaansa.

Mutta maailman silmissä sillä on toisenlainen ulkonäkö, se on musta, pimeä laakso, jossa ei ole nähtävänä iloa ja riemua, vaan pelkkää murhetta, hätää ja tuskaa. Sillä perkele karkaa kaikella voimallaan sen kimppuun tämän aarteen tähden. Sisällisesti hän vaivaa sitä myrkyllisillä, tulisilla nuolillaan, ulkonaisesti hän raatelee sitä eriseuroilla ja pahennuksilla. Myös hän kiihottaa seurakuntaa vastaan morsiamensa, maailman, joka tuottaa sille kaikkea surkeutta ja sydänsurua vainoamisella, herjaamisella, pilkkaamisella, tuomitsemisella ja murhaamisella, ettei olisi ihme, vaikka rakas kristikunta silmänräpäyksessä kokonaan tuhoutuisi näin suureen, sekä perkeleen että maailman, kavaluuteen ja väkivaltaan. Sillä se ei voi torjua luotansa vihollisiansa, ne ovat sille liian väkeviä, kavalia ja voimakkaita. Sitä paitsi se on, niin kuin profeetta tässä kuvaa, viaton, yksinkertainen, turvaton lammas, joka ei tahdo eikä voikaan tehdä kenellekään mitään pahaa, vaan on aina valmis, ei ainoastaan tekemään hyvää, vaan myös kärsimään palkkioksi siitä pahaa.

Miten on mahdollista, että kristikunta näin suuresta heikkoudesta huolimatta saattaa kestää perkeleen ja maailman kavaluutta ja hirmuvaltaa? Sen paimenena on Herra, sen vuoksi ei siltä puutu mitään. Hän ruokkii ja virvoittaa sitä hengellisesti ja ruumiillisesti. Hän pitää sen oikealla tiellä. Hän antaa sille vitsansa ja sauvansa miekaksi; sitä seurakunta ei pidä kädessä, vaan suussa, lohduttaa sillä murheellisia, lyö pakosalle perkeleen kaikkine apostoleineen, olkoot ne miten kavalia ja pisteliäitä tahansa. Sitä paitsi on Herra valmistanut sille pöydän eli pääsiäislampaan. Kun viholliset kiukkuavat, kiristelevät sille hampaitansa, tulevat hulluiksi, mielettömiksi, raivoavat ja riehuvat ja ottavat avukseen kaiken kavaluutensa, voimansa ja valtansa tuhotakseen sen perinpohjin, niin Kristuksen rakas morsian istuutuu Herransa pöytään syömään pääsiäislammasta ja juomaan virvoittavaa vettä, iloitsee ja laulaa: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Nämä ovat hänen aseensa ja pyssynsä, joilla hän tähän asti on lyönyt ja voittanut kaikki vihollisensa; näin hän on viimeiseen päivään asti säilyttävä voiton. Ja mitä enemmän perkele ja maailma vaivaavat ja kiduttavat häntä, sitä paremmin on hänen laitansa; sillä vaino, kärsiminen ja kuolema koituvat hänelle parannukseksi ja kasvamiseksi. Sen tähden on eräs vanhoista isistä lausunut: ”Marttyyrien veri on siemen; missä yksi surmataan, siellä nousee satoja tilalle.” Tästä ihmeellisestä voitosta lauletaan muutamissa psalmeissa, kuten psalmeissa 9 ja 10.

Tällä tavalla olen minäkin kestänyt nämä kahdeksantoista vuotta. Olen antanut vihollisteni kiukuta, uhkailla, parjata ja tuomita minua, lakkaamatta neuvotella minua vastaan, suunnitella monia, pahoja juonia, harjoittaa monenlaista konnuutta. Olen antanut heidän tuskaisina huolehtia, kuinka ottaisivat minut hengiltä ja hävittäisivät minun, se on, Jumalan opin. Sen ohessa olen ollut iloinen ja hyvillä mielin (välillä enemmän, välillä vähemmän), en ole paljoa välittänyt heidän raivostaan ja riehunnastaan, vaan olen pitäytynyt lohdutussauvaan ja käynyt Herran pöytään, ts. olen jättänyt Herran Jumalamme haltuun asian, johon hän on vienyt minut ilman kaikkea omaa tahtoani ja päätöstäni ja samalla lausunut hänelle ”Isä meidän” tai jonkun psalmin. Tämä on ollut minun ainoa haarniskani, jolla olen puolustautunut tähän asti vihollisiani vastaan ja Jumalan armosta saanut niin paljon aikaan, että kun katson taakseni ja ajattelen, mitenkä paavikunnassa oli laita, minun täytyy sydämestäni ihmetellä, että olemme päässeet näin pitkälle. Ei olisi milloinkaan mieleeni johtunut, että olisi tapahtunut edes kymmenes osa siitä, mitä nyt näemme silmiemme edessä. Hän, joka on sen aloittanut, on sen vastedeskin saattava päätökseen, vaikka yhdeksän helvettiä ja maailma kokoontuisivat sitä vastaan. Sen tähden oppikoon jokainen kristitty pitäytymään tähän vitsaan ja sauvaan ja asettumaan tähän pöytään. Kun murhe ja onnettomuus ovat käsillä, saa hän totisesti väkevyyttä ja lohdutusta kaikesta, mikä voi häntä kohdata.

Toinen vertaus on öljystä, jota usein mainitaan pyhässä Raamatussa. Mutta se on ollut kallisarvoista öljyä, niin kuin palsamia tai jotakin muuta hyvätuoksuista vettä, jolla tavallisesti voideltiin pappeja ja kuninkaita. Myös kun juutalaiset viettivät juhliaan ja tahtoivat iloita, he voitelivat tai pirskottivat itseänsä sellaisella kallisarvoisella öljyllä, niin kuin Kristus osoittaa Matt. 6:17, sanoessaan: ”Kun sinä paastoat, niin voitele pääsi ja pese kasvosi.” Tätä öljyä ovat juutalaiset käyttäneet tahtoessaan iloita ja riemuita. Samoin Magdaleena tahtoi tuottaa Herralle iloa, valaessaan hänen päähänsä kallisarvoista nardusvoidetta, sillä hän näki hänen olevan murheellisen (Matt. 26:7).

Kolmas vertaus on otettu maljasta, jota he käyttivät jumalanpalveluksessaan uhratessaan kiitosuhria ja iloitessaan Herran edessä. Siis tahtoo nyt profeetta näillä sanoilla: ”Sinä voitelet öljyllä pääni; maljani vuotaa reunojen yli” ilmoittaa sitä suurta, runsasta lohdutusta, joka uskovilla on sanan kautta, että heidän omatuntonsa on turvallinen, iloinen ja tyytyväinen kaikkinaisissa ahdistuksissa ja murheissa, kuoleman hädässäkin. Ikään kuin hän tahtoisi sanoa: Herra tekee minusta todella kummallisen sotilaan ja varustaa minut ihmeellisesti vihollisiani vastaan. Minä ajattelin hänen pukevan ylleni haarniskan, panevan kypärän päähäni, antavan miekan käteeni ja kehottavan minua olemaan varovainen ja pitämään tarkkaa huolta asiastani, etteivät viholliset minua yllättäisi. Sen sijaan hän asettaa minut pöytään, valmistaa minulle juhla-aterian, voitelee minun pääni kallisarvoisella palsamilla tai (niin kuin tapa on meillä) panee seppeleen päähäni, niin kuin olisin menossa iloon ja tanssiin enkä taistelemaan vihollisiani vastaan. Ja jottei mitään puuttuisi, hän täyttää maljani ylivuotavaiseksi, että heti saisin juoda, iloita, olla hyvillä mielin ja juopua. Niin on nyt katettu pöytä minun haarniskani, kallisarvoinen palsami kypäräni, reunojen yli vuotava malja miekkani, ja näin voitan kaikki minun viholliseni. Eikö tämä ole ihmeellinen sota-asu ja vielä ihmeellisempi voitto?

Hän tahtoo sanoa: Herra, sinun vieraasi, jotka pöydässäsi istuvat, ts. uskovaiset, eivät ainoastaan tule väkeviksi ja rohkeiksi jättiläisiksi taistelussa kaikkia vihollisiaan vastaan, vaan he tulevat myös iloisiksi ja juovuksiin. Se johtuu siitä, että sinä huolehdit heistä hyvin, niin kuin rikas isäntä vieraistaan. Sinä ravitset heitä jalosti, sinä tuotat heille iloa ja riemua, sinä täytät heidän maljansa niin yltäkylläisesti, että he juopuvat. Tämä kaikki tapahtuu armon sanan kautta. Herra, meidän paimenemme, ruokkii ja vahvistaa sillä uskoviensa sydämet, että he saattavat uhmata kaikkia vihollisiansa ja sanoa profeetan kanssa: ”En pelkää kymmentuhantista joukkoa, joka yltympäri asettuu minua vastaan” (Ps. 3:7). Ja edellä neljännessä jakeessa: ”En pelkää mitään pahaa, sillä sinä olet kanssani.” Niin hän antaa myös saman sanan kautta Pyhän Hengen, joka ei ainoastaan tee heitä rohkeiksi ja pelottomiksi, vaan myös niin turvallisiksi ja iloisiksi, että he juopuvat ylenpalttisen suuresta ilosta.

Hän puhuu siis tässä hengellisestä voimasta, ilosta ja juopumisesta, joka on jumalallinen voima (Room. 1:16), ja ilo Pyhässä Hengessä, joksi Paavali sitä kutsuu Room. 14:17 ja autuas juopuminen, jossa ei päihdytä viinistä, josta tulee irstas meno, vaan Pyhästä Hengestä. Ja tämä on haarniska ja aseistus, jolla Herra Jumalamme varustaa uskovansa perkelettä ja maailmaa vastaan. Sanansa näet hän antaa heidän suuhunsa, rohkeuden, se on, Pyhän Hengen, heidän sydämeensä.

Näin varustettuina he hyökkäävät ilolla ja pelkäämättä kaikkien vihollistensa kimppuun, lyövät ja voittavat heidät kaikkine voimineen, viisauksineen ja pyhyyksineen. Sellaisia sotureita olivat apostolit helluntaina, he astuivat esille Jerusalemissa vastoin keisarin ja ylipappien kieltoa ja käyttäytyivät, kuin he olisivat olleet pelkkiä jumalia ja kaikki muut pelkkiä heinäsirkkoja. He murtautuivat esille kaikella voimalla ja ilolla, kuin olisivat he juopuneita, niin kuin muutamat pilkkasivatkin ja sanoivat: ”He ovat täynnä makeata viiniä” (Ap. t. 2:13). Mutta Pietari todisti profeetta Joelin kirjasta, etteivät he ole päihtyneet viinistä, vaan Pyhästä Hengestä ja sivaltaa sitten miekallaan, se on, avaa suunsa, saarnaa ja riistää perkeleeltä yhdellä kertaa kolmetuhatta sielua.

Tällainen voima, ilo ja autuas juopuminen eivät ilmene uskovissa ainoastaan silloin, kun heidän käy hyvin, vaan myös kun he kärsivät ja kuolevat. Kun Jerusalemin neuvosto antoi ruoskia apostoleja, he olivat iloissaan siitä, että olivat katsotut arvollisiksi kärsimään häväistystä Jeesuksen nimen tähden (Ap. t. 5:41). Paavali sanoo: ”Me ylistelemme ahdistuksistakin.” (Room. 5:3) Myös ovat jälkeenpäin monet marttyyrit, sekä miehet että naiset, menneet iloisin sydämin ja naurussa suin kuolemaan, ikään kuin olisivat menneet pitoihin tai tanssiin; niin kuin luetaan pyhästä Agneksesta ja Agatasta, jotka olivat 13 tai 14 vuoden ikäisiä neitosia, ja monista muista. He eivät ainoastaan ole uljaasti ja turvallisesti kuolemassaan voittaneet perkelettä ja maailmaa, vaan ovat myös olleet sydämestään hyvällä mielellä, ikään kuin he olisivat olleet päihtyneitä suuresta ilosta. Perkelettä suututtaa tavattomasti, kun niin huolettomasti halveksitaan hänen suurta voimaansa ja kavaluuttansa. Meidänkin aikoinamme ovat monet ilolla kuolleet Kristuksen tunnustuksen tähden. Niin kuulemme myös monien kuolevan vuoteellaan täydessä ymmärryksessä ja uskossa ja sanovan Simeonin kanssa: ”Rauhassa ja iloiten täältä lähden”, että oikein tuntuu mieluiselta, niin kuin monasti olen sellaista nähnyt. Kaikki tulee siitä, että heidät on profeetan sanan mukaan voideltu öljyllä, jota psalmissa (Ps. 45:8) kutsutaan riemun öljyksi ja että he ovat juopuneet siitä ylivuotavasta maljasta, jonka Herra täyttää.

Niin, sanot sinä, minä en tunne itseäni vielä niin taitavaksi, että voisin ilolla kuolla. Ei siitä ole vahinkoa. Ei Daavidillakaan ole joka hetki, kuten edellä on sanottu, ollut tätä taitoa, vaan hän on välillä valittanut olevansa työnnetty pois Jumalan silmien edestä. Ei myöskään muilla pyhillä ole aina ollut sydämellistä luottamusta Jumalaan ja alituista tyytyväisyyttä ja kärsivällisyyttä murheissaan ja ahdistuksissaan. Paavali kerskaa toisinaan Kristuksesta sellaisella turvallisuudella ja varmuudella, kuin hän ei välittäisi mitään laista, synnistä, kuolemasta ja perkeleestä. Hän sanoo Gal. 2:20: ”Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa.” Samoin Fil. 1:23: ”Halu minulla on täältä erota ja olla Kristuksen kanssa.” Niinikään Room. 8:32-35: ”Kuka voi meidät erottaa Jumalan rakkaudesta? Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi meidän kaikkien edestä, kuinka hän voisi olla lahjoittamatta meille kaikkea muutakin hänen kanssaan.” Voiko meitä erottaa hänestä tuska, ahdistus, vaino tai miekka? Tässä hän puhuu kuolemasta, perkeleestä ja kaikesta onnettomuudesta niin huolettomasti, kuin hän olisi vahvin ja suurin pyhä, jolle kuolema on vain leikintekoa. Mutta toisin paikoin hän puhuu, niin kuin hän olisi heikoin ja suurin syntinen maan päällä: ”Ollessani teidän luonanne minä olin heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa.” (1. Kor. 2:3) ”Minä olen lihallinen, myyty synnin alaiseksi.” ”Se vangitsee minut.” ”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:14-23, 24). Gal. 5:17:ssä hän opettaa pyhissä olevan alituisen taistelun lihan ja hengen välillä.

Sen tähden älä heti masennu tuntiessasi itsesi heikoksi ja araksi, vaan rukoile ahkerasti, että voisit pysyä sanassa ja kasvaa uskossa ja Kristuksen tuntemisessa. Niin profeettakin tekee tässä ja opettaa muitakin niin tekemään, sanoen:

Vain onni ja armo seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivien päähän. (Ps. 23:6)

Koska perkele ei milloinkaan lakkaa kiusaamasta uskovia, sisällisesti pelolla, ulkonaisesti väärien opettajien kavaluudella ja hirmuvaltiasten väkivallalla, rukoilee hän tässä lopuksi vakavasti, että Jumala, joka on antanut hänelle tämän aarteen, myös loppuun saakka varjelisi hänet sen osallisuudessa ja sanoo: Suokoon Jumala armossaan, että ”onni ja armo seuraavat minua kaiken elinaikani”. Hän osoittaa kohta, mitä hän pitää ”onnena ja armona”, nimittäin ”saada asua Herran huoneessa päivien päähän”. Ikään kuin hän tahtoisi sanoa: Herra, sinä olet alkanut asian, sinä olet antanut minulle pyhän sanasi ja ottanut minut niiden joukkoon, jotka ovat sinun kansaasi, tuntevat, kiittävät ja ylistävät sinua. Anna edespäinkin armosi, että pysyisin sanassasi enkä koskaan luopuisi pyhästä kristikunnastasi. Niin hän rukoilee Ps. 27:4:ssä sanoen: ”Yhtä olen anonut Herralta, sitä yhäti pyydän, että saisin asua Herran huoneessa kaiket elämäni päivät, katsellakseni Herran suloutta ja mietiskelläkseni hänen temppelissään.”

Näin opettaa ja varoittaa nyt tässä profeetta kaikkia uskovia, etteivät he kävisi suruttomiksi, ylpeiksi ja uhkarohkeiksi, vaan pelkäisivät ja rukoilisivat, etteivät menettäisi aarrettaan. Ja tällaisen vakavan varoituksen pitäisi todellakin herättää ja innostuttaa meitä ahkeraan rukoukseen. Jos pyhä Daavid, joka oli profeetta, korkeasti valistunut kaikessa jumalallisessa viisaudessa ja tiedossa ja joka oli saanut Jumalalta monenlaisia suuria, jaloja armolahjoja, on niin usein ja niin suurella vakavuudella rukoillut, että hän pysyisi tämän aarteen osallisuudessa; paljon enemmän tulee meidän, jotka emme ole mitään hänen rinnallaan ja jotka sen lisäksi elämme maailman viimeisinä aikoina, jolloin Kristuksen ja apostolien sanojen mukaan on hirmuinen ja vaarallinen aika, valvoa ja rukoilla kaikella vakavuudella ja ahkeruudella, että saisimme kaiken elinaikamme asua Herran huoneessa, ts. kuulla Jumalan sanaa, saada siitä monenlaista hyötyä ja hedelmää, kuten edellä on osoitettu ja pysyä siinä loppuun asti.

Tämän suokoon meille Kristus, ainoa Paimenemme ja Vapahtajamme! Amen.


Martti Luther, Paimen ja lammas. Helsinki 5. p. 1929. Kieliasua varovasti korjattu.


Edellinen kirjoitus  Seuraava kirjoitus