Nuo viisastelevat hurmahenkemme väittävät
kuitenkin, että yksin usko pelastaa, teot ja ulkonaiset asiat eivät
ollenkaan vaikuta siihen. Vastaamme tähän väitteeseen näin:
On aivan totta, että pelastusta ei mikään muu vaikuta kuin
usko - tästä kuulemme kohta lisää. Mutta nämä
sokeiden taluttajat eivät huomaa sitä, että uskolla tulee
olla jokin kohde, eli jotakin, mistä se voi pitää kiinni
ja minkä varassa se voi luottavaisesti seistä. Näin usko siis
kiinnittää koko huomion veteen. Se uskoo, että vesi on kaste,
täynnä pelkkää pelastusta ja elämää, ei
kuitenkaan sinänsä, tästähän on jo kylliksi puhuttu,
vaan sen vuoksi, että vesi on yhdistynyt Jumalan sanaan ja asetukseen
ja että Jumalan nimi on liittynyt veteen. Kun uskon tämän,
en silloin usko mihinkään muuhun kuin Jumalaan, joka on antanut
ja istuttanut veteen sanansa ja joka tarjoaa meille tämän ulkonaisen
aineen, jotta me siihen tarttumalla voisimme tarttua tuohon aarteeseen.
Nuo hurmahenget ovat niin päästään sekaisin, että
erottavat toisistaan uskon ja sen asian, mihin usko kohdistuu ja mihin se
on sidottu, vaikka tuo asia onkin ulkonainen. Pitäähän sen
pakostakin olla ulkonainen, jotta se voitaisiin aistein havaita ja käsittää
sekä viedä niiden välityksellä sydämeen. Onhan näet
koko evankeliumikin ulkonaista, suullista saarnaa. Sanalla sanoen: kaiken
sen, minkä Jumala meissä tekee ja vaikuttaa, sen hän tahtoo
vaikuttaa tällaista ulkonaista järjestystä käyttäen.
Uskon on siis suunnattava katseensa sinne, missä ja mihin suuntaan Jumala
puhuu, jopa siihen suuntaan, minkä välityksellä hän puhuu,
ja tartuttava siihen sanaan. Meillä on siis tässä sanat:
"Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu." Mitä ne sitten tarkoittaisivat,
elleivät ne puhuisi juuri kasteesta, siitä vedestä, joka sisältyy
Jumalan asetukseen? Siksi tästä seuraa johtopäätös:
joka hylkää kasteen, hylkää samalla Jumalan sanan ja
uskon sekä Kristuksen, joka opastaa meidät sanaan ja sitoo meidät
kasteeseen.
|